Ladataan...

 

Novelliantologia-esseekirja Pimppini on valloillaan on ollut julkisuudessa ulkokirjallisista, joskin kirjan teemaan liittyvistä syistä. En nyt tässä ota niihin kantaa, mutta sanon, että kirja kannattaa lukea kohusta huolimatta - tai toisaalta ihan itsensä takia. Se on aiheeltaan tärkeä ja kaunokirjallisesti kiinnostava.

Aihe on siis seksuaalinen vallankäyttö. Mukana on kuusi tutkijaesseetä, joissa seksiä ja valtaa (tai vallan puuttumista) pohditaan eri tieteenalojen näkökulmista. Kirjasta löytää myös paljon tieto- ja tutkimuskirjallisuusvinkkejä.

Ja - miksi kirjan halusinkin lukea - kirjassa on noin kolmenkymmenen nykynaiskirjailijan novellit seksistä ja vallasta. Kirjailijalista on vakuuttava: kirjan päätoimittajan Katja Ketun lisäksi mukana ovat mm. suosikkini Miina Supinen ja Leena Parkkinen, sekä esim. Pirjo Hassinen, Essi Tammimaa, Rosa Liksom ja Anu Silfverberg

Pari kirjailijaa, ja vielä ihan tunnetuimmasta päästä, tuottivat kyllä ensin lähes pettymyksen, ainakin hämmennyksen.

Anja Snelmanin koko tuotanto käsittelee teoksen kirjailijaesittelyn mukaan tyttöihin ja naisiin kohdistuvaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Esimerkkiteoksina on mainittu Sonja O. kävi täällä, Pelon maantiede, Safari Club, Lemmikkikaupan tytöt ja Parvekejumalat. Luulisi siis, että Snellman olisi kirjoittanut tätä kirjaa varten uuden tekstin, mutta ei, hänen panoksensa novelliantologiaan on katkelma romaanista Pelon maantiede. Jätin lukematta, koska jos joskus haluan palata - haluaisin kyllä - Pelon maantieteeseen uudelleen, luen koko kirjan.

Myös Johanna Sinisalon teksti on uudelleenjulkaisu. Se ei kuitenkaan ollut alkuyllättymisen jälkeen yhtä häiritsevää, sillä novelli Baby Doll ei ollut minulle yhtä tuttu kuin Snellmanin romaani, enkä usko, että se on sitä muillekaan. Baby Doll on kuulemma ilmestynyt alun perin Gummeruksen novelliantologiassa Intohimosta rikokseen (2002), ja sen menestynyt kansainvälisestikin.

Sinisalomaisen tarkasti ja sujuvasti kirjoitetun kertomuksen maailma on tuttu ja vieras, hurja. Siinä 8-vuotias pikkusisko Annette tarkkailee ja kadehtii vain pari vuotta vanhempaa siskoaan, jolla on silikonirinnat ja mallin ura. Toisaalta tytöt käyvät tavanomaisesti koulua, vahtivat pikkuveljeä, miettivät miten saada kavereilta huomiota, mutta sitten - Anettellakin on pitkävartiset, punaiset korkosaappaat ja kadut ovat niin vaarallisia, ettei niillä saa liikkua yksin. Hämmentävä ja ahdistava romaani kuvaa kärjistäen nykyelämää tai varoittaa, millaiseksi se voi muuttua. Toivon, ettei muutu.

Myös Riikka Pulkkinen on antologiassa kiinnostavasti esillä. Sanna Karkulehdon tutkijaesseessä lähetystään seksuaalista vallankäytöä ja mm. aikuisen ja alaikäisen "suhdetta" kaunokirjallisuuden näkökulmasta. Karkulehto kuljettaa rinnakkain Maria Peuran On rakkautes ääretön -romaania ja Pulkkisen Rajaa. Hän osoittaa, miksi Peuran romaani (jota en ole lukenut) pistää lukijankin kokemaan seksuaalisen väärinkäytön tunteita - siinä isoisä hyväksikäyttää nuorta lapsenlastaan, tyttöä. Peuran kirja kuulostaa hyvin ahdistavalta, kun taas Pulkkisen Rajassa aikuisen miesopettajan ja nuoren koulutytön suhde on kuvattu hienovaraisemmin, pehmeämmin. Karkulehto osoittaa, että Pulkkinen ei puolustele opettajaa - päinvastoin, lopulta opettajan moraali löytyy ja hän tunnustaa teon vaimolleen - mutta antaa hyväksikäyttötilanteesta Peuraa armollisemman kuvan. Peuran teoksessa ympäristö tietää laittoman suhteen, mutta kieltää sen vaikenemalla. Rajassa ympäristö tuomitsee miehen, mutta kunnioittaa nuoren tytön mielipiteitä. Voisin referoida ja pohtia tätä vaikka kuinka, mutta viittaan vain Saran analyysiin Ylittikö Riikka Pulkkinen Rajan? Pulkkinen pohtii omassa novellissaan Lovi, miltä kirjailijan tuntuu lukea "rumaa sanastoa" ja seksiä sisältäviä tekstejään ääneen eri yhteyksissä. 

Kaiken kaikkiaan Pimppini on valloillaan on moniääninen mutta kuitenkin tasalaatuinen, tärkeä ja kiinnostava teos. Luin taannoin pettämisestä kertovan novelliantologian Valhe ja viettelys - tarinoita pettämisestä. Silläkin oli ansionsa, mutta ne olivat ensi sijassa kaunokirjallisia, kun taas Pimppini on valloillaan -teoksella on myös yhteiskunnallisia ulottuvuuksia, eikä vain tutkijaesseiden ansiosta.

Pimppini on valloillaan toi mieleeni myös pari vuotta sitten julkaistun esseeteoksen Hullu akka! Luulen näillä teoksilla olevan paljon samoja lukijoita, mutta toivon, että Pimppini on valloillaan -teokseen tarttuvat muutkin kuin hullut akat. Tätä voisi luetuttaa vaikka kouluissa, niin kaunokirjallisia kirjailijavinkkejä antavana teoksena kuin keskustelun herättäjänäkin.

Ote Johanna Sinisalon novellista Baby Doll. Kertomuksen päähenkilö Annette on vasta 8-vuotias, pojat varmasti suunnilleen samanikäisiä:

Annette on huora." Poikien huuto alkaa taas kun Annette tulee koulun pihaan ja koettaa olla kuulematta. Se on kaikkein tavallisin huuto ja siitä ei kannata välittää, pojat sanovat niitä tyttöjä huoriksi joita ne eivät yritä iskeä. Ja Annettea ne eivät yritä.

Paljon pahempiakin huutoja on.

Niin ja jos joku ei ole vielä kuullut, kirjan kaksitulkintainen nimi tulee vienankarjalaisesta kansanlaulusta.

 

Katja Kettu, Krista Petäjävuori (toim.): Pimppini on valloillaan. Naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö. Wsoy, 2012

Kustantajan kirjaesittely

Ladataan...

 

 

Kuten todettua, kirjailija Katja Kettu voitti Blogistanian Finlandia -palkinnon romaanillaan Kätilö. Minä ja kamerani olimme seuraamassa, kun Kettu sai eilen kirjabloggareilta kunniakirjan ja kukkakimpun Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa. Pokkarikamerani ei ollut aivan elementissään ruuhkan keskellä, mutta muuten tilaisuus oli mitä onnistunein.

Ruuhkaa siis oli, eli paljon kuulijoita, ja kirjailija itse tuntui olevan elementissään bloggari Salla Brunoun haastateltavana. Ihmettelen aina ihaillen, miten sujuvasti kirjailijat osaavat puhua teoksistaan. Niin myös ystävälliseltä ja herttaiselta vaikuttanut Katja Kettu. Haastattelu oli samaan aikaan asiantunteva ja luontevan keskusteleva, mistä ihailevat kiitokset myös haastattelijalle.

Minulle jäi haastattelusta parhaiten mieleen se, että Kettu lukee ja jopa laulaa tekstejään ääneen. Erikoista sanastoa hän löytää mm. sienikirjoista (!) ja vanhojen ihmisten kanssa keskustelemalla. Kirjailija paljasti Kätilön käsikirjoituksen paisuneen välillä jopa 900-sivuiseksi ja että Villisilmä-kätilön tavoin hän on itse kokenut intohimoisen rakkauden, jossa ei voi ajatella muuta kuin että jos saan tämän miehen, en pyydä koskaan enää toista.

Oli kiinnostavaa kuulla, ettei ajatus Katja Ketusta pohjoisen kerrontaperinteen jatkajana ollut ihan tuulesta temmattu. "Myönnän kyllä velkani Timo K. Mukalle ja Rosa Liksomille", kirjailija sanoi. Hän kertoi myös tehneensä teostaan varten runsaasti taustatyötä.

Myöhemmin illalla osallistuin lukupiiriin, jossa illan teemana oli niin ikään Kätilö. Eräs lukupiiriläinen kertoi tuttaviaan pohdituttaneen kovasti, onko Kätilön tarina tosi - se ei lopulta tule aivan selväksi kirjasta. Minusta sillä ei ole niin väliäkään. Itselleni Kätilön merkitys tuli juuri tarinasta, kerrontaanhan en täysin ihastunut. Tarina on tärkeä, ja mielestäni Kätilönkin kohdalla voisi käyttää Ville Tietäväisen Näkymättömien käsien "slogania": Tarina ei ole tosi, mutta se on tapahtunut satojatuhansia kertoja. Salla Brunou toi eilen esiin samaan asian kuin Kätilö-arviossaan: vaikka Kätilö tuntuu meistä jo kaukaiselta, tällaisia asioita tapahtuu muualla maailmassa tänäänkin. Toisaalta Katja Kettu kertoi, että etenkin Pohjois-Suomessa ihmiset tulevat kertomaan hänelle omista ja sukulaistensa sota-aikaisista kokemuksista, niin ettei kirja ole aivan historiaa meilläkään.

Marjis Kirjamielellä-blogista ehti jo raportoida eilisestä tilaisuudesta; hänen raportissaan on myös lyhyt video haastattelusta.

Ladataan...

 

Minulla ei ole ollut aikoihin yhtä hämmentävää lukukokemusta kuin Katja Ketun Kätilö.

 

Tältä kirjalta ei ole voinut välttyä viime aikoina. Suomen Kuvalehden haastattelussa sanotaan, että Katja Kettu näyttää harmittomalta hipiltä mutta kirjoittaa kuin perkele. Saman vaikutelman olin saanut muualtakin. Kätilö olisi rohkea  ja raju kirja, sellainen, että sitä lukiessa lähtee taju, kuten mukavitsikkäästi ystäville luonnehdin. En juuri muista toistaa kirjaa, josta olisin kuullut niin kehuvia ja vaikuttuneita lausuntoja. Odotukset olivat aikamoiset.

 

Nyt olemme jumissa Villisilmän kanssa. Ei tuo mikään tavan nainen ole. Luonnonvoima se on. Ranteissa riskuu ikivuorten raivo, jalat hamuavat kiveliössä kuin jonkun kolmannen silmän johdattamana. (s. 125)

 

Huomasin heti kirjan alussa, mihin sen röyhkeä, julma ja rivokin maine perustuu. Tietenkin aihe on uskalias: Lapin sota ja Lapin naisen, Villisilmä-kätilön, intohimoinen suhde saksalaiseen SS-upseeriin. Ja kun heti ensi sivuilla puhuttiin maailmanpaloon hukkuneesta elämästä,  karheasieluisuudesta, rusakonluonnosta sekä vaihdelotan maassa maatuvista, vielä eilen vauvanlihaa hölskyneistä reisistä (s. 10-11) tiesin, miksi Ketun kerronnasta kohutaan. Siinä on paljon yksityiskohtia, kuvailevia ilmauksia, uudissanojakin. Kätilön käännösoikeudet on myyty 11 maahan ja olen kuullut, että ulkomaisille kääntäjille järjestettiin Kätilö-käännösseminaari.

Epäilin silti lukevani eri kirjaa kuin muut.

Jotkut Ketun kehittelemät ilmaukset olivat minusta hieman väkinäisiä, toisinaan taas sanasto tuntui poukkoilevan menneestä nykypäivään (lievään kielelliseen haparointiin on kiinnittänyt huomiota myös esim.  Minna). Välillä ajattelin, että oikea luonto on kyllä kaunis ja vahva, ihmisluonto taas hurja - uskon vähemmälläkin ne voimalliset tunteet ja sen väkevän alkukantaisuuden, joka on leimallista tälle teokselle. Muiden ylistyksiä kuultuani oloni oli hämmentynyt ja jopa hieman yksinäinen lukiessani.

Aloin pohtia, miten aiemmat lukukokemukset vaikuttavat uusiin. Olen lukenut muitakin sotakirjoja ja erityisesti pohjoisia rujoja tarinoita. Niissäkin synnytään, kuollaan, naidaan ja sairastetaan, usein hyvin raadollisesti. Ruotsalaisen Kerstin Ekmanin niin ikään kätilönaisesta kertova teos Herran armo, joka aloittaa Sudentalja-trilogian, kiehtoi ja hätkähdytti minua. Vielä enemmän ovat vaikuttaneet Timo K. Mukan teokset, erityisesti Kyyhky ja unikko sekä Maa on syntinen laulu. Olen lukenut niitä hypnoottisesti, ehkä sen kuulun arktisen hysterian vallassa. Anteeksi vain Katja Kettu, mutta aluksi pidin teostasi suorastaan toteavana lukuromaanina taianomaiseen Mukkaan verrattuna (anteeksi myös lukuromaaneille, pidän kyllä niistäkin!). Ajattelin lukiessani myös mm. Haldór Laxnessin Salka Valkaa ja Essi Kummun Karhun kuolemaa, kuulin siis kaikuja muista pohjoiseen sijoittuvista teoksista, keskenään hyvin erilaisistakin; teosten mielikuvissa oli minulle jotain samaa. Vaikka olin odottanut kokevani jotain aivan uutta, ajattelinkin lukevani pikemminkin pohjoisen kerrontaperinteen jatkajaa.

Koska pohjoinen kerrontaperinne kiinnostaa minua, tämä oivallus oli mieluinen. Lukemista helpotti myös alkuhämmennyksestä toipuminen: ei minun pidä rakastaa kirjaa vain siksi, että muut niin tekevät.

 

- Tämä on Krieg. Sota.

Ainoa puolustus, joka sinulla oli annettavana. Tämä on sota. Nyt on kaikki sallittua. Eletään kuin viimeistä päivää sillä Jumalan Tuomiopäivä voi koittaa meille milloin vain. (s. 169)

 

Kirjan puolivälissä pääsin yhtäkkiä sen imuun. En usko, että se johtui vain noista helpotuksen huokauksista ja oivalluksista: kirja myös muuttui erilaiseksi. Eräs valokuvakohtaus toi lisämielenkiintoa SS-upseerin valokuvaajan ammattiin, kuvaukset vankileireiltä olivat hurjia mutta kauheudessaan kiinnostavia, anekdootti Hitlerin kylvettämisestä sai kohottelemaan kulmia. Vaikka alusta asti oli selvää, ettei kirja ole hempeä, siihen tuli mukaan enemmän pahuutta. 

Myös kieli muuttui ytimekkäämmäksi, kun tarina alkoi kertoa alkua enemmän muustakin kuin kielletystä rakkaudesta. Kiinnostuin teoksen kielestä oikeastaan vasta tässä vaiheessa, kun sarjatulituksesta siirryttiin täsmäosumiin. Paikoin tuntui, että mitä hurjemmaksi tarina kävi, sen tyynemmäksi kieli tuli. Kontrasti oli hieno ja tuntui harkitulta; aloin ymmärtää paremmin myös alun "kielihurjastelua".

Selvitinkin kirjan loppuosan alkua huomattavasti sujuvammin ja lopulta suljin kirjan tyytyväisenä, mietteliäänäkin. Vaikka minä luin Kätilön ihokarvat normaaliasennossa, oli se minustakin hieno, vaikuttava ja erityisesti tärkeä kirja. On kiinnostavaa, että nuoret naiset ovat alkaneet kirjoittaa sodasta. Olen iloinen, ettei mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava, enää päde. Tällaisia kirjoja varmasti tarvitaan.

 

Voi Jumalani. Voi Johannes rakkaani rytökeittiöni, maallisen taipaleeni suosta nouseva räähkäläisen lupaus. Kinttupolkuni tuleva tallaaja, sorea siementäjäni. (s. 121)

 

Jäin kuitenkin vielä pohtimaan, oliko kieltämättä huomion itseensä vetävä kieli vain hyvä asia tässä kirjassa.

Amma arvioi, että kieli on Kätilön kolmas päähenkilö. Minä taas pohdin, että kieli oli teoksen hyvä ja huono puoli. Näen usein kirjojen tapahtumat mielessäni elokuvamaisesti. Tämän kirjan kanssa niin ei tapahtunut etenkään alkupuolella. Kaikkien erikoisien ja kuvailevien sanojen vyörytyksen keskellä tuntui, ettei lukijalle jää tilaa omiin ajatuksiin ja tulkintoihin. Mietin, onko kirja liikaakin kielen varassa: vaikka se oli kuinka kaikkiin aisteihin vetoavaa, tuntui, ettei tätä tarinaa olisi ilman kieltä. 

Onneksi loppu oli erilainen ja tämäkin tympeä lukija sai mieleistään tekstiä. Menen seuraamaan, kun Katja Kettu saa Blogistanian Finlandia -palkinnon Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa. Salla Brunou Sallan lukupäiväkirjasta on lupautunut haastattelemaan Kettua, ja toivon kuulevani vastaukset ainakin seuraaviin kysymyksiin: Miten Kätilön runsas sanasto on syntynyt? Ketkä tai mitkä ovat Katja Ketun kirjallisia esikuvia?

 

Lopuksi. En ole keskittynyt tässä kirjoituksessa juurikaan Kätilön juoneen, mutta lisätietoja saa esim. Wsoy:n Katja Kettu -sivuilta. Haluan vielä lopuksi omistaa tämän bloggauksen Helmi K:lle, joka juuri tuskaili Sivulauseita-palstallaan, miksi kaikki muut paitsi hän rakastavat Jonathan Franzenin Vapautta. Helmi, tiedän tunteen, vaikka minulle kävikin lopulta hyvin Kätilön kanssa.

 

Katja Kettu: Kätilö. Wsoy, 2011

Kustantajan kirjaesittely