Ladataan...

Viikonloppu Pielis-Karjalassa muutti kotirouvan elämäni: minussa uinuva aito karjalainen emäntä heräsi henkiin. (Siitäkin huolimatta, että Etelä-Suomalainen sukuni ei ole muutamaan sukupolveen maaseutua nähnytkään, saati sitten Karjalaa... Jostain syystä on kuitenkin huomattavasti mukavampaa herättää itsessään henkiin karjalainen emäntä kuin perinteinen lähiöäiti.) Mieheni sukulaistädin hääräilyä katsellessani nimittäin inspiroiduin totaalisesti. "Tämä mehu on omista mansikoista" (nam) "Tämä paistos on omista punajuurista" (nam!) "Tämä koko ateria on omista kesäkurpitsoista/sipuleista/omenoista/tomaateista/kurkuista/mistä tahansa maassa kasvavasta ruoka-aineesta ja ruislimput leivoin tuossa aamulla." (NAM!) Nappailin lennosta kultajyviä, joita täti pudotteli kuin kyseessä olisi ollut kotirouvailun hard core -viikonloppukurssi: "tillithän voi pakastaa silppuna, siitä sitten vaan raaputtaa päältä veitsellä ruuan sekaan". "Omenathan voi laittaa lohkoina pakkaseen ilman sokeria, siitä sitten vaan latoo kaurapaistokseen siirapin kanssa." "Kesäkurpitsanhan voi raastaa tuoreeltaan kattilaan, siitä sitten vaan keittää parin kasvisliemikuution kanssa hyvän keiton." Siitä sitten vaan! Olen löytänyt guruni. Kaikki tapahtui jotenkin täysin vailla kiirettä, siinä sateen putoamista katsellessa ja auringon esiin tuloa seuraillessa. (Kiireettömyys taitaa tosin johtua siitä, että tädin lapset ovat jo lähteneet kotoa.) Joka tapauksessa inspiroiduin niin, että aloin itsekin esittää esimerkillistä kotirouvaa, vaihdoin reseptejä innosta ilmiliekeissä ja kerroin omista yrtinkasvatusprojekteistani (onneksi olin keksinyt sen harrastuksen, niin että minullakin oli jotain, millä päteä). Todisteet minussa tapahtuneesta muutoksesta:

1. Kun lapsi pudotteli syödessään ruokaa lattialle, pyyhin sen heti puhtaaksi! (Samalla keräsin pisteitä kurssinvetäjält... siis miehen tädiltä.) Normaaliolosuhteissa en reagoi, ennen kuin ruokaa on tarttunut lattiaan ikävästi sukanpohjia raapiva kuivunut keko, jota saa raaputtaa irti kakkulapiolla.

2. Tiedustelin peruna-kesäkurpitsalettujen ohjetta, ja se ihan oikeasti kiinnosti minua! Kirjoitin sen jopa ylös.

3. Kävin mustikassa. Eikä siinä vielä kaikki: kotiin päästyäni pakastin ne kaikki! Paitsi sen osuuden, josta leivoin... tattadadattadadaa: MUSTIKKAPIIRAKAN! Tosin kaupan piirakkapohjaan (joku raja sentään).

Mutta rajoista puheenollen, siellä Karjalan metsässä kyllä jokin henkinen raja ylittyi ja tunsin rajoitusteni kotirouvana kaatuvan ryskyen. Minä pieni kaupunkilaisnainen pystyn poimimaan oman ruokani (no, ainakin mausteet) metsästä (tosin sukulaismiehen ensin opastettua minut paikkaan, joka oli mustanaan marjaa). Siinä vaaran päältä Suomen parhaita järvimaisemia ihaillessa oli kyllä kotirouvan sydän pakahtua, ihan vain siitä metsästäjä-keräilijän alkukantaisesta onnesta.

