Ladataan...

Joistakin kirjoista tietää pitävänsä heti. Joskus harvoin kirjaan aivan rakastuu ensi sivulta. Minulle kävi niin Ingmar Bergmanin Fannyn ja Alexanderin kanssa. Aloitin sen junaa odotellessani, ja jo pari sivun jälkeen teki mieli hihkua muille odottelijoille, kuinka ihastuttava kirja on. Olin hiljaa ja tyydyin hymyilemään onnellisena: löysinpä näin mieluista luettavaa.

Kirja säilyi mieluisana koko tarinan ajan. Kirjailija-ohjaaja Bergmanin oman teatterisuvun historiaan perustuva kertomus oli kerrassaan herkullinen!

Nautin 1900-luvun alun ruotsalaisen pikkukaupungin miljööstä ja tarkasta aikojen ja tapojen kuvauksesta, ihmishavainnoista puhumattakaan. Tiesin jo upean Kohtauksia eräästä avioliitosta -romaanin perusteella, että Bergmanilla on tarkka psykologinen silmä, ja tässä teoksessa henkilöt olivat sekä kutkuttavan karikatyyrimäisiä että aitoja. Tiukat jäykät hienot rouvat, lasia hieman liikaa kallistelevat ja palvelustyttöjen perään katselevat miehet, ehkä hyvääkin tarkoittava mutta käytännössä julma piispa, pienenä leikkisät ja isompana vakavat, toisistaan turvaa hakevat lapset. Luulen Bergmanin höystäneen hahmoja taiteilijan vapaudella, mutta taiteilijana hän on myös osannut pitää kiinni henkilöhahmojen uskottavuudesta.

Tarina kertoo erityisesti näyttelijätär Emilie Ekdahlista lapsineen. Emilie ei tule kovin hyvin toimeen anoppinsa, leskenä elävän ja sukua hallitseman Helenan kanssa, mutta on onnellinen: hän on kuitenkin saapunut sukuun, jolla on jopa teatteri. Sitten Emieliekin jää leskeksi ja lastensa Amandan, Fannyn ja Alexanderin kauhuksi avioituu kaupungin piispan, niin ikään lesken kanssa. Avioliitto osoittautuu virheeksi myös Emielien mielestä, ja ex-anoppi ja koko ensimmäisen avioliiton suku rientävät pelastamaan häntä ja lapsia. 

Pidin kirjassa siitä, että vaikka se kuvasi vaikeita aikoja ja hyvin hurjiakin tapahtumia, se oli täynnä rakkautta ja elämäniloa sekä paikoin pirullistakin huumoria, hieman boheemiuttakin. Vaikka on surua ja erimielisyyttä, tämän kirjan suku pitää kiinni esim. joulutraditioistaan. Kaikki juhlivat yhdessä ja lapset nukkuvat siskonpedissä. Vaikka tietyt tavat ovat hyvin muodollisia, lapset saavat ilakoida ja heitä rakastetaan avoimesti. Ja vaikka välillä on riitaa, annetaan anteeksi. Kirja sai minut toivomaan kuin lapsena, että olisin syntynyt sata vuotta aiemmin, ja että minulla olisi suuri, rasittava, eriskummallinen ja metelöivä mutta yhtä kaikki aina arvonsa tunteva ja omiaan puolustava sukuyhteisö.

Valitin juuri Juha Itkosen Hetken hohtavan valon yhteydessä, että teos oli raskas ja paperinen. Hassua, että Bergmanin kanssa kaikki tuntui kepeältä ja elämänmakuiselta, vaikka Bergman kuvaa kaukaista aikaa ja esimerkiksi taloja, jotka ovat nykyihmisestä kuin nukkekodin kuuloisia. Fanny ja Alexander oli myös ehdottoman kaunokirjallinen, mutta silti kaikki tuntui aidolta ja elävältä, itse asiassa näin hahmot ja paikat mielessäni. Ehkä elävyys, etenkin visuaalisuus, syntyi osin siitäkin, että Fanny ja Alexander -kirja on syntynyt elokuva-. ja tv-käsikirjoitusten pohjalta eikä toisin päin, kuten voisi kuvitella.

Joka tapauksessa kiinnostava ja viehättävä teos. Kirja pohtii myös luovuutta ja taiteilijaelämää erityisesti näyttelemisen kannalta. Luulen, että tämä Emilien pohdinta  näyttelemisestä ja näyttelijöistä sopii moneen muuhunkin toimintaan:

 

Niin me vedämme teatterin päämme yli kuin suojaavan hupun. - - Runoilijat kertovat meille mitä meidän tulee puhua ja ajatella. Me saamme nauraa ja itkeä ja raivota. Ihmiset istuvat tuolla pimeässä ja pitävät meistä, he ovat merkillisen uskollisia vaikka me annamme usein heille kiviä leivän asemesta. Puolustuaksemme muun maailman silmissä me väitämme, että ammattimme on vaikea. Se on valhe, jonka muu maailma hyväksyy, koska on paljon hauskempaa olla näkemässä jotain vaikeaa kuin huitaisemalla tehtyä. Enimmäkseen me leikimme, kaiken aikaa. Me leikimme siksi että se on meistä hauskaa.

 

Ingmar Bergman: Fanny ja Alexander (Fanny och Alexander, 1982). Otava, 1985. Suom. Elina Hytönen

Kuva on Oscar-voittajaelokuvasta Fanny & Alexander. En ole nähnyt elokuvaa, mutta YouTubesta löytyy siitä pätkiä, esimerkiksi täältä.

Ladataan...

 

 

Kannattaako erota, jos ei kuitenkaan pääse toisesta eroon vuosienkaan mittaan? Tai jos eroaa, miten ero kannattaa hoitaa, että pääsee toisesta eroon? Pitääkö suhteessa olla kaikesta rehellinen?

Ingmar Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta nostattaa tällaisia kysymyksiä. Väistämättä mieleen tulee myös liuta hieman ristiriitaisia adjektiiveja: pöyristyttävä, uskottava, liioitteleva, rehellinen, kauhea, huikea. Kaiken kaikkiaan kiinnostava teos, myös toisella lukukerralla. 

En yhtään ihmettele, että kirjan takakannessa on sitaatti viisi kertaa naimisisissa olleelta Bergmanilta: "Näiden kohtausten kirjoittamiseen meni kaksi ja puoli kuukautta, niiden kokemiseen aikuisen ihmisen elämä." Kuvatessaan keski-ikäisten Johanin ja Mariannen suhdetta ja avioeroa kuuden dialogiin perustuvan kohtauksen kautta Bergman tuntuu ensin revittelevän, mutta lopulta kuitenkin osuvan johonkin julman totuudenmukaiseen. Ihmiset eivät ole viisaita eivätkä mukavia, etenkään eron hetkellä - eivät edes silloin, kun he yrittäisivät käyttäytyä näennäisen sivistyneesti ja liberaalin ymmärtävästi. Itse asiassa Kohtaukset ovat hurjimpia silloin, kun Johan ja etenkään Marianne eivät suutu toisilleen, vaikka lukija aivan kihisee kiukusta päähenkilöiden puolesta.

En kuitenkaan halunnut lukea kirjaa uudelleen erodraaman ja kiukun kihinän takia, vaan sen rakenteen. Kirjassa on siis kuusi kohtausta ja ne kaikki ovat lähes pelkästään vuoropuhelua. Ja miten hienoa puhelua! Jos epäilet, ettei esim. näytelmiä voi lukea, tutustu tähän kirjaan. Bergman luo pelkillä repliikeillä aidon ja elävän tuntuisen kuvan niin Johanin ja Mariannen perheestä, suvusta ja ystäväpiiristä kuin tunteistakin. Hienoa! Näiden dialogien takia pidän kirjan yhä hyllyssäni. Pidän myös ylipäätään tämäntyyppisistä 70-luvun ihmissuhde-ajankuvakirjoista, joko ruotsalaisista tai ruotsiksi alunperin kirjoitetuista. Bergmanin teos toi mieleeni kaikuja mm. Märta Tikkasen teoksista sekä Marianne Fredrikssonin Muuttolinnuista. Tällaisessa toteavassa, yhtäaikaa hurjassa ja rauhallisessa kerrontatyylissä on jotain kiinnostavaa.

Kiinnostavaa oli myös lukea tämäkin kirja jo toistamiseen. Huomasin taas, että kirjojen uudelleen lukeminen sopii minulle. Mitä parempi kirja, sen nopeammin ja innokkaammin minulla on tapana sitä ahmia. Silloin jotain voi jäädä huomaamatta. Aloinkin nyt ajatella, että ensimmäinen lukukierros on tutustumista, toinen kirjan haltuunotto.

Onko kukaan ottanut haltuun Kohtauksia eräästä avioliitosta -elokuvaa tai -televiosarjaa? Kiinnostaisi tietää, ovatko nekin todellisia ja vaikuttavia vai jo aikansa eläneitä? Uskon jotenkin, että kirjoitettu teksti jonka maailman lukija luo osin itse, kestää paremmin aikaa kuin elokuva. Mene ja tiedä. Elokuvasta ja kirjasta löytyy joka tapauksessa kattava artikkeli esim. täältä. Elokuva on muuten saanut artikkelin kirjoittajalta täydet tähdet!

Tekstinäyte kirjan sivulta 195:

Johan: Uskotko, että kaksi ihmistä, jotka elävät päivästä toiseen yhdessä, koskaan ovat totuudellisia toisilleen? Onko se ollenkaan mahdollista?

Marianne: Meiltä se ei ainakaan onnistunut.

Johan: Onko se edes tarpeellista

Marianne: Jos sinä ja minä olisimme koko ajan puhuneet totta emmekä olisi salanneet mitään toisiltamme?

Johan: Tiesimmekö me ylipäätään salaavamme jotakin?

Marianne: Kyllä me valehtelimme tietoisesti. Ainakin minä.

 

Ingmar Bergman: Kohtauksia eräästä avioliitosta (Scener ur et äktenskap, 1973). Gummerus, 2007. 3. painos. Suom. Risto Hannula

Kustantajan kirjaesittely

Kuva Wikipedian artikkelista