Ladataan...

 

Rosamund Luptonin teosta Sisar mainostetaan kirjan takakannessa "paljon enemmäksi kuin trilleriksi". Minusta teos asettui muuten hyvin trillerin genreen, mutta se erottui lajitovereistaan positiivisesti yhdessä asiassa: siinä oli kaksi henkilöä, joista saattoi pitää. Yleensähän trillerin henkilöt ovat joko epäuskottavia tai -miellyttäviä tai molempia.

Pidettävät henkilöt ovat kirjan päähenkilö Beatrice, 26,  ja hänen pikkusiskonsa Tess, 21. Englantilaissiskoista vanhempi on muuttanut New Yorkiin ja elää siellä hyvin säntillistä elämää poikaystävänsä kanssa. Tess taas on lontoolainen boheemihko taideopiskelija, joka odottaa lasta naimisissa olevalle opettajalleen. Välimatkasta huolimatta Beatrice ja Tess ovat hyvin läheisiä. Perhe on pienentynyt, kun veli kuoli nuorena perinnölliseen tautiin ja isä lähti; ainakin Beatricen suhde äitiin on ystävällinen mutta muodollinen. 

Trillerin idea on se, että Tess katoaa ja Beatrice ryhtyy selvittämään asiaa isosiskon vaistolla ja päättäväisyydellä. Lupton on ympännyt 400-sivuiseen tarinaan perhesuhteiden lisäksi ystävyyttä ja parisuhteita, geeniteknologiaa ja lääketiedettä, huumeita ja lääkkeitä, synnytyksen jälkeistä masennusta, taidetta, terveydenhoitojärjestelmän ja poliisilaitoksen koukeroita; myös mm. köyhien maahanmuuttajien asemaa sivutaan. Vaikka teos olikin sujuvasti kirjoitettu, en ole varma, olivatko nuo kaikki teemat aivan tarpeellisia. Toisaalta tarina pysyi ehyenä loppuun asti - ja se loppu olikin hyvä, nosti yllätyksellisyydessään teoksen keskivertoa paremmaksi.

Plussaa annan myös kirjan rakenteesta. Luptonin ratkaisu voisi olla teennäinen tai sekava, mutta se toimii. Kirja koostuu Beatricen Tessille osoittamista kirjeistä, tai oikeastaan yhdestä pitkästä kirjeestä. En muista törmänneeni tällaiseen kerrontaratkaisuun "vauhtikirjallisuudessa", ja luulen, että kirjan lämpö syntyi juuri siitä, että minäkertojana on pikkusiskolleen puhuva nainen. Vaikka teos sijoittui mielessäni jonnekin jännityskertomuksen ja mukavan, harmittoman lukuromaanin välimaastoon, em. kerrontaratkaisu toi molemmat siskot lähelle ja teki heistä eläviä hahmoja. Siitä pidin. 

Lisäksi monet kirjan teemat olivat minusta kiinnostavia tai koskettavia, mutta en mitenkään uppoutunut niihin tai ylipäätään koko kirjaan. Alan muuttua aikamoiseksi kielinipottajaksi, mutta taas tuli samanlainen olo kuin Elizabeth Gilbertin Eat, Pray, Loven kanssa: luen englantia suomeksi. Käännös oli siis paikoin hyvin mekaaninen ja sen sijaan, että olisin keskittynyt tarinaan, juutuin ärtyneenä miettimään, mitä alkutekstissä mahtoikaan olla. Veikkaan, että alkuteksti oli tässäkin tapauksessa sujuvampaa... Hei kääntäjät, jätetään ne mentaaliset olotilat, emotionaaliset purkaukset ja fyysisesti väsymiset sinne englannin kieleen. Tuntumani mukaan juuri trillereitä ja lukuromaaneja käännetään paljon englannista, ja jos käännöksissä oltaisiin hieman suoraviivaisempia, kirjat eivät ehkä olisi aina tällaisia tiiliskiviäkään.

Tekstinäyte, s. 11:

Täällä on rauhallisempaa ja tilaa ajatella. Hassua, millaisia asioita nyt hämmästelen; usein aivan pikkuruisia. Eilisessä lehdessä esimerkiksi oli juttu siitä, miten läheisiä me sisarukset aina olemme olleet, eikä siinä edes mainittu ikäeroamme. Ehkä sillä ei näin aikuisina ole enää merkitystä, mutta lapsuudessa se tuntui niin silmiinpistävältä. "Viiden vuoden ikäerohan on melkoinen..." sanoivat tietämättömät keskeyttäen lauseensa niin, että se vaikutti kysymykseltä. Ja me molemmat ajattelimme Leoa ja hänen jättämäänsä aukkoa, tai ehkä ammottava kuilu olisi kuvaavampi ilmaus, mutta emmehän me koskaan mitään sanoneet. 

 

Rosamund Lupton: Sisar (Sister, 2010). Gummerus, 2012. Suom. Amuirmeli Sallamo-Lavi

Kustantamon kirjaesittely