40 + 3 – uudenlainen zen-tila löydetty

Harkitsin äsken, että pitäisikö nukkua päiväunet ihan siksi, että aika kuluisi nopeammin, kun on unessa! Kertoo ehkä jotain tämän hetken tilanteesta..

Itseasiassa tavallaan mulla on yllättävän seesteinen olo. Olen jotenkin niin vahvasti siinä ajatuksessa kiinni, että vauva ei synny ilman sairaalassa tehtyä käynnistystä, että en oikeastaan enää edes osaa odottaa synnytyksen alkamista. Se olisi varmaan lähinnä suuri järkytys tällä hetkellä, vaikka mennään tosiaan raskausviikkolukemissa 40+3.

Huomenna mulla on TYKSissä lääkäri, missä tarkistetaan vauvan vointia, mittoja ja otetaan vähän käyriä. Sen jälkeen sitten varaillaan kai aikaa käynnistykseen 41+5 lukemille, jos vauvalla vaan on kaikki hyvin, eikä mitään nopeampaa toimenpidettä tarvitse tehdä.

Totta kai mulla on edelleen toiveena, että synnytys lähtisi luonnollisesti käyntiin ja saisin kokea sellaisenkin synnytyksen (vs. esikoisen käynnistys, oksitosiini-tippa ja kipusokki sängyllä täristen..). Yritän luoda siitä jonkinlaista mielikuvaa, mutta en vain jotenkin pysty uskomaan siihen. Vaikka okei, vähän toivon, että huominen lääkäri ja siellä tehtävät tutkimukset vähän edesauttaisi synnytyksen käyntiin lähtemistä ja e h k ä vauva saattaisi vielä olla sylissä viikon loppuun mennessä.

Välillä tuntuu, että olen niin keskittynyt miettimään ja odottamaan synnytyksen käynnistymistä, että jotenkin se jopa unohtuu, että sen jälkeen on edessä se varsinainen synnytys ja VAUVA! Ajatus tällaisesta aurinkoisesta alkuiltapäivästä niin, että tässä sängyllä vieressäni makoilisi pieni poika, heilutellen pienen pieniä käsiä ja jalkojaan, tehden niitä suloisia vauvailmeitä ja tuhinoita – se tuntuu jotenkin ihan uskomattomalta. Ja kuitenkin se on ihan maksimissaan kahden viikon päässä – jos vain kaikki menee hyvin.

Mitäs meille muuten, hmm.

Esikoinen on tosiaan todella inhottavassa räkätaudissa. Tänään on kuumepäivä numero neljä ja kuumeen lisäksi tyttörukka on ihan räkäinen, yskii sellaista märkää, kuolaista yskää ja silmät ovat jotenkin ärtyneet (tosin eivät onneksi ainakaan toistaiseksi rähmi tms.). Käy toista niin sääliksi, kun ei voi auttaa oikein mitenkään tuota oloa. Onneksi sylissä ja kainalossa on hänelle vielä kaikki tila maailmassa, koska kovasti äidin kaipuussa hän kurjassa olotilassaan on. Viime päivät ovatkin kuluneet sohvalla tai äidin ja isän sängyssä maaten, kirjoja lukien, muumeja katsellen ja äidin yrittäessä keksiä mitä tuo pieni kestäisi syödä. Toivon niin kovasti, että hänen olonsa pian helpottaa – ihan hänen itsensä, mutta myös vauvan takia. Tänne ei todella uskaltaisi edes tuoda mitään vauvaa kotiin, kun jos tuo olotila on 2-vuotiaalla noin kamala, niin mitä se olisi vastasyntyneellä.. Enkä myöskään pahemmin pidä ajatuksesta, että pitäisi itse olla sairaalassa ja jättää äidin perään itkevä, kipeä taapero muiden hoidettavaksi.. Voi näitä meidän talven lapsia, kun syntyvät kyllä pahimpaan tautiaikaan!

Mies oli eilen ihana ja toi töistä tullessaan pullaa ja tulppaaneja, koska juhlistimme sitä, että ostin elämäni ensimmäisen auton! Mies parkaa grillataan töissä joka päivä siitä, että eikö sen pitänyt jo jäädä isyyslomalle, että eikös se vauva sieltä jo ala puskea ulos.

Itse kudon kamalalla tahdilla sukkia ja lapasia. Jokaista aloittaessani pärisen, että vauvan olisi paras syntyä ennen kuin työ valmistuu. Toistaiseksi joka kerta työ on valmistunut ensin.

 

Kyllä tämä tästä. Miettikää, helmikuu alkaa ensi viikolla!

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *