Ladataan...

 

Jokaisessa ihmisessä kalatehtaan duunarista kirjailijaan ja vanhustenhoitajaan on jotain ikiaikaista, jo Kalevalan tarujen aikaan ollutta. Ja jo Kalevalan hahmoissa oli jotain meistä, tämän päivän ihmisistä. Onneksi on kirjailijoita, jotka osaavat punoa yhteen menneen ja nykyisen, tarinat ja todellisuuden.

 

Seija Vilénin Pohjan akka on siitä erikoinen kirja, että sen suljettuani minä, yleensä niin huoleton ja heti seuraavaan puuhaan tai jopa kirjaan siirtyvä lukija, istuin hetken hiljaa ja vain mietin. Ajattelin Kalevalaa ja suomalaisuutta, suomen kieltä, kirjailijan ammattia ja sitä, että onneksi Seija Vilén ryhtyi kirjoittamaan kirjoja. Pidin jo Mangopuun alla -esikoisromaanin ilmaisuvoimasta ja aistikkuudesta, ja nyt vaikutuin suuresti Pohjan akasta. Seija Vilén taitaa olla yksi kiinnostavimmista uusista kirjailijoista! Ainakin hän on kiistatta hyvin monipuolinen ja lahjakas.

Pohjan akka voisi olla sekava ja kiusaannuttavakin lukukokemus. Kirjoittaa nyt Kalevalan tarinoita naisten näkökulmasta, tuoda Louhi tai ainakin Louhi-niminen nainen nykyaikaan, pistää hänet puolidementoituneena hoitokotiin. Pistää Louhen sairasvuoteen äärelle kirjailijaksi tahtova vävy, antaa kirjailijaksi tahtovan taiteilijanimeksi Pertti Nieminen kuulun runoilijan mukaan. Laittaa hoitajaksi Manilan Maria suoraan kaukomailta, kertoa miten kalatehtaan duunari ihailee pomonsa isorintaista vaimoa.

Hämmästyttävää kyllä Vilén on saanut kaikista näistä aineksista aikaiseksi eheän kokonaisuuden. Hänen tekstinsä liikkuu sujuvasti muinaisessa Pohjolassa - ja sitten Valkojakku taas vaihtaa vaippoja dementiakodin arjessa. Hienoa ja hämmentävää.

Hienointa Pohjan akassa oli mielestäni kuitenkin sen kieli: joka sana kirjassa tuntui harkitulta, mutta lopputulos oli hyvin luonnollinen. Vaikka olin jo alkuvuodesta haastatellut Viléniä, kuullut hänen näkemyksiään kielestä ja kirjoittamisesta ja lukenut itsekin otteita Pohjan akasta, hieman jännitin, miten kalevalaishenkinen kieli luonnistuu nykykirjailijalta. Hyvin luonnistuu. Vaikka "Kalevala-kohtia" oli aluksi hieman kankea lukea, ihastuin kirjaan suuresti. Haluaisin niin kovasti kuulla kyntörastaan raksahduksen!

Väinö olisi mielinyt sinne mansikkamailleen. Toki tyttö sanoisi kiitos-kiitos. Olihan emokin halukas, niin kuin äiti, niin myös tytär. Vaan tyttöpä vastasi tiaisen tiedon, kyntörastaan raksahduksen, että vilu on pakkasessa, mutta vilumpi on miniän miehelässä ja nainen kuin koira kahlehissa, kuin orja - ei saa koskaan rakkautta. (s. 51)

Vilén kertoo siis pitkälti Kalevalan naisista ja osoittaa, ettei heillä ollut helppoa - ja toisaalta, että naiset olivat ja ovat edelleen vahvoja hahmoja. Vaikka Pohjan akan kuva rakkaudesta tai elämästä tai ihmisistä ylipäätään ei ole erityisen valoisa, kirja ei ollut synkkä. Ainoa, joka minua jäi siinä huolestuttamaan oli se, onko dementiakodin elämä tosiaan ajoittain niin karua kuin Vilén kuvaa. Pelkään, että on. Niinhän uutiset ovat usein kertoneet, ja eiköhän Vilén itse hoitoalan ammattilaisena tiedä, mistä kirjoittaa. Hän kirjoittaa välillä näinkin:

"Tunteista, no just. Töitä tänne on tultu tekemään. Minä pistän tunteet pesulappuun ja pesen niillä Pohjan rouvan persuksen."

Valkojakku ei vastannut vaan antoi Ruipelon jatkaa:

"Perustan oman hoivakodin, eikä sinne tule yhtään ulkomaista hoitajaa!" Hän ruttasi pesulapun tyhjään kaarimaljaan. "Mutta en minä rotusortaja ole." (s. 74)

Kaiken kaikkiaan hyvin kiinnostava teos. Haastattelussa Seija Vilén perusteli erikoista kirjan aihetta näin: ..." se juuri onkin kirjailijan tehtävä: astua outoon aliseen, ottaa siitä pieni pala mukaansa ja tuoda reissulta lahjaksi muille."

Odotan jo nyt, mihin aliseen Vilén seuraavaksi lähtee ja mitä saamme sieltä tuliaisiksi.

 

Seija Vilén: Pohjan akka. Avain, 2012. Kansi: Satu Ketola

 

Teoksesta muualla:

Haastattelu: Seija Vilénin Pohjan akka yhdistää nykypäivän ja Kalevalan: "Kirjailijan on mentävä outoon aliseen"

Kustantajan kirjaesittely

Seija Vilénin blogi (blogissa linkkejä muihin arvioihin)

Ladataan...

 

Hyvää Kalevalan päivää! Tänään juhlitaan paitsi kansalliseeposta myös Seija Vilénin kalevalaisista aineksista syntyneen romaanin Pohjan akka julkkareita. Pohjan akka sitoo yhteen menneen ja nykyisen, myytit ja todellisuuden sekä kertoo Louhen tarinan. Louhi elää viimeisiä hetkiään ja on toisten hoivattavana: kirjailija Pentti kirjoittaa hänestä. Kalevalan ja Pohjolan lisäksi liikutaan nykyajassa, mm. dementiakodin arjessa.

 

- Myytit ovat kiehtovia. Nyt Louhi vain veti minua puoleensa sitkeällä sormiotteellaan. Hänen tarinaansa ei ole aina kerrottu reilulla tavalla! Hänkö muka oli perkele ja pohjoisen hiisi? Niin vain ovat vääristelleet Louhen sanoja, lyöneet raudankappaleilla hänen kynsilleen, kuokille ja viikatteille! Väittäneet häntä itsekkääksi ja julmaksi, kun itse halusivat anastaa ja varastaa, valloittaa ja omistaa, kunniaansa käyttää! Seija Vilén latelee, kun kysyn, miksi juuri Kalevala, miksi Louhi.

Myös luonto ja halu palata suomalaisille juurille suurelta osin Intiaan sijoittuneen Mangopuun alla -esikoisromaanin jälkeen inspiroivat. - Luonnon vahva läheisyys kansan kertomissa tarinoissa ja laulamissa runoissa on mieluisaa. Halusin tarkastella metsää, järviä ja soita yhtä aistillisesti kuin intialaisia tuoksuja ja makuja aiemmin. Ei aistillisuus ole vain jonkin kaukaisen maan ominaisuus, vaan se pulppuaa joka puolella.

 

Kalevalan aika ja tämä päivä rinnakkain - tarinassa ja kielessä

 

Innoituksesta syntyi romaani, joka liikkuu menneessä myyttien Pohjolassa, mutta jossa on nykypäivän aineksiakin. Vilén sanoo, ettei hän varsinaisesti tuonut Kalevalaa tähän aikaan, vaan leikittelee kirjassaan niin mielikuvituksella kuin aikakäsitykselläkin.

- Kirjan juoni etenee vahvasti myyttisessä Pohjolassa. Nykypäivä dementiakoteineen ja kalatehtaineen on pikemminkin kehys tuolle vaihtoehtoiselle todellisuudelle. Kehyksen kautta kuljetaan aina jonnekin muualle. Kyseessä ei siis ole varsinaisesti tarinan tai siinä esiintyvien henkilöiden sijoittaminen nykypäivän kontekstiin vaan nykypäivän ja menneisyyden samanaikaisuus, menneiden muistojen herääminen eloon tässä hetkessä aivan kuten ne tekevät muistisairaan mielessä, Vilén kertoo. - Tämä kaikki on tietenkin mielikuvitusmaailmassa leikkimistä, mutta se juuri onkin kirjailijan tehtävä: astua outoon aliseen, ottaa siitä pieni pala mukaansa ja tuoda reissulta lahjaksi muille.

Puhumme myös kirjan kielestä, joka on niin ikään sekoitus uutta ja vanhaa.

- Pohjan akassa arkaainen teksti on muutettu nykylukijalle helpommin lähestyttäväksi. Luulen sen johtuneen omasta halustani ymmärtää vanhojen kansanrunojen maailmaa paremmin. En kuitenkaan tahtonut siirtää Lönnrotin keräämiä ja yhteen liittämiä Kalevalan tarinoita sinällään nykyproosan maailmaan, vaan päätin mennä nahkoineni päivineni pohjoisen Sariolan suureen tupaan. Halusin säilyttää sanojen kauniin soinnin ja samanaikaisesti puhua tämän päivän kieltä, tavoittaa tarinoilla samankaltaisia tunteita kuin kuvittelen alkuperäisten laulujen ja loitsujen joskus muinoin synnyttäneen kuulijoissaan.

 

Saako Kalevalaan koskea?

Minusta on raikasta ja tärkeääkin, että Kalevalasta ammennetaan yhä ja sitä pidetään elävänä. On kuitenkin pakko kysyä kirjailijalta, pelottaako häntä, että joku kuitenkin hermostuu Kalevalaan puuttumisesta.

- Ei, ei minua sinänsä pelota, Vilén pohtii. - Varmasti yksi jos toinenkin hermostuu, kun kuolevainen kehtaa koskea Kalevalaan. Hermostuttihan Mangopuukin monia, ja seuraava romaanini tulee hermostuttamaan taas toisia. Sellaista se on. Ei voi tehdä taidetta, jos aina vain pelkää, jos kaihtaa kantamasta jumalille kuuluvaa tulta, katsomasta palavia kaupunkeja ja nauttimasta kiellettyä hedelmää. On uskallettava koskea myös sitä, mitä pidetään pyhänä.

Seija Vilén toivoo, että ihmiset keskustelisivat Pohjan akan tyylistä. - Ja olisihan toki kiinnostavaa kuulla ihmisten ajatuksia kirjan kielestä. Soiko se heille jollain lailla? Tuliko korppi kettu joutsen? Vai lieneekö teksti ollut vain kieroon kasvanutta kieltä, jouhen vinkunaa?

Luonnollisesti myös lukijoiden tunnereaktiot kiinnostavat. Pohjan akassa on monenlaisia, ehkä samastuttaviakin hahmoja.

- Aina on mielenkiintoista kuulla, mitä tunnereaktioita kirja lukijassaan synnytti. Pohjan akka avaa yhdenlaisen akkunan kalevalaisten naisten kokemuksiin. Ei tämä ole Kalevala-tutkijan johdatus Suomen kansanrunoihin vaan fiktiivinen teos, joka toivottavasti herättelee kysymyksiä siitä, millaista on olla ihminen. Millaista äiti, tytär tai rakastaja? Vaimo taikka veli? Millaista on pakata kalaa tai kirjoittaa kirjaa, hoitaa toista ihmistä tai olla hoivattavana?

 

Muillekin kuin kansantieteilijöille

Pohjan akalla on ollut monenlaisia koelukijoita, eikä kirja ole erityisesti naisille kirjoitettu, vaikka pääosassa onkin akka.

- Vaikka Pohjan akka on vahvan naisen kohtalotarina sekä kuvaus äidin ja tyttären suhteesta, se on myös kertomus tavallisen duunarin arjesta kalatehtaalla. Tämän lisäksi se kertoo kirjoittajaksi kasvamisesta. Kirjan teemoja ovat myös muun muassa kateus, vapaus ja vapauden menettämisen pelko, Vilén pohtii. - Kalevala sellaisena, kuin sitä meille on opetettu, on pitkälti hyvin miehinen eepos. Pohjan akka tulkitsee sitä yhden naisen pohjoisella voimalla, mutta ei se silti ole tarkoitettu vain naisten korville. On siinä miehiäkin, ihan äijiä, ja lauseenlastuja suoralla suomen kielellä - miehisen maun murjaisuja ja mielitekoja miehisten miesten. Niille, jotka hätkähtävät tällaista heteronormatiivista dikotomiaa, vakuutan kirjasta löytyvän myös vinompaa viestiä.

Ja vielä. -Ei tarvitse olla Kalevala-friikki eikä kansanrunojen taitaja. Kunhan vain avaa kirjan ja antaa mennä!

Lopuksi Seija Vilén painottaa, että vaikka Pohjan akka kertoo kirjoittamisestakin, teos ei ole omaelämäkerrallinen, kuten Mangopuun alla. Minun on taas esitettävä opuksi pakollinen utelu, kun kerran kyselemään pääsee: mitä seuraavaksi?

- Seuraava romaani on työn alla pieninä siruina ja paloina, jotka alkavat hahmottua kokonaisuudeksi. On ihanaa, kun uudet henkilöhahmot syntyvät ja muovautuvat; ja on heillä jo nimetkin. Uusi tarina on alkanut pitää minua vallassaan, mutta vielä on liian aikaista puhua siitä. Sen verran paljastan, että liikun yhä suurten kertomusten parissa eikä todellisuuteni ole aina sitä, mitä meille on opetettu. Ei se ole sitä Pohjan akassakaan.

Pohjan akka -romaanin alku:

Viivyn tässä enää hetken, joutaisin jo kuolemaan. Puhun suljettujen ovien takaa. Aika on salpa, se lukitsee liikkuvaan venoseen.

Kirjailija istui tuolille, meille tuotiin kahvia, aurinko paistoi. Hän yritti avata elämäni.

Olen Louhi, mahtava taika ja arvoitus. Sanani katkeavat hiljalleen. On vain Pohjola, taivaalla läikkyvä revontuli ja porojen karheat korvat.

 

 

Seija Vilén: Pohjan akka. Avain, 2012. Kansi: Satu Ketola

Kustantajan kirjaesittely

Seija Vilénin kirjailijablogi

 

 

Lue myös muut tällä palstalla ilmestyneet kirjailijahaastattelut:

Janica Brander ja esikoiskirjailijan syksy

Miina Supinen - kirjoittamista opettava kirjailija

Näin syntyi satojen kirjoittajien yhteisteos Pirunmeri