Joihinkin rajoituksiinkin kyllä Karjalan-reissulla törmäsin. Esimerkiksi kielimuuriin. Sukulaismiehen kanssa tulimme toimeen oikein mukavasti noin niinkuin mustikkametsällä ja muiden toiminnallisten aktiviteettien parissa, mutta sanallinen keskustelu oli valitettavasti melko rajoittunutta. Aina kun ikänsä Savo-Karjalan seudulla viettänyt vanhus avasi suunsa, jouduin jonkinlaiseen surrealistiseen tilaan. Kahvipöydässä hän saattoi kertoilla pitkät pätkät juttua, josta pää sauhuten sain sen verran tolkkua, että kysymys oli jostakin kissasta, joka oli jättänyt kuononsa oven väliin. "Voi otus parkaa, no semmoista sattuu", mutisin osallistuakseni keskusteluun. Myöhemmin puolisoni (ilmeisesti muinaisten sukujuuriensa ansiosta kielitaitoisempi henkilö) selvensi, että juttu oli kertonut miehestä, joka oli jäänyt maanvyörymän alle. Hm... ainakin tässä tapauksessa reaktioni osui suunnilleen oikeaan.

No, totuuden nimissä on myönnettävä, että savo-karjalaa vääntävää, siitä sitten vaan tillisilppua kotiruuan päälle roiskauttelevaa emäntää minusta tuskin tulee koskaan. Mutta sinne aavan järven rantaan ja mustikkavaaran päälle on ehdottomasti päästävä taas ensi kesänä.

 

Ladataan...

Ah keittiö, tuo suvereeni valtakuntani. Kuinka usein olenkaan häärännyt siellä tarmokkaan punaposkisena emäntänä, taikonut käsieni kautta pöytään niin höyryävät Jalostajan hernekeitot kuin hienostuneesti ketsupilla maustetut spagetitkin. Ja kuinka usein olenkaan unelmoinut siitä, miten kotirouvanpäiväni sujuisivat leppoisasti lieden lämmössä lapsen kanssa touhuillen, yhdessä salottisipuleita kuorien ja keittotaidon alkeita sukupolvelta toiselle siirtäen...

Mutta myönnettäköön, että koska minulla ei ole keittotaitoja, joiden alkeita siirtää seuraavalle sukupolvelle, on todellisuus osoittautunut jossain määrin erilaiseksi. Itse asiassa olen käyttänyt keittiötä enimmäkseen piilotteluun ja lapsen pakoiluun teeskennellen kotitöiden tekemistä (äiti ei just nyt voi lukea Kaapo Kukko -kirjaa kahdeksatta kertaa, kun äidin täytyy järjestää teepussit). Ikävä kyllä lapseni on oppinut huomaamaan haukkana, milloin lopetan todellisten kotitöiden tekemisen ja yritän esim. lukea lehteä - naps vain, ja sitä ollaan taas Kaapo Kukon kanssa kiinni nilkassani. Nyt olen siis luovuttanut, ja päättänyt valjastaa keittiön sen alkuperäisen tarkoituksen mukaiseen käyttöön. Alan harrastaa kokkausta. Ja ihan ensimmäiseksi aion ottaa askeleen aivan uudelle tasolle: fuusiokeittiöön.

Niille, joille fuusiokeittiön käsite on jäänyt oudoksi, kerrottakoon, että kyse on yllättävistä yhdistelmistä. Siis siitä, että esimerkiksi suomalainen keittiö (perunamuusi) fuusioituu japanilaisen keittiön (sushi) kanssa, jolloin syntyy perunamuusitäytteisiä sushirullia. Tai jotain yhtä herkullista, esim. merilevämuussia. Toinen vaihtoehto on yhdistellä valmistusmenetelmiä, esim. valmistaa ranskanperunoita savustuspöntössä. Oma versioni on yhdistää äärimmäisen epäkelpo eines äärimmäisen kotitekoiseen vanhanajan luomuruokaan. Näin saavutamme kompromissin, joka vastaa laadultaan normikouluruokaa (minulle varteenotettava tavoite) ja jonka onnistumisprosentti ei eines-osuuden ansiosta koskaan tipahda alle 50:n.

Parasta tässä on se, että suurin osa vanhanajan luomuruoasta kasvaa ikkunallani, joskin hieman homevaurioisena (ks. viimeistä edellinen postaus). Eines-osuuden kävin hakemassa Alepasta: neljätoista Dr Öetker -pizzaa ja lisäksi joitakin vanhanajan ruoka-aineksia, kuten luomumunia. Huomaatte, että kehittyneellä  kotirouvan vaistollani osaan jo varautua viikon ruokatarpeisiin etukäteen. Sitten vain kokkaamaan!

