Ladataan...

Tuli vähän semmoinen tunne, että nyt ei enää hyvin pysty. Kun on tää Helsinki ja Suomi ja silleen, mutta on se koko muukin maailma. Niin ostettiin sitten halvat lennot (täällä lähiössä on ihmeen helppo unohtaa tiedostaminen) ja ylihuomenna lähdetään hittoon täältä. Uusi meininki, uudet paikat, uudet ihmiset, uudet puheenaiheet, jotain ihan muuta vaihteeksi! Että heippa vaan kaikki, tästä alkaa elämä!!

Tosin lähdön huumaa hieman nakertaa se, että paluulento on jo kolmen päivän päästä. Olen kuitenkin ottanut sen asenteen, että pienistäkin iloista on otettava kaikki irti. Olen lukenut Wien-matkaoppaita suunnilleen kaksinkertaisen tuntimäärän siihen nähden mitä tulemme viettämään kohteessa. Olen lapsen päiväunien aikana järjestellyt kynsilakkapurkkeja riviin pöydälle ja suunnitellut, mitkä asut sopivat mihinkin sävyyn. Olen fantasioinut itsestäni kulkemassa tukka hulmuten rakastuneena Wienin kaduilla mieheni kanssa, romanttisista illallisista ja wau-efektistä, jonka uusi mekkoni herättää Jenseits-klubilla. Unelmoin cooleista taidegallerioista, nuorten designerien putiikeista, sekä tietenkin siitä, mitä tulee tapahtumaan äänieristetyssa hotellihuoneessamme - no tietenkin nukkumista, nukkumista ja vielä kerran nukkumista aamuisin ilman, että kukaan alkaa hyppiä päällämme kello 6:55. Sillä, kuten ehkä jo arvasittekin: lapsi menee mummolaan!!! Wuhuuuuu!!!!!

Kiitos luojalle mummeista.

Viimeksi olemme olleet ulkomailla pari vuotta sitten, kun lapsi oli vielä rintaruokinnassa. Silloin matkustus onnistui ihan hyvin, ja pääsimme jopa rauhassa ravintolaan syömään iltaisin, sillä kaukaa viisaasti olimme houkutelleet mukaamme lapsen tädin (kiitos luojalle tädeistä). Ikävä kyllä olimme silloin vielä niin väsyneessä vauvavedossa, että tuskin jaksoimme pysytellä hereillä jälkiruokaan asti - mitään huikentelevaa elämää emme siis suoranaisesti viettäneet. Lisäksi kaikki päivät sujuivat luonnollisesti vauvan rytmin mukaan, olin selkeästi äitiroolissa vaikka olinkin "lomalla".

Vaan toisin on nyt! Laitamme aurinkolasit päähän ja naamioidumme huolettomaksi NKDI-pariskunnaksi, jota kaikki naperoitaan raahaavat isukit ja äitylit katsovat kadehtien. (No, tiedän kyllä että suojellakseen omaa psyykeään he katsovat meitä säälien "tyhjää elämäämme", mutta hahaa, siitäs saavat, huijasimme heitä.) Perillä selkeä suunnitelmamme on priorisoida ne aktiviteetit, jotka arkielämässä ovat jääneet paitsioon eli a) maleksiminen b) tyhjäntoimittaminen. Ehkä, jos oikein energisoidumme, skarppaamme sen verran että etsimme käsiimme pari Mozart-kugelia ja mahdollisesti palan sacherkakkua. Ja näin pidennetyn viikonlopun mittainen seikkailuloma on paketissa.

Hyvää pääsiäistä ja Auf Wiedersehen!

 

 

Ladataan...

