Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

jumalat_juhlivat_oisin_donna_tartt.jpg

Mitä sanoa kirjasta, jonka kaikki ovat lukeneet joskus ja johon kaikki ovat ihastuneet? Sellaisen kirjan uudelleen lukeminenkin tuntuu arveluttavalta, koska taika on voinut kadota. Ja kirjan luonnehdinta – no, yritetään.

 

Perustunteiden ja -kysymysten äärellä

 

Luulen lukeneeni Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin joskus 1990-luvun puolivälissä, lähes heti silloin kun se on suomennettu. Muistan ennen kaikkea hämmästyneeni: kirja, jonka päätapahtuma kerrotaan jo alussa, voi olla näin jännittävä. Tarina, jossa tapahtuu pahoja, inhottavia ja vieraita, kummastuttavia asioita, voi olla näin kaunis. Miten näin elokuvamainen tarina voi tuntua näin todelta?

Nyt toisella lukukerralla en suhtautunut kirjaan yhtä ällistyneen ihailevasti enkä pääosin myöskään lukenut sitä yhtä hypnoottisen kirjahimon vallassa. Mutta kyllä nuo aiemman lukukokemuksen fiilikset löytyivät taas. Ihastelin sitä, miten Tartt yhdistää klassiset kielen ja antiikin mytologian tähän päivään – melkein tähän päivään – ja yliopisto-opiskelijoihin nuoruuden levottomuuksineen. Vaikka romaanin hahmot ovat melko tyypillisiä tietyntyyppiselle tarinalle – älykköpoika, hyväntahtoinen mutta tyhmähkö nuorimies, toisiinsa kiinni kasvaneet kaksoset, perhetaustaansa välttelevä opiskelijapoika jne. – Tartt saa kuvattua heidän kauttaan ystävyyttä ja identiteetin etsimistä ja elämän perustunteita kiinnostavalla ja koskettavalla tavalla. Ennen kaikkea hän saa pohdittua moraalia. Saako tappaa, pitääkö synnit tunnustaa, saako yhteisön normeista poiketa? Ja kiinnosti minua ihan sekin, miten joku on saanut kehiteltyä näin kokonaisen, eheän ja hienon tarinan.

(Minun moraalini ei anna periksi puhua tarkasti kirjan juonesta, vaikka epäilenkin sen olevan monille tuttu. Jos ei ole, ja jos haluat tietää lisää, kehotan tutustumaan Wikipedian kirja-artikkeliin, jossa on juonikuvaus.)

 

Lukuromaani vai kaunokirjallisuutta?

 

Jumalat juhlivat öisin valikoitui siis lukemistooni siksi, että Tartt julkaisee syksyllä kolmannen romaaninsa, ja se on harvoin julkaisevan bestselleristin kohdalla aina kiinnostavaa. Tarttin toinen romaani Pieni ystävä jäi minulta kesken, mutta tämä kolmas teos kiinnostaa jo siksi, että siitä ei ole tietääkseni kerrottu juurikaan etukäteistietoja julkisuuteen. Sittemmin pohdiskelin myös lukuromaanin olemusta ja päätin, että Jumalat pääsee lukulistalleni.

Lukuromaanipostauksessa olin sitä mieltä, että Jumalat juhlivat öisin on ”vain” lukuromaani: sujuva, miellyttävä, upottavalla tavalla koukuttava, elämyksellinen. 

Olin nyt lukiessani pitkään samaa mieltä. Tartt kuljettaa tarinaansa johdonmukaisesti tilanteesta seuraavaan. Sitä lukuun ottamatta, että tarinan keskeinen tapahtuma paljastetaan jo alussa, en löydä tarinan rakenteesta mitään erityistä (eikä tuo paljastaminenkaan erityistä ole: muistan ihmetelleeni juuri sitä nuorena Jumalat juhlivat öisin -fanina vanhemmalle ja lukeneemmalle ihmiselle, joka sanoi, että sehän on tunnettu tehokeino. Hän kuului kai niihin, jotka pitivät kirjasta vastentahtoisesti, eihän lukuromaanimaisesta myyntimenestyksestä voi pitää). Myöskään sanavalinnoissa tai muussa kerronnan tyylissä ei ollut mitään, joka olisi kiinnittänyt erityisesti huomiotani. (Amerikkalaisille) lukuromaaneille on mielestäni tyypillistä se, että kieli on selkeää mutta yksityiskohtia on runsaasti, asiat selitetään auki pieniä havaintoja myöten.

Mutta sitten. Kirjan loppu. Luin tuon lopun niin kuin lukuromaanin kohdalla pitäisikin: kertaheitolla ja ahmien. Vasta aivan lopussa kirja muuttui minulle todella jännittäväksi, koukuttavaksi ja ikään kuin tarinaansa suuremmaksi. Tartt sitoo hyvin kertomuksen langat yhteen ja jättää pohtimaan noita moraaliseikkoja ja ystävyyden ja tunteiden olemuksia. Vaikka loppu on raju ja rujo, se on juuri tälle kirjalle täydellinen. Kun kirja on samaan aikaan kaunis ja ruma ja sen jälkimaku enemmän kuin pelkkä tarina, puhutaan sellaisesta jäljestä, jonka taide, tässä tapauksessa siis kaunokirjallisuus, jättää.

Minulle jäi myös ikävä kirjan hahmoja. Tiedän, että jotkut heistä kuolivat ja toisten tiet erkanivat, mutta silti – eikö Tarttin seuraava kirja voisi olla Jumalat juhlivat taas -jatko-osa?

Ainakin toivon, että muut kirjailijat eivät juhli Tarttin teoksella. Loppua kohden tulin yhä vakuuttuneemmaksi, että alkuviikosta hieman lyttäämäni Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi oli saanut todella paljon vaikutteita Jumalilta. Opiskelijoita, samoja ihmistyyppejä ja -kohtaloita, yhtä fiksuja hahmoja. Mutta mikä siinä onkin, että kun yksi tarina on vain moitteeton kertomus, toisessa samankaltaisessa kirjassa on oma, ainutlaatuinen maailmansa?

Onneksi tuohon kysymykseen on mahdoton vastata. Se tekee lukemisesta juuri niin ihanaa ja kiinnostavaa. Aina voi löytää helmiä – jopa monta lukemiskertaa kestäviä kirjahelmiä.

 

Oletko lukenut Jumalat juhlivat öisin? Minkä kirjan olet lukenut moneen kertaan ja miksi?

 

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (The Secret History, 1992). Wsoy, 1995. Suom. Eva Siikarla

 

P.S. Näissä vanhemmissa kirjoissa on se huono puoli, että useimmat ovat lukeneet ne aikaan ennen internetiä tai ainakin ennen kirjablogeja. Jumalat juhlivat öisin -haulla löytyy kuitenkin joitakin arvioita Googlesta. Uusin kirjablogiarvio taitaa olla Linnean Kujerruksia-blogissa: Linneasta kirja on täydellinen. Luetut, lukemattomat -blogin Liisa on taas havainnut myös Anja Snellmanin kenties juhlineen intertekstuaalisuudella. Liisa on tutkinut blogikommentin innoittamana yhtäläisyyksiä Snellmanin Ivana B:n ja Tarttin Jumalat juhlivat öisin -romaanin välillä.

 

Ja P.S. nro 2. Jumalat juhlivat öisin oli siis ensin kateissa, ja epäilin sen olevan siskollani. Lopulta ilmeni, että kirja oli meidän kummankin kirjahyllyssä. Sen sijaan en ole saanut haettua Aikamatkustajan vaimoa siskon hyllystä, joten lukuromaanien lukusuunnitelmasta poiketen lueskelen sitä hieman myöhemmin keväällä ja pyrin lukemaan lähiviikkoina Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin.

 

Kommentit (22)
  1. Odotan tosiaan että pääsen lukemaan tämän kirjan. 🙂

  2. Suklaamuffinssi
    31.7.2013, 04:37

    Oli oikein pakko tulla tänne vielä kommentoimaan, kun tuolla aikaisemmin totesin, että kirja ei reilu 10 vuotta sitten kiinnostanut minua yhtään ja jätin sen kesken. Noh, selvästi ovat vuodet tehneet tehtävänsä, sillä palattuani teokseen nyt, ahmaisin sen innostuneena ja tykkäsin kovasti 🙂

    1. Ihanankamala kommentti! Kommenttisi kiteyttää täydellisesti lukemisen ristiriitaisuuden. Harva kirja on sellainen, että tietää, ettei se mitenkään puhuttele tai kiinnosta missään olosuhteissa, ikinä – ja silti kerran kokeiltuihin kirjoihin tulee palattua harmillisen harvoin. Toisaalta taas rakkaiden kirjojen kanssa on aina se riski, että uudelleen lukiessa voikin huomata, ettei kirja ole enää niin rakas. Usein se riski kannattaa ottaa, koska moni kirjaa taas muuttuu vielä rakkaammaksi.

       

      t. Nimim. ”Siksi olenkin kirjakierteessä”

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *