Ladataan...

 

Tämä esipuhe on kirjoitettu sylissä makaavan kissan avusta huolimatta.

Kun kirjan ensimmäisellä sivulla lukee noin, tulee vahva aavistus, että kädessä on kirja, josta lemmikkieläinten ystävä pitää  (ja jos sitä lukisi joku eläin- tai etenkin kissavastainen, hän saisi pontta ajatuksilleen). 

Ennakkoaavistus oli oikea. Ninni Aallon ja Tuuli Hypénin juuri ilmestynyt, kotikissojen ja heidän omistajiensa orjiensa elämästä kertova sarjakuvateos Kas, kissa oli juuri niin hauska ja osuva kuin toivoinkin. Kirjantekijät omat koonneet yhteen omia ja kissanomistajatuttaviensa kokemuksia, ja kyllähän näillä kommelluksilla tuntuu olevan vastineensa oikeassa elämässä. Meilläkin on ainakin juuri tällaisia karvapuutarhureita (s. 37)

 

 

Ja usein tämänkin palstan bloggaukset syntyvät sekä kissa että läppäri sylissä (s. 55; paras esimerkki tästä lajista meillä on muuten se, että toinen kissoistamme on tavattu sähköpostin äärestä lähettämistä vaille oleva viesti edessään. Mieheni on yksityisyrittäjä, ja kissa oli päättänyt lähettää hänen asiakkalleen ytimekkään, joskin melko kryptisen ilmoituksen 89.)

 

 

Pidin Kas, kissan selkeästä tyylistä sekä kerronnan että piirrosjäljen suhteen. Olen huono analysoimaan tuota piirrosjälkeä, mