Ladataan...

Ihmislajin nuorista, hyvinvoivista, kaupungeissa asuvista aikuisyksilöistä voi huomioida seuraavaa. Saavuttaessaan nuoruusiän ja välittömästi sen jälkeisen aikuisiän he alkavat kokoontua kodin ulkopuolisiin tiloihin vahvistaakseen omaa ja ryhmäidentiteettiään ja saadakseen sosiaalisia kontakteja. Aikuisyksilöt käyvät esimerkiksi kahvittelemassa mukavissa kahviloissa, urheilemassa sisä- ja ulkotiloissa, syömässä tunnelmallisissa ravintoloissa, juomassa jännittävissä baareissa ja vahvistamassa henkistä kasvuaan erilaisissa taideharrastuksissa. Kaikki tämä tapahtuu useimmiten elämän varrella hankittujen uskollisten ystävien tai valitun vastakkaisen (tai saman) sukupuolen edustajan seurassa.

Mikäli nuori aikuisyksilö saa lapsia, korvaa kaiken yllämainitun, lapsiperheen näkökulmasta lievästi epäilyttävän, sosiaalisen toiminnan eräs paljon tervehenkisempi ja kaikin puolin kunniallisempi ympäristö: leikkipuisto. Leikkipuisto on lähiöstä tai kaupunginosasta lohkaistu, usein aidattu alue, jossa on erilaisia hauskoja härveleitä sekä suurimman osan vuodesta paljon, paljon lunta. Valitettavasti kaikki näistä huikeista huvituksista on suunnattu lapsille, kun taas aikuisille leikkipuistossa ei ole mitään viihdykettä. Aikuiset yrittävät viihtyä suomalaisessa leikkipuistossa erilaisin keinoin, usein ymmärrettävästi epäonnistuen. Kaikki tämä tapahtuu seurueessa, jonka ainoa yhdistävä tekijä on se, että heillä on lapsia.

Itse uskaltauduin leikkipuistoon ensimmäisen kerran viime syksynä. (Siis sen jälkeen kun olin saavuttanut baarikelpoisen iän ja tupakointi salaa leikkipuiston katoksen alla oli menettänyt lopullisesti viehätyksensä.) Olin kuullut mieheltäni, että lähistöllä sijaitsee leikkipuisto, ja että siellä pitää käydä jos on lapsi. Se on ilmeisesti jonkinlainen kirjoittamaton laki. Niinpä eräänä aamupäivänä työnsin päättäväisesti kärryni kyseiseen kohteeseen. Siellä oli joitakin vanhempia lapsineen, sekä pari muuta henkilöä - ilmeisesti niitä kuuluisia "puistotätejä", joiden funktio on allekirjoittaneelle edelleen hämärän peitossa. (Sen verran on selvinnyt, että EI ole sallittua jättää lasta puistotädin hoteisiin ja lähteä itse hurvittelemaan. Mitä iloa niistä tädeistä sitten on, sitä en vielä ole saanut selville.) Kaikki paikallaolijat vaikuttivat jotenkin jengiytyneiltä. Epäilin vahvasti astuvani jonkin äitimafian reviirille, mutta koska kukaan ei tullut pariin minuuttiin keräämään suojelurahoja, uskalsin lapseni kanssa lähestyä varovaisesti hiekkalaatikkoa. Ja - siinä se sitten olikin. Istuin hiekkalaatikon reunalla, ja autoin lasta tekemään kakkuja. Muut äidit heiluttivat tenaviaan keinuissa tai kävelivät niiden perässä etanan vauhtia ympäri puistoa. Se, mitä olin luullut jengin kyräilyksi - kukaan ei tervehtinyt ystävällisesti tai edes hymyillyt - olikin vain normaalia suomalaista leikkipuistokäytöstä.