Kotirouvan fuusiokeittiöresepti nro 1: pizza vegetale alla insalata verde e huevo

Ainekset (kolmelle):

- 4 munaa

- salaattia tms. kasvillisuutta jota jokaiselta kunnon emännältä löytyy ikkunalaudalta, esim. basilikaa

- 2 kpl Dr. Öetkerin pizza vegetale -pakastepizzaa (laihduttaja voi jättää tämän aineksen halutessaan pois.)

Valmistus: Kuumenna uuni 225:n asteeseen. Avaa pizzapaketti ja poista pizza muovikääreestä. Valmistele toinen pizza samalla menetelmällä. Aseta ensimmäinen pizza kuumaan uuniin keskitasolle. Mikäli olet kärsimätön, voit myös asettaa toisen pizzan alemmalle tasolle ja nostaa toisen ylimmälle tasolle, jolloin tarjoilet toisen pizzan karrelle palaneena känttynä ja toisen lötkönä raakileena. Valmista sitten kananmuna: riko neljä munaa teflonpannulle ja liikuttele niitä lakkaamatta, jolloin saat kokkelimaista sörsseliä. Mikäli epäilet taitojesi riittävän, voit myös yrittää paistaa munat öljyssä ja raapia sitten pannuun kiinni jäänyttä kananmunaa irti seuraavan vartin. Valmista salaatti: etsi sienikasvustojen ja homeitiöiden seasta jotain syötäväksi kelpaavan näköistä. Huuhtele löytösi, mikäli olet harrastanut samassa huoneessa saastuttavia aktiviteetteja kuten hyönteismyrkytystä (mutta kuka hullu nyt sellaista tekisi! Ai niin.) Kun pizzat ovat valmiit, yhdistä ainekset kerroksittain: pohjalle pizza, sitten kokkelimainen sörsseli, ja lopuksi vihersalaatti. Voila!

Urakan jälkeen olin väsynyt mutta onnellinen. Katoin pöytään mitä parhaimmat porsliiniastiat ja kaadoin jääveden valmiiksi laseihin.

"Ai, taas pizzaa", oli aviomieheni kiitos.

"Miten niin taas", ällistyin.

"No justhan me eilen syötiin pizzaa."

"Eilinen oli pizzataxin pizzaa. Se on tuoretuote", selitin herttaisesti. "Itse asiassa tämäkin on maalaismaisen rustiikkikeittiön tuoretuote. Siinä on päällä luomumuna. Ja basilika." (Valitettavasti jouduin käyttämään basilikanlehden kohdalla yksikkömuotoa, sillä lapsi oli jossain välissä käynyt napsimassa suurimman osan kasvattamistani salaateista sun muista yrteistä suuhunsa. En torunut häntä, sillä saattaa olla että hän näin toimimalla vältti täpärästi taloudessamme vaanivan keripukkivaaran.)

Aviomies tyytyi kohtaloonsa.

"Mä sulle luomumunat näytän..." hän mutisi alkaessaan veistää omaa palastaan rapsakasta lätystä. Otin sen lupauksena.

Ladataan...

Kuten edellä mainittu, keittiö, kodin sydän, on suvereenia valtakuntaani. Niinpä päätin luontevasti aloittaa uuden kotiäitiyteni toteuttamisen sieltä. Olen jossakin kuullut (hyvä on! Salakuuntelin kerran töistä tullessani Marttaliiton ulkopuolella seisovia kahta pullantuoksuisen näköistä henkilöä), että suunnitelmalliset ja muutenkin kaikin puolin mallikelpoiset kotiäidit suunnittelevat päivän ruoan etukäteen. Eivätkä ainoastaan sillä tavalla etukäteen, että nälän iskiessä ensin tutkivat kaapit löytääkseen jotain keittokelpoista, sen sijaan että suoralta kädeltä tarraavat pakastimessa luuraavaan Dr Öetker -pitsaan. Ehei, kotiäidit suunnittelevat ruokalistan, eivät ainoastaan päivää, vaan jopa VIIKON etukäteen!

Tästä oivalluksesta innostuneena laadin suunnitelman. Apuna käytin muistikuviani niistä ruuista, joita olen meillä joskus syönyt ja jotka eivät ole olleet eineksiä. Olin lopputuloksesta aika ylpeä.

ma: makaronilaatikko (tuttu ja turvallinen valinta alkuun)
to: peruna-lanttu-papuvuoka (juurekset ovat perinteikästä suomalaista ruokaa)
ke: tomaatti-pinaatti-kastike pastalle (hieman kansainvälisyyttä peliin tagliatellen muodossa)
ti: hernekeitto (onko tämä eines, jos sen tekee purkista?)
pe: maissipiirakat ja salaatti (viikonloppua kohti voi hieman keventää ja tankata vitamiineja)
la: linssi-peruna-kasvismuhennos (tässä vaiheessa mies on jo kotona avustamassa)
su: lasagne (ks. yllä.)

Pakko kuitenkin tunnustaa, että maanantain ruoka ei valitettavasti onnistunut aivan suunnitellusti. Huolellisesta suunnittelusta huolimatta ruoka-aika kun hiipi ovelle sen verran yllättäen, että lapsi huusi jo naama punaisena keittiön lattialla KAMUNAA! (=kananmunaa) ennenkuin uuni oli edes päällä. Niinpä ruoka hieman yksinkertaistui. Samantyyppinen efekti kävi myös muiden päivien kohdalla, ja loppujen lopuksi viikon lounaslistamme sai alla esitetyn, hieman pelkistetymmän muodon. Huomautan kuitenkin, että tulin huomaamattani noudattaneeksi jopa Helsingin parhaissa ravintoloissa suosittua sanontaa, jonka mukaan "yksinkertaiset maut ovat toisinaan (tässä tapauksessa aina) niitä parhaita". Itse asiassa, ehkä olenkin luontaisesti kulinaarinen nero? (Kysyin tätä mieheltä, ja hän hymyili proteiinipatukkansa takaa. Vaikeneminen lienee myöntymisen merkki.)

Lounaslista a la Kokematon Kotirouva (saa levittää esim. Marttaliiton sivuille)

ma: keitetty kananmuna, keitettyä makaronia jonka sekaan viime minuuteilla heitetty desi soijarouhetta suoraan pussista
ti: raakaa tomaattia, raakaa kesäkurpitsaa, papuja suoraan purkista
ke: raakaa tomaattia, keitettyä makaronia jonka sekaan viime minuuteilla heitetty pussi pakastepinaattia
to: hernekeitto (jes!! suunnitelman mukainen onnistuminen! Kiitos Jalostaja!)
pe: puoli purkkia säilykemaissia ja kurkkua
la: rusinoita ja ruisleipää
su: rusinoita, ruisleipää ja jääkaapista löytyneet maissipurkin jämät

Myönnetään, että viikonloppuna ote alkoi vähän lipsua. Kaikkia teitä, jotka nyt jäitte sydämissänne surkutettelemaan jossain määrin ankeata viikonloppumenyytämme, voin ilokseni informoida, että lauantaina söimme päivällisen ulkona ja sunnuntai-iltana teimme yhdessä sen lasagnen. Tosin olen kyllä periaatteessa sitä mieltä, että rusinoissa on rautaa ja ruisleipä naisen tiellä pitää.

Tarkkaavainen lukija ehkä huomasi, että ruokalistaamme ei sisältynyt lainkaan lihatuotteita. Tämä johtuu tietenkin lahjomattomasta eettisestä paatoksestani. No hyvä on, hyvä on, myönnetään että se saattaa ehkä hieman johtua myös siitä, että rahatilanteemme ei juuri tällä hetkellä ole sieltä parhaasta päästä (mm. ansiokkaan kotiäitiyteni ansiosta) ja papu on tunnetusti halpaa ruokaa. Eli suomeksi sanottuna olemme köyhiä ja syömme köyhien ruokaa ja elämme köyhien maakuopassa kaupungin laitamilla. No ei vaan, asumme kaksiossa ja totta on että edellämainitusta rahasyystä meillä ei ole myöskään autoa, emmekä ole pariin vuoteen lentäneet ulkomaille. Kaikille ystävilleni tietenkin kerron tämän johtuvan lahjomattomasta eettisestä paatoksestamme säästää maapallon resursseja myös tulevalle sukupolvelle ja kaukaisille kansoille. Sitten paistattelen suuren hyvintekijän glooriassa sädekehä ohimoita hiostaen niin, että siinä ei paljon enää etelänmatkoja tarvita.