Yöllä aktivoituvan kauhukakara/show-artisti -alter egon karkoittaminen lapsesta onnistui kaksivuotisneuvolan jälkeen lopulta ihan noin vain. Ei tarvittu ammattimaisia unikouluttajia, Jari Sinkkosen kotikäyntiä tai muitakaan exorsistimanaajia. Vain yksi topakka polkkatukkainen neuvolantäti, jonka auktoriteettia härskisti hyväksi käyttäen ilmoitimme lapselle, että "se neuvolan täti sanoi, että nyt nukutaan koko yö omassa sängyssä eikä enää juoda pullosta". Ja näin tehtiin. Vaivaiset pari yötä lapsi jaksoi kieriskellä itsesäälissä ja kiukutella, mutta hiffasi sitten että "pää tyynyyn" todella tarkoittaa nukkumista. Ja nyt uskallan jo varovaisesti hehkuttaa, että 2v ja 1kk iässä lapsemme vihdoin pääsi unikoulussa luokaltaan. Olemme nimittäin jo kuukauden verran nauttineet normaalin ihmisen normaaleista seitsemän tunnin katkeamattomista yöunista!

(Oikeasti olin siis pari viikkoa yöt nukuttuani ihan että JEEEEESSSSS!!!! Tervetuloa takaisin elämä!!!! WOHOUU!!!!! Tässähän ihan järki kulkee ja luovuus kukoistaa!!! - Ja aloin sitten heti suunnitella uutta vauvaa, koska aika kultasi välittömästi muistot ja ajattelin, että eihän tämä nyt niin paha pari vuotta ollutkaan, ja oikeastaan se synnytyskin olisi varmaan toisella kerralla suorastaan hilpeää. Onneksi kuitenkin todelliset muistot palasivat n. sekunnin kuluttua, aviomiehen ystävällisellä avustuksella.)

Edistys nukkumisasiassa tapahtui viime tingassa. Luova ja ilmeisen akrobaattinen lapsemme (vapise Cirque du Soleil... täältä tulee kunnianhimoinen äiti) nimittäin keksi viime viikolla uuden tempun: sitten kun ei enää huvita nukkua, pinnasänky hilataan makuuhuoneen poikki aikuisten sängyn viereen hyppimällä siinä ja reuhtomalla samalla. Sitten kipataan itsensä pää edellä laidan yli ja päädytään mukavasti äidin viereen, josta voikin hetken häiriköityään kirmaista omille teilleen. Onneksi tämä siis tapahtuu nyt vasta seitsemältä aamulla, eikä noin viittä kertaa joka yö.

Muuta edistystä kotirouvan elämässä: huomasin sängyn alla villakoiria! En siis tehnyt niille mitään, mutta huomasin ne. Ja jopa ajattelin, että jotain pitäisi varmaan tehdä. Piakkoin.

 

Ladataan...

Suomen talvi on pitkä. (Kappas vaan, niinpäs onkin! huudahdatte nyt yllättyneinä.) Sitä ei vain ikinä tajua syksyllä, kun olisi aika pakata laukut ja hankkia työpaikka jostain muualta. Päin vastoin, marraskuun jälkeen sitä on melkein voittajafiilis: pahin on ohi! Ja joulukuu hurahtaakin siinä hurmoksessa tuosta noin vain. Mutta sitten tulee tammikuu. Ja helmikuu. JA maaliskuu. Ja kun vielä huhtikuun ensimmäisenä tuijotat ikkunasta loskaa, joka estää tehokkaasti sekä vaunujen että pulkan kuljetuksen, päätät sen taas: tämä oli viimeinen talvi täällä.

Suomen talvi voisi olla ihan siedettävä. Onhan meillä sentään keskuslämmitys ja kuuma vesi, tekniset alusasut ja itsestään voideltuvat sukset. (Viimeisintä en tosin ole kokeillut, sillä uhkaavasta keski-ikäisyydestä huolimatta vihaan edelleen hiihtoa yhtä hartaasti kuin ylä-asteella - HUOM merkki nuorekkuudesta, ei suinkaan vetelyydestä!) Jotain oleellista meiltä täällä kirkasvalolamppujen luvatussa maassa kuitenkin puuttuu. Nimittäin muut ihmiset. Ja siitä syytän ydinperhekulttuuria.

Ydinperheeseen käpertyminen on outoa. Siis se, että siitä lähtien kun pariudutaan tai viimeistään kun saadaan lapsia, pääsääntöisesti kaikki illat vietetään oman puolison ja lasten seurassa kotona. Siis YHDEN ja saman aikuisen ihmisen kanssa! Siis erityisjärjestelyjä lukuun ottamatta KAIKKI illat ja viikonloput! Koko elämän ajan! Ei ihme, että avioerotilastot ovat korkealla.

Erityisen oudolta ydinperhearki vaikuttaa, jos on viettänyt aikaa maissa, joissa lapsiperheet hengailevat sukulais- ja tuttavaporukoissaan illat pitkät. Kaduilla ja ravintoloissa saa olla vauvan huutoa ja pikkulasten juoksua. No, yllättäen ei Suomessa. Yhdessäkään lähiössä ei menesty kodikas kortteliravintola, sillä kaikki linnoittautuvat linnakkeiksi varusteltuihin koteihinsa talven ajaksi. (Lukuunottamatta sen alunperin "kodikkaan" ostariräkälän vallanneita yksinäisiä juoppoja.) Vielä paljon pahempaa ydinperhearki on, jos viettää päivänsä kotona: silloin kun ei seurana ole edes puolisoa. Tavallinen kotirouva ei päivän, saati illan aikana oikeasti tapaa välttämättä ketään muuta aikuista kuin kaupan kassan. Olen kerran jos toisenkin seissyt mieheni iltavuoron aikaan yksin lapseni kanssa typötyhjässä, pimenevässä leikkipuistossa kello 17. Ja lähtenyt sitten minäkin nöyränä kotiin syömään yksinäistä ateriaani.

Minulle ydinperhe-elämä ei sovi, olen tältä osin liian heimo-orientoitunut alkuihminen. Ahistaa - tosin sehän on Suomessa vain normaalia. Tai jos nyt ei aivan ahista, niin ainakin kuihdun ja alan riiputtaa suupieliäni  - mikä sekin on toki Suomessa täysin normaalia. (Muu olisi suorastaan epänormaalia.) Ahdistusta vastaan taistelen pyytämällä pitkien päivieni ja iltojeni iloksi siskoni meille hengailemaan, tai sitten jonkun kaverin, jolla myös on paljon vapaa-aikaa. Jostain syystä vain ihmisillä tuntuu olevan vapaata hengailuaikaa yllättävän vähän ottaen huomioon, että meillä on kaikki tämä teknologia jonka tarkoitus (minun käsittääkseni) oli muuttaa kaikki tehokkaammaksi ja näin vapauttaa työaikaa laiskotteluun.

Ennen asiat olivat toisin, ja sitä en haikaile. En suurin surminkaan haluaisi viettää päiviäni anopin, appiukon ja muutaman piian ja rengin kanssa (tai no, miksei jonkun hyvännäköisen lihaskimppurengin...). En myöskään välttämättä haluaisi asua yhden huoneen kamarissa kuuden lapseni kanssa, vaikka saisinkin purkaa sydäntäni mielin määrin neljän perheen yhteiskeittiössä kokatessani. Mutta hei - kai tässä ahdistavan ahtauden ja aution yksinäisyyden välillä on oltava joku kompromissiratkaisukin?

Kompromissiratkaisu koittaa onneksi kesällä, kun taloyhtiön lapsiperheet kaivautuvat silmiään räpytellen linnakkeistaan ulos aurinkoon. Tarha- ja työaikataulut löystyvät ja ihmiset alkavat taas muistuttaa itseään eivätkä jonkinlaisia päivästä-päivään-selviytymismasiinoita. Liikkumavara lisääntyy, kun pihalla on yleensä aina joku tuttu, joka voi katsoa lasta sen aikaa kun piipahdan vaikkapa lähikaupassa ja roudaan ostokset kolmanteen kerrokseen. Grilli kuumiaa ja hetken voimme kuvitella olevamme melkein yhtä onnellinen yhteisö kuin tuo Etelä-Euroopan meluisa ravintolaseurue lapsineen.

Kunnes tulee taas syksy. Mutta marraskuussahan pahin on jo ohi, vai mitä?