Ladataan...

 

Ikioma Kawabata on nyt luettu.

Ensin alkuun pyörrän kaikki puheeni. Viimeksi eilen kirjoitin, että arvostan kirjoissa ja tarinoissa ylipäätään todellisuuden tuntua ja yleistä merkittävyyttä. Olen myös valitellut tälläkin palstalla, etten pidä teksteistä, joiden merkitys pakenee. Kaiken kaikkiaan pidän realistisesta, täsmällisestä, ytimekkäästä kerronnasta.

Paitsi joskus. Joskus kirja on unenomainen, hahmoton ja jopa hieman surrealistinen mutta silti kiehtova. Joskus kerronta on niin hienoa, että kirjan kanssa on hyvä ja rauhallinen olo, vaikkei saisi itse tarinasta otetta. Japanilaisen Yasunari Kawabatan Lumen maa on juuri sellainen.

Kirjan etuliepeessä kerrottiin, että kyseessä on surumielinen ja herkkävireinen tarina, jonka pääosissa ovat syrjäisen vuoristoseudun geisha Komaku ja Shimamura, pääkaupungista saapunut "joutilas uneksija". Tämä kuulosti aivan selkeältä, samoin kirjan alku, jossa oli mielestäni heti jotain samanaikaisesti innostavaa ja seesteistä:

Juna vieri pitkästä tunnelista Lumen maahan. Maa loisti valkoisena yötaivaan alla. Juna pysähtyi eräälle pikku asemalle.

Tyttö, joka oli istunut vaunun vastakkaisella puolella, tuli käytävän yli ja avasi ikkunan Shimamuran edestä. Lumista kylmyyttä huokui sisään. Kurottaen ikkunasta pitkälle tyttö huusi asemapäällikköä kuin hän olisi ollut jossain kaukana.

Jossain vaiheessa kirjaa huomasin, että lukemiseni oli muuttunut tarinan seuraamisen sijasta kielestä ja tunnelmasta nauttimiseksi. En ollut enää täysin kärryillä, mitä kertomuksessa oli tapahtunut vai oliko mitään - eipä juuri, luulen - luin vain rentoutuneena. Tunsin vahvasti, että käsissäni oli hieno ja laadukas teos, mutta en osaisi lukemisen jälkeen sanoa siitä mitään täsmällistä.

En ole kai ainoa. Kirjassa oli suomentajan loppupuhe, joka alkaa näin: "Jos 'Lumen maa' on jättänyt jonkun lukijan hiukan ymmälle, hänen on parasta lukea se uudelleen - ja vähemmän 'eurooppalaisittain'. Hän havaitsee silloin, että näennäisesti mielivaltaiset ajatusyhdistelmät jäsentyvät kokonaisuudeksi ja että kuvat, jotka ensi lukemalta tuntuivat irrallisilta, liittyvät kiinteästä romaanin henkilöiden maailmaan."

Juuri näin. Suomentaja toteaa myös, että eurooppalainen lukija on japanilaista konkreettisempi: japanilaiset asennoituvat elämään esteettisväritteisemmin ja luonnonläheisemmin, eivätkä vieroksu kuvakieltä. 

Mielenkiintoista pohdintaa, ja varmasti ainakin osin tottakin. Sanon kuitenkin eurooppalaisena täsmäkielen ystävänä, etten kavahda kielikuviakaan, vaan päinvastoin arvostan niitä, silloin kuin ne ovat harkittuja ja hienovireisiä. Kawabatan kielessä ei ole mitään kliseistä tai yliampuvaa. Itse asiassa hän kertoo selkeästi ja täsmällisesti, mutta merkillisesti kuitenkin niin, että lukijan käsitys tarinasta ja sen tunnelmasta jää jotenkin utuiseksi ja runolliseksi.

Ikioma, erikoinen ja tärkeä Kawabata. <3

Yasunari Kawabata: Lumen maa. (Yukiguni, 1947). Tammi, 2012. Suom. Yrjö Kivimies 1958.

Ladataan...

 

 

Huomenta! Luvassa on kritiikitöntä hehkutusta ja omaehtoista mainostusta.

Hehkutan sitä, että sain kirjahyllyyni japanilaisen aarteen, Yasunari Kawabatan Lumen maan. Se kertoo nuoren geishan ja "pääkaupungista saaapuneen joutilaan uneksijan" (lainaus etuliepeestä) rakkaustarinan lumisen vuoriston kylpyläkaupungissa. 

Olen varma, että teos on täydellinen. Luin pari vuotta sitten nobelisti Kawabatan Kämmenenkokoisia tarinoita, ja olin ja olen hyvin vaikuttunut . Tarkkaa, herkkää, täydellistä kielenkäyttöä! Kerron Lumen maasta lisää, kunhan olen edennyt ihailu- ja silittelyasteelta kirjan lukemiseen. Ko. kirja on muuten ensimmäinen suomeksi käännetty japanilainen romaani, siksikin kiinnostava.

Onneksi sittemmin on käännetty lisää. En ole nimittäin ikinä lukenut huonoa japanilaista kirjaa! Kaikessa lukemassani japanilaisessa on ollut jotain tyylikästä, tarkan pienimuotoista ja silti suuren vaikutuksen tekevää; olen arvostanut ja ihaillut kaikkia lukemiani japanilaisia teoksia. Kuten näkyy, en oikein osaa kuvailla, mikä tuo vaikuttava yhteinen tekijä japanilaisilla teoksilla on ollut, mutta jotain samaa ihailtavaa niissä on ollut. Myönnän, että japanilaistuntemukseni on suppea, mutta Kawabatan lisäksi tuo fiilis on tullut ainakin Junichiro Tanizakin (Avain) ja Haruki Murakamin (Kafka rannalla) teoksista. Lisäisin joukkoon myös Edita Morrisin taidokkaan, koskettavan Hiroshiman kukat, vaikkei Morris olekaan japanilainen.

Sitten mainososio.

Mainostan Akateemisen kirjakaupan tarjousta. Akateeminen mainostaa uusia painoksia vanhoista Tammen keltaisen kirjaston suosikeista ja lupaa, että kampanjaan kuuluvat kirjat ovat saatavissa 30.6. asti Akateemisesta (eikä muualta). Maaliskuun aikana kampanjakirjan hankkinut saa mainoksen mukaan vielä Keltaisen kirjaston muistikirjan kaupanpäällisiksi, minä tosin en saanut, enkä osannut sellaista kysyäkään.

Joka tapauksessa, Kawabatan Lumen maan lisäksi on otettu uusi painos näistä kirjoista: Aldous Huxley: Uusi uljas maailma, James Joyce: Odysseus, Kurt Vonnegut: Teurastamo 5, José Saramago: Baltasar ja Blimunda, Orhan Pamuk: Nimeni on punainen sekä Jumpha Lahiri: Kaima.

Tämä keltainen tarjous vetoaa minuun paremmin kuin Hullujen päivien katalogi! 

Keltaisista kirjoista löytyy muuten juttua Keltainen kirjasto -blogista.