Yritin ihan tosissani viihtyä. Kun hiekkalaatikkoon tuli toinen lapsi, hymyilin ja sanoin "katos, sulle tuli kaveri!" Sitten toivoin että lapset ryhmäytyisivät ja me aikuiset voisimme hiekkalaatikon sijaan istua puistonpenkillä niinkuin ainakin aikuiset, joilla ei ole kurahousuja jalassa. Valitettavasti lapsi ja äiti ainoastaan kyräilivät meitä hetken yhdessä ja poistuivat pian keinuille päin. Opetus: leikkipuiston kirjoittamattomiin lakeihin kuuluu se, että yksinäisinä ympäri puistoa haahuilevia vanhempi-lapsi pareja ei sovi rikkoa erillisiksi "lapset" ja "vanhemmat" -ryhmiksi. (Nyt hieman kokeneempana tietysti ymmärrän, miksi: muutenhan en ehtisi kommentoimaan jokaista pienokaiseni tekosta ihailevin "hyvä lapsi, hienon kakun teit!" -aplodein. Ja pahimmassa tapauksessahan napero saattaisi esim. heittää hiekkaa päälleen tai jopa horjahtaa ja kaatua!) Niinpä yritin sitten viihtyä ilman aikuiskontakteja. Yhtenä päivänä jumppasin penkeillä samalla kun lapseni touhuili omiaan. Tuloksena oli hieman lisää kyräilyä (mikähän supersuorittaja toi oikein luulee olevansa).  Siispä seuraavana päivänä koetin naamioida kuntoiluni leikkimiseksi, ja harjoitin vatsalihaksia ottamalla kovat vauhdit keinussa. Tuloksena oli leikkipuistoon seuraavana päivänä ilmestynyt lappu, jossa luki: "leikkivälineet on tarkoitettu alle 10-vuotiaille". Opetus: leikkipuistossa ei sovi tehdä muuta kuin leikkiä. Paitsi jos on aikuinen, jolloin ei voi edes leikkiä.

No, kuukausien myötä löysin lopulta puistosta myös juttuseuraa (eräästä toisesta puistosta, koska katsoin pilanneeni mahdollisuuteni siinä ensimmäisessä jo alkumetreillä.) Leikkipuisto-tuttavuussuhteet muistuttavat hieman työtoveruussuhteita; emme ole valinneet toistemme seuraa, mutta täällä ollaan. Parasta mitä voimme tehdä, on lievittää hieman tylsyyttä jutustelemalla niitä näitä. Ja tietenkin odottaa kesää, jolloin puistossa saa ainakin samalla aurinkoa. Tai hetkinen - onkohan tiedossa lisää kyräilyä, jos lojun mikroshortseissa nurmikolla ja ulkoilutan lasta flexitaluttimessa?

Ladataan...

Verrattain lyhyen kotiäitiurani aikana olen jo ehtinyt vetää yhden perustavanlaatuisen johtopäätöksen: kaksivuotiaan kotiäitinä oleminen on ihan sairaan paljon helpompaa, hauskempaa ja kaikin puolin siedettävämpää kuin vauvan kotiäitinä oleminen. Moni arvoisa kollega varmaankin allekirjoittaa saman, mutta siltä varalta että täällä ilmenee joitakin eriäviä mielipiteitä, lyttään ne heti alkuunsa esittämällä ohessa useamman kohdan listan perusteluista alussa esitetylle teesille.

Parivuotiaan kotiäitinä oleminen on ihan sairaan paljon helpompaa, hauskempaa ja siedettävämpää kuin vauvan kotiäitinä oleminen, koska:

1. Olet vajaan kolmen vuoden aikana (raskaus mukaanlukien) jo ehtinyt tottua ja turtua ajatukseen, että elämästäsi ja teoistasi et määrää sinä itse, vaan erittäin pienikokoinen ihminen (sekä hänen lapsenvahtinsa aikataulut), etkä enää jaksa harmitella asiaa.

2. Olet vajaan kahden vuoden aikana jo ehtinyt tottua ja turtua siihen, että mikään arkielämän pikku askar ei enää suju yksinkertaisesti, saati sitten mikään hieman erikoisempi askar, etkä enää jaksa harmitella asiaa.

Esimerkki: "Vienpä roskat." Lapsettomana: otit roskapussin ja kävit heittämässä sen kauppareissulla laatikkoon. Vauvan kanssa: Puet lasta vartin, puet itsesi hädällä ennen kuin lapselle tulee hikikiukku (tai sitten puet itsesi ensin, ja itsellesi tulee lasta pukiessa hikikiukku), otat roskapussit yhteen käteen ja lapsen kainaloon, raahaat kaiken vaunukellariin, pakkaat lapsen vaunuihin samalla kun yrität estää roskapusseja levähtämästä kellarin lattialle, työnnät koko satsin ulos ovesta, pusket vaunut halki nietosten roskalaatikolle, heität ne (siis roskat) roskikseen etkä pääse samalla reissulla enää kauppaan, koska lapsi on jo kakannut housuunsa ja kyllästynyt olemaan vaunuissa. Kaksivuotiaan kanssa: sama kuin edellä, paitsi että aluksi jahtaat kiukuttelevaa lasta haalarien kanssa vartin ympäri asuntoa. Mutta: et enää jaksa harmitella asiaa!

3. Lapsi puhuu! Sinun ei siis tarvitse enää "vaistota" (=arvailla) mistä mikäkin kitinä tai yleinen julmettu huuto johtuu. Lapsi kun osaa kertoa asiansa ihan selvällä suomenkielellä. Tietenkin se silti harrastaa julmettua huutoa toisinaan ihan huvikseen (uhmaikä), mutta kuten kohdissa 1 ja 2, et enää jaksa harmitella asiaa. Sen sijaan kaivat tyynesti vanhat festarikorvatulpat vessan kaapista.

4. Lapsi puhuu 2: saat päivittäin ilmaista huvitusta lapsen nerokkaista lohkaisuista. En nyt viitsi niitä tässä listata, koska jokaisen omalla lapsella on varmasti vielä nerokkaammat lohkaisut.

5. Lapsi liikkuu! Eli sen ei tarvitse alkaa huutaa julmetusti apua joka kerta, kun se haluaa siirtyä puoli metriä johonkin suuntaan, kääntyä ympäri tai raapia itseään.

6. Ai niin, tärkein meinasi unohtua: imetys ja jatkuvat yöheräilyt, tuo vauva-ajan suola, alkavat (toivottavasti) olla kaukaista esihistoriaa, jolle enää vain hymähtelet nostalgisesti. Toisin sanoen alat taas tuntea itsesi ihmiseksi, etkä käveleväksi (joskin hyvin äidilliseksi) zombie-maitovalaaksi. Tosin olen kyllä kuullut juttuja äideistä, jotka tuntevat vauva-aikaan olonsa oikeiksi hedelmällisyyden jumalattariksi, ja joiden imetyksen suomaa euforiaa eivät edes haavaiset nännit ja kahden tunnin välein toistuva yöheräily pysty sumentamaan... Oma äidillisyyteni nyt oli kuitenkin enemmän sellaista maitovalasmaista tasoa. (No, olihan imetyksessä hyvätkin puolensa - kuten ne upeat muodot etumuksessa. Uhkeuden tyylikkyyttä kuitenkin mielestäni hieman vähensi se, että kukkuloiden muoto vaihteli välillä riippuva lätty - kuhmurainen kivistävä pallo, jonka lommoinen ulkonäkö toi mieleen huonosti onnistuneen silikonioperaation. Että, ei siitäkään pisteitä vauva-ajalle.)

Lopuksi tuli vielä mieleen tällainen mietelause, että "vanhemmuus on kuin positiivinen liikuntavammaisuus." Eli liikkumistasi ei rajoita menetetty raaja vaan yksi ylimääräinen, joka roikkuu jalastasi / kädestäsi / torsostasi / hiuksistasi. Hm. taisi olla poliittisesti aika epäkorrektia.