Ladataan...

 

Kansallinen novellinkirjoituskuukausi eli KaNoKiKu on jo yli puolivälin. En ole nyt osallistunut novellihankkeeseen, mutta ensi vuonna saatan: tämä tammikuu on kulunut novellikurssilla, ja ainakin yhteen tekstiini olen tyytyväinen. Vieläkään en ymmärrä, miten romaaneja kirjoitetaan, mutta novelleista alkaa olla aavistus.

 

Tämä johdatuksena siihen, että olen miettinyt alkuvuodesta novelleja muutenkin: millaisista novelleista pidän, ketkä ovat suosikkinovellistejani, miksi?

Pohdinta on ollut kiintoisaa. Ensinnäkin olen selvittänyt, miksi en joskus sietänyt novelleja ollenkaan. Yritin lukea liian vauhdikkaita kertomuksia ja niistä jäi harmistus. Aina kun olin päässyt tarinaan mukaan, se loppui, ja olisin halunnut kertomuksesta muutakin kuin aavistuksen. Valitettavasti en osaa antaa esimerkkejä pettymyksen tuottaneista novellististeista, koska lukemisesta on kauan; pysyttelin välillä vuosia, ellen vuosikymmeniä novelleista erossa.

Sittemmin olen alkanut nauttia rauhallisista novelleista, pienimuotoisista tuokiokuvista, joista ei tunnu puuttuvan mitään. Eräs suosikkini on Tove Janssonin Kesäkirja-teoksesta (Wsoy) löytyvä muutaman sivun pituinen Kissa. Yksinkertaisuudessaan tarinan idea on, että pikkutyttö saa Mappe-kissan, joka osoittautuu kissamaisen itsenäiseksi ja hurjaksi. Mappe ei innostu tytön maanitteluista ja saalistaa (tytön mielestä) julmasti. Kissa vaihdetaan kilttiin, ihmisrakkaaseen laiskurikissaan, mutta tyttö ei ole vieläkään tyytyväinen. Hän tajuaa, että aina rakkain ei ole se, joka on helpoin. Novelli loppuu näin. Tässä voitaisiin puhua kissasta - tai jostain ihan muusta:

 

Mikä hätänä, isoäiti kysyi.
Minä haluan Mapen takaisin! huusi Sophia.
Mutta sinähän tiedät, millaista sitten rupeaa olemaan, isoäiti sanoi.
Kamalaa, Sophia sanoi vakavana. Mutta Mappe on se, jota minä rakastan.
Ja sitten vaihdettiin taas kissaa.

 

Rauhallisia novelleja löytyy myös Helmi Kekkoselta, jonka novellikokoelma Kotiin on mielestäni hyvin onnistunut. Olisin lukenut tätä kirjoitusta varten novellin Aatos, jossa on kaikesta rauhallisesta surumielisyydestään huolimatta yllättävä loppu, mutta en löytänytkään kirjaa hyllystäni.

Muita levollisia muttei tylsiä kertojia ovat lakoninen, hiljaisen huumorin mestari Petri Tamminen sekä aiemmin esittelemäni minikertomusten tekijä Jyrki Pellinen. Luin juuri Tammiselta lukemiseen liittyvän novellin, ja siinä oli niin paljon ajateltavaa, että kirjoitan siitä joskus erikseen (Koko H., työstän koko ajan vastausta taannoiseen kysymykseesi, kuka olen jos en lue!).

Vanhoista suomalaisista kertojista suosikkinovellistini taitaa olla Maria Jotuni. Hänen puhelinnovellinsa Hilda Husso, jossa aviottoman lapsen äiti ja isä keskustelevat, mutta isän repliikkejä ei näytetä, on mainio jo rakenteensa vuoksi. Novelli löytyy ainakin SKS:n klassikkosarjassa julkaistusta teoksesta, jossa on Jotunin novellikokoelmat Kun on tunteet ja Tyttö ruusutarhassa.

 

Edellä mainittuja kirjoittajia yhdistää selkeä kieli ja maailmankuva. "Erikoisempia" suosikkejani ovat nerokas Leena Krohn, Johanna Sinisalo sekä Pasi Ilmari Jääskeläinen. Heidän tarinoihinsa ei enää päde tuo tapahtumattomuuden kriteeri, vaan jotkut novellit ovat hyvinkin mielikuvituksellisia, mutta yhtä kaikki: myös Krohn, Sinisalo ja Jääskeläinen kertovat niin, etteivät tarinat jää kesken. Se, että novellin jälkeen on kiihtynyt olo ja mieli täynnä kysymyksiä, on vain plussaa, mutta sitä en siedä, että novellista tulee ajatus: hyvä idea, harmi ettei tästä ole kirjoitettu romaania.

 

Novellikurssilla on suositeltu mm. seuraavia kotimaisia novellisteja: Juhani Peltonen, Veijo Meri (teos Sata metriä korkeat kirjaimet, pelkkiä dialoginovelleja) sekä Jyrki Kalliokoski (teos Peili ja parta). Lisäksi olemme tutustuneet viime syksyn esikoisnovelleista Janica Branderiin (teos Lihakuu) sekä Mooses Mentulaan (teos Musta timantti). Janica Branderin haastattelu aiheesta "esikoiskirjailijan syksy" löytyy täältä.

 

Luetko novelleja? Miksi luet tai et lue? Kuka on kotimainen suosikkisi ja miksi?

 

P.S. Tässä puhutaan nyt vain kotimaisista novellisteista; kirjoitan ulkomaisista omassa jutussaan kevään mittaan.

Ladataan...

 

 

Eiliseen lukemistyytyväisyyskeskusteluun viitaten: tässä on teos, jonka ei pitäisi paljon lukutilastoja hetkauttaa. Se ei ole puhuttu uutuus vaikka uusi onkin, ei tunnettu klassikko eikä edes paksu tiiliskivi, jonka lukemisesta voisi antaa itselleen olen syventyvä ja ahkera lukija -tunnustuksen. Tämä reilu 70-sivuinen pehmeäkantinen lärpäke on niin huomaamaton, että sen löytyminen kirjakaupasta oli aivan sattumaa ja kotona olen ehtinyt sen kadottaakin pari kertaa.

Kuitenkin juuri tämä minikirja oli miellyttävä ja merkittävä lukukokemus.

Jyrki Pellisen Satuja huonokuuloisille sisältää kolmisenkymmentä lyhyttä novellia. Niiden kertojia ovat elottomat esineet, kuten tuuli, meri, kuva, avokado tai kenttä. Suurin osa novelleista on nimettykin simppelisti kertojiensa ja päähahmojensa mukaan: Saari, Sumu ja Kaiku, Viikunanlehti.

Näin alkaa novelli Meri. Kurkkasin tämän alun jo kaupassa, ja mielestäni se kuvaa teosta hyvin:

Meri oli suuri ja hajamielinen eikä ehtinyt koskaan tehdä yhtä asiaa kerralla. Oli tukkeja, lahopalasia, laivoja. Sumua tuli taivaan rantaan ja joskus siellä näkyi punainen pipo tai joku tytön muotoinen olio. Meren oli helppo kuvitella se itselleen ja kuljettaa minne tahtoi. Se heitti tyttöä kohti rantakahvilaa ja näytti sille meren tauluja. Mutta se ei saanyt tyttöä enää puhumaan mitään. Kerran meri oli kuulevinaan, etä erään näyn kohdalla sen taulu olisi tehnyt tyttöön vaikutuksen.

Kirjan takakannessa pohditaan: "Jos elottomat esineet, kuten tuuli ja siilin karvat ja piikit merkitsisivät niin paljon, että niille voitaisiin antaa subjektin ominaisuus." Tämä kuulosti minusta kiinnostavalta, kun aloin lukea Pellisen kirjaa, mutta väärältä, kun olin lukenut sen: juuri tuuli, meri ja siilin piikithän ovat mitä elollisimpia ja tärkeimpiä. Unohdetaan nyt ilmastomuutos ja muut ihmisen tyhmyydet ja tuhot, niin luontohan on lopulta se, joka on ja jatkaa oloaan, ihan sama mitä me ihmiset siitä ajattelemme tai kirjoittelemme.

Olen kuitenkin kovin iloinen, että Pellinen on "kirjoitellut" pienet suuret tarinansa. Pienimuotoinen, tarkka ja rauhallinen kerronta on aina viehättänyt minua, ja useimmissa Pellisen pienoisnovelleissa siihen yhdistyy vielä ripaus sadunomaisuutta, jopa surrealistisuutta. Aivan kaikista kertomuksista en erityisemmin pitänyt, mutta kertomukset kiinnostivat minua suuresti sekä yksittäin että kokoelmana. Minullakin on tapana inhimillistää tai sanoisinko tarinallistaa luonnonilmiöitä, joten sain helposti kiinni tarinoiden perusideasta. Lukeminen oli jopa opettavaista ja lukufiilis samanlainen kuin hyvien runojen ääressä: Noinkin maailman voi nähdä. Kaikesta voi kirjoittaa.

Palatakseni taas lukemistyytyväisyysanalyysiin: tämän teoksen jälkeen toivon, että näkisin itse kirjamaailman laajemmin. Kirjan luettuani kirjoitin Googleen tuon minulle aiemmin tuntemattoman kirjailijan nimen ja sain tietää Wikipediasta, että Jyrki Pellinen on julkaissut jo yli kolmekymmentä kaunokirjallista teosta! No, hyvä että on, sillä haluan lukea häntä lisääkin. Jotenkin hyvin uskottavalta tuntui myös Wikipedian tieto, että Pellinen on paitsi kirjailija myös kuvataiteilija. Satuja huonokuuloisille onkin hyvin kuvallinen teos. Ainakin minulle se avautui pitkälti (mieli)kuvina, ei niinkään sanoina.

Löysin kirjan Helsingin Lasipalatsin Kirja kerrallaan -kaupasta, jota voin suositella ihan kaikille kirja-aarteiden metsästäjille. Kauppa on täynnä pieniä erikoisuuksia ja myy toisaalta näköispainoksia vanhoista klassikkoromaaneista, -runoteoksista ja -näytelmistä. Vaarallinen mutta suositeltava piipahduskohde, jolla on onneksi nettikauppakin.

Jyrki Pellinen: Satuja huonokuuloisille. Ntamo, 2011.

Kustantajan/nettikaupan kirjaesittely