mistä huomasin olevani liian uupunut

Huh, olen viime aikoina kirjoittanut tänne jotenkin kovin negatiivis-sävytteisesti, vaikka samaan aikaan on parempi fiilis kuin varmaan kertaakaan tänä syksynä.

Esikoisen päiväkodin alettua olen saanut pienen palan itseäni takaisin, nimittäin kärsivällisyyteni. Tai ainakin osan siitä. Olemme viimeisen viikon aikana jopa tehneet muovailusavesta erilaisia möykkyjä (ei yhtään ”tehtäisikö jotain järkevää siitä?” -kysymystä, vaan annoin lapsen toteuttaa omaa näkemystään) ja maalattu ne sitten parin päivän kuivumisen jälkeen vesiväreillä, ilman yhtään hermostumista – edes silloin, kun lapsi tiputti yhden möykyistään ruskeaksi muuttuneeseen siveltimen huuhteluveteen tai lättäsi maalitahraisen kätensä valkoiseen valokatkaisimeen. Olin itsestäni ylpeä.

Sain tämän tekstin jälkeen instagramissa kysymyksen väsymyksestäni ja avun pyytämisestä. Kysyjä halusi tietää mikä oli minulle se piste, että tajusin arjen olevan liian kuormittavaa. Hetken muistelun ja itsetutkiskelun jälkeen totesin, että se oli juurikin tuo kärsivällisyyden kärsiminen, pinnan lyheneminen. Minä, joka hermostuessani harvoin edes korotan ääntäni olin yhtäkkiä toistuvasti ärisemässä. Teki mieli heittää lapsen haalari ja hanskat ovesta ulos ja karjua, että ei sitten mennä ulos, jos se on niin pirun vaikeaa. Yhtenä myrskyisenä sadepäivänä miehen tullessa töistä kotiin, puin koiralle valjaat päälle ja lähdin raahaamaan sitä puoliväkisin ulos. Sateessa, tärisevän koiran kanssa seistessäni mietin, että oikeastiko valitsin tämän mielummin kuin sisällä, lämpimässä perheeni kanssa olemisen – taukoa oli pakko saada jotenkin muutenkin.

No onneksi sain, koska nyt tosiaan on selkeästi parempi fiilis. Edelleen totta kai ärsyttää uhmailut, vauvan itsetuhoinen käytös (älä tunge itseäsi jokaiseen pieneen koloon missä jäät jumiin tai kolautat pääsi k o k o ajan), yöheräilyt ynnä muut, mutta ainakaan ei tee mieli heittää ketään tai mitään ulos ovesta. Paitsi no, itseni (ja mieheni totta kai myös) säännöllisesti viettämään vähän sitä omaa aikaa.

Oman ajan viettämisen suhteen on muuten tässä vanhemmuuden aikana kehittynyt myös. Esikoisen ollessa pieni oli sellainen olo, että olen suunnilleen korvaamaton, ja kaikille piti antaa hirmu tarkat ohjeet siitä miten se rääpäle pidetään optimaalisen onnellisena. Ilman lasta liikkuminen tuntui ihan ihmeelliseltä ja ensimmäistä kertaa kaupoilla ollessani olin juuri se klisee, joka ihan oikeasti selitti vaatekaupan myyjälle, että ”olen tässä muuten ilman vauvaa liikenteessä, katso!” Nykyään suhtaudun asiaan enemmän siltä kannalta, että hei jos minä onnistun pitämään nuo lapset hengissä, niin kyllä siihen nyt muidenkin täytyy pystyä. Eivät ne lapset rikki mene, varsinkaan kun hoitaja on tuttu ja turvallinen aikuinen!

Enpä nyt tiedä oliko tämän tekstin sävy yhtään niin positiivinen kuin mitä oma fiilikseni tässä cappuccinoa (tyhjässä) lähikahvilassa hörppiessä, mutta tällä mennään (kyllä, omaa aikaa, taas! Kiitos isovanhemmat, väsymyksen tunnustaminen ja avun pyytäminen, k a n n a t t i! Sanonpa vaan muistutuksena kaikille, että avun pyytäminen on helpompaa kuin se, että vetää itsensä aivan loppuun ja yrittää sitten nousta sieltä!)

Kivaa uutta viikkoa!

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *