Ladataan...

 

Saamelaisjuurien etsimisestä kertova esikoisromaani, Annica Wennströmin Lapinkylä, päätyi siis matkakirjakseni Lappiin. Aloin haaveilla Lapin-matkasta jo alkuvuodesta, jolloin intoilin myös mm. Magne Hovdenin Saamelandiasta (joka ei lopulta osoittautunut intoilun arvoiseksi) sekä ylipäätään pohjoiseen sijoittuvasta ja saamelaisesta kirjallisuudesta; katso kirjavinkkejä esim. täältä.

Saamelaiskirjavinkeissä oli monia erinomaisia vaihtoehtoja, mutta Lapinkylässä oli se hyvä puoli, että se oli minulla jo kotona valmiina. Onneksi kirjasta löytyi reissun mittaan paljon muitakin hyviä puolia.

Kirjan alkuasetelma ei kyllä aivan innostanut minua: vaikka aihe on kiinnostava ja ikuinen, ei ole perin omaperäistä kertoa nuoresta naisesta, joka lähtee etsimään itseään sukunsa historiaa selvittämällä. Naissukupolvista ja naisten asemastakin  on kirjallisuudessa kerrottu, myös pohjoiseen sijoittuen. Esimerkiksi Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogian ensimmäinen osa Herran armo on ollut minulle hyvin voimakas lukukokemus.

Vaan takaisin Lapinkylään. Teos liikkuu menneessä ja nykyajassa. Se alkaa vuoteen 2002 Finnmarkin Kaarasjoen alueelle sijoittuvalla tarinalla: nykyaikaan sijoittuvan tarinan päähenkilö, minäkertoja nainen saapuu etsimään juuriaan. Toinen tarina on hänen isoisoäitinsa Njennan kertomus 1860-luvulta. Lukija saa tietää ennen Njennan lapsenlapsenlasta, että Njenna tuli nuorena raiskatuksi ja alkoi odottaa lasta vihatulle uudisasukasmiehelle, kirosi tämän mielessään ja karkasi perheensä luota, koska tunsi olevansa elävä kuollut. Hänen lapsenlapsenlapsellaan on samanlainen puolittainen olo vielä 2000-luvulla, sillä hänelle on vaiettu suvun menneisyydestä. Hän ei ole myöskään sinut saamelaisuutensa kanssa. Ristiriita oikea-oppisten, "tavallisten" kristittyjen ja mm. maahisiin ja taikavoimiin uskovien saamelaisten välillä ei ole kadonnut sitten Njennan aikojen, joskin lieventynyt. 

Alussa kerronta tuntui minusta hieman haparoivalta ja kliseiseltäkin, mutta jossain vaiheessa huomasin tarinan vieneen täysin mukanaan. Nautin vanhan ajan elämän kuvauksista, saamenkielisistä sanoista ja nimistä, maahistarinoista ja Njenna-rukan kovaa kohtaloakin seurasin hyvin kiinnostuneena. Aluksi pidin hänen ihastustaan, taianomaista Aanta Nahkase -nimistä miestä melko ärsyttävänä hahmona, mutta hänenkin persoonansa syveni tarinan mittaan. Muutenkin Wennström kuljetti minusta hienosti kaikkia tarinoita eteenpäin, ja lopulta suvun historia Njennasta ja hänen lapsuudenperheestään nykypäivään oli selvillä. 

En tunne saamelaisuutta niin paljon, että osaisin arvioida kirjan uskottavuutta, mutta ainakin minusta eteläsuomalaisesta se oli todentuntuinen sekä elinolosuhteiden että ajatusmaailman kuvaajana, etenkin kirjan maisemissa luettuna. Siellä tunturien keskellä tuntui aivan siltä, että jossain sinisen kukkulan takana on edelleen maahisia tai että äkkiä pään yli lentävä lintu onkin pahan onnen tuoja eikä muuten vaan toikkaroiva liihottelija. Lapissa on taikaa, hyvässä ja pahassa.

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Kirsi, jonka mielestä kirja oli hyvin vaikuttava, sekä  Sara, joka piti kirjaa vahvana mutta hieman raskassoutuisena. Molemmat ovat puuttuneet arvioissaan siihen, miten hienosti Lapinkylässä kuvataan pohjoisen oloja sekä toisaalta häpeän kantamisen raskautta ja kipeyttä, joka voi seurata perintönä sukupolvelta toiselle. Samoja asioita pohdin minäkin Njennan mukana kulkiessani.

Tekstinäyte, s. 9:

Lapsi lepäsi hiljaa giermehkessään.

Aivan tavallinen lapsi. Ei pahuuden siittämä vaan sattumalta maailmaan syntynyt.

Aivan tavallinen lapsi.

Kun hän näki metsän avartuvan lumen peittämäksi jängäksi ja kuu opasti häntä avuliaasti halki öisen maiseman, hän toivoi, ettei hänen olisi tarvinnut kokea kaikkea tätä yksin. Hän kuvitteli mielessään raidon, täyteen lastatut ahkiot porojen perässä, yhteisöllisyyden joka liitti hänet ympäröivään maailmaan.

Kustantajan kirjaesittely

Ja tässä jo edellisessä postauksessa esiintynyt valokuva Kaarasjoelta. Kirjan nykyaikaan sijoittuva tarina alkaa juuri tästä risteyksestä.

 

Ladataan...

 

Hyvää saamelaisten kansallispäivän iltaa! Saamelaispäivän kunniaksi sain jo aiemmin intoilemani teoksen eli norjalaisen Magne Hovdenin kirjan Saamelandia. Mutta koska kirja tuli vasta tänään, olen lukenut vasta alkua.

Se vaikuttaa hyvältä, nasevalta. Kirjan mottona on Joikaamisen voima on ruutiakin väkevämpi, ja sivulla 23 Saamelandia-elämyspuistoa ideoivat ystävykset pohtivat: 
 

"Tämä puro on täydellinen, Roy. Voimme ripotella tänne kultaiseksi värjättyä hiekkaa ja tuoda turistit huuhtomaan kultaa. Näen sieluni silmin. Japanlaiset kyyhöttävät saamelaiskoltuissaan perse pystyssä ja vati kädessään."

 

Oletan, että kirja on hauska ja saamelaiskuvaa uudistava. Lisää arviota seuraa, kunhan saan muutaman muun kirjan ensin alta pois.

Saamelandiasta oli puhetta jo aiemmin saamelaiskirjallisuuspostauksen yhteydessä. Ko. postaus herätti hyvää keskustelua, ja äskettäin Inga osallistui keskusteluun kertomalla kirjavinkkejä ja linkkaamalla Sámi Duodji -ry:n nettikauppaan. Mielenkiintoisessa kaupassa on mm. musiikkia, koruja sekä saamelaista ja saameksi käännettyä kirjallisuutta! Pohdin tosissani, pitäisikö Märta Tikkas -fanilla olla Tikkasta saameksi hyllyssään? Voi tosin olla, että Cuohtelogu ráhkesvuodacuvccas jäisi lukematta.

 

Oikeasti kaupassa ovat (minulle) kiinnostavimpia saamelaiset, suomeksi tai englanniksi käännetyt teokset. Jos pääsen joskus toivematkalleni kauas pohjoiseen, voisin pakata matkalukemisiksi vaikka englanniksi käännettyä Nils-Aslak Valkeapäätä (The sun, my father).

 

 

Ylen sivuilla on tietoa saamelaisten kansallispäivän historiasta ja pieni pätkä Nils-Aslak Valkeapään runoutta suomeksi:

Läpi sukupolvien
tottuneet selviytymään
yksin
paljaan taivaan alla
oman tokkansa kanssa