someaitoudesta ja totuuksia instakuvien takaa

Someaitous tuntuu puhututtaneen pitkin kesää ja nyt syksyn alussa jopa kiihtyvissä määrin. Ainakaan itse en pysty käymään instagrammissa ilman, että jostain törmää sanaan ”aito”. Nyt viimeisen viikon olen myös instagramissa törmännyt jatkuvasti puheeseen ”buustiryhmistä” ja siihen, että onko tällaisiin ryhmiin kuuluminen tai niissä aktiivisesti toimiminen jotenkin ”huijaamista” tai petollista toimintaa.

Näiden pienten somekohujen seuraaminen sivusta on jollain tavalla mielenkiintoista. Itse en edes tiennyt koko buustiryhmistä ennen kuin ehkä reilu kuukausi sitten, kun itsekin yhteen eksyin. Myönnän, en ymmärtänyt ryhmän pointtia, homma ei tuntunut yhtään omalta ja erosin sieltä parin päivän sivusta seurailun jälkeen. Kyseinen ryhmä oli iso ja siellä homma toimi nimenomaan niin, että piti ilmottautua listalle, jos halusi, että jostain kuvastasi käydään tykkäämässä tai vaihtoehtoisesti tykätään, kommentoidaan ja tallennetaan. Siis hetkonen, mitä?

Nyt viime päivinä parin ”somevaikuttajan” instastoorien kautta olen vähän ymmärtänyt, että miksi joku näitä ryhmiä käyttää. Onhan se toki hyvää ja ennen kaikkea ilmaista näkyvyyttä. Instagramin algoritmit ovat viime aikoina potkineet itseänikin vähän pyrstöön (ilmeisesti liikaa samoja ’tägejä’ analysoi joku, voi minua mielikuvituksetonta) ja ylipäätään koko algoritmi on ärsyttävä. Onhan näissä buustiryhmissä mahdollisuus taistella tuota algoritmia vastaan.

Asia on valehtelematta itselleni herttaisen yhdentekevä. Se ei millään tavalla ole itseltäni pois, jos joku muu omaa näkyvyyttään parantaa tai tiliään kasvattaa tällaisen ryhmän kautta.

Itse kuitenkin aion jatkossakin pysytellä poissa ryhmistä. Joo, kyllähän se näkyvyys houkuttelisi, mutta tiedän, että itse ”tilatut” kommentit/tykkäykset eivät lämmittäisi mieltä samalla tavalla kuin nyt, ilman ryhmiä, tulevat piristävät. Yritän ylipäätään olla kyttäilemättä pahemmin tykkäyksiä, enkä halua ottaa niistä mitään painetta. Toki itselleni some on ennen kaikkea harrastus, kun toisille se on osa toimeentuloa – ehkä siinä on myös ratkaiseva ero. Nykyisellään olen vain mielissäni ja vähän jopa liikuttunut aina, kun joku jaksaa nähdä sen vaivan, että kommentoi jotain kuvaani, kiitos siis niistä kommenteista. Ja haluan myös pitää omat reagointini sellaisina kuin tähänkin asti: jos tykkään kuvasta tai kommentoin sitä, teen sen vain ja ainoastaan siksi, että en voi olla kommentoimatta tai tykkäämättä.

Mutta se buustiryhmistä, mites se someaitous?

Rehellisesti, joskus on mennyt hermo näihin kaikkiin aitous puheisiin ja sen aitouden korostamiseen. Jos on somessa aito, niin miksi sitä pitää olla koko ajan toistelemassa ja todistelemassa? Ja mitä aitous somessa edes on? Kaiken jakamista, negatiivisen puolen kertomista vai se, että ei koristele asioita liikaa sokerilla? Sotkun kuvaaminen, tiskivuoret, itkuvideot? Sitä, että ei ikinä siirrä kukkamaljakkoa paikasta toiseen esteettisemmän kuvan saamiseksi?

No, jokainen määritelköön sen itse. Tämä aitouspuhe on saanut kuitenkin miettimään omaa some-aitoutta.

Pyrin siihen, että olen omessa sitä mitä muutenkin, en esitä mitään tai hae roolia. Julkaisen kuvia asioista ja tilanteista, joista tulee hyvä mieli tai jotka ovat herättäneet itsessäni jotain fiiliksiä tai sitten niihin liittyy jokin kiva tarina, minkä haluan jakaa. En tarkoituksella jätä negatiivisia asioita laittamatta (haloo, paljonkohan olen valittanut sairasteluista tai miehen työmatkoista?), mutta ei some ole itselleni myöskään mikään sylkykuppi, missä kävisin oksentamassa niitä negatiivisia asioita, joita väkisin kaikkien arjessa joskus on. Kuten olen tainnut sanoa ennenkin, en näe pointtia tiskivuorikuvissa, mutta se ei tarkoita ettei tiskivuoria joskus olisi. Realismissa ja inhorealismissa on kuitenkin mielestäni eroa.

Tänä kesänä raskauden salaamisen takia jouduin tavallista enemmän rajaamaan asioita kuvista tietoisesti. Pahoinvointirannekkeet on piilotettu tai rajattu pois, katsottu ettei pyöristynyt vatsa näy tai olen saattanut miettiä, että huomaako joku, että taas nukun päiväunia/syön/käyttäydyn eri tavalla kuin ennen.

Pahoinvointi myös katkaisi itselläni päällä olleen somekoukun. Keväämmällä pyrin kasvattamaan instatiliäni, saamaan lisää seuraajia ja mietin välillä liikaakin feedini ulkoasua. Kun pahoinvointi vyöryi yli, ei jaksaminen riittänyt tällaiseen ja parin päivän tauon jälkeen ei enää kiinnostuskaan. Edelleen jokaisesta uudesta seuraajasta tulee hyvä fiilis, mutta tilini saa kasvaa tai olla kasvamatta ihan omia aikojaan. Julkaisen edelleen asioita, jotka ovat olleet arjessa kivoja, merkittäviä tai ovat jotenkin puhutelleet itseä. Kuvat ja niiden mukana taltioituneet fiilikset ovat ennen kaikkea itselleni, vaikka onkin ihana aina kuulla, jos joku juttu on inspiroinut jotain muutakin.

Nyt tähän hätkähdyttävän pitkäksi venyneen lätinän loppuun pari instakuvaa ja mitäs niiden ympärillä onkaan oikeasti tapahtunut:

Miehen synttärikakku päivää plussaamisen jälkeen. Kuvan takana muun muassa kova pohtiminen, että mites se nyt oli, saanko edes syödä koko kakkua, koska siinä on tuorejuustoa?! Jäi jostain syystä mainitsematta kuvatekstissä.

Hihittelin tähän kuvatekstiä kirjoittaessani. Kuvateksti on nyt nimittäin ”Viimeksi, kun käytiin täällä, mulla oli järkyttävä pahoinvointi käynnissä tuon pikkutirpan takia. Kuljin pensaiden välissä ja yritin olla oksentamatta – ah, mitä kauniita muistoja! Tänä vuonna olikin tekemistä siinä, kun yritti pysyä tuon pienen perässä.” Mutta voinpa muuten kertoa, että ei todella ollut helppoa juosta pikkutirpan perässä JA yrittää olla oksentamatta. Mahdanko koskaan päästä alppiruusupuutarhaan ilman, että pitää pidätellä oksennusta?

”Istuttiin tällä viikolla yhtenä päivänä Turun taidemuseon portailla ja syötiin eväitä.” Joo kyllä, oltiin menossa varhaisultraan ja imin posket lommolla smoothieta, jotta – jälleen kerran – en oksentaisi.

Huomaa rajaus: vatsa piilossa. Ja, jos katsoo oikein tarkkaan niin voi huomata ranteessa pahoinvointirannekkeen painauman!  Ranneke piti hilata kyynärpään yli ettei näkyisi.

Äidin piti ottaa tästä kuvasta pari versiota, jotta saatiin piiloon 1) vatsa 2) paisuneet boobsit. Ja jälleen, pahoinvointirannekkeiden jättämät painaumat näkyvät, jos niitä osaa etsiä.

En tiedä pilasiko pahoinvointi nuo rahkalätyt allekirjoittaneelta, mutta nämä kyseiset paistoin niin, että välillä piti mennä lattialle makoilemaan, kun heikotti ja ällötti niin paljon. Ja kahvikuppi on muuten miehen, eikä minun, koska kahvi ei todellakaan tuolloin maistunut.

 

Joo ai että, kyllä sitä omaa somekruunua voi taas kiillottaa, kun allekirjoittaneellakin sisältö on pelkästään AITOA.

Pus!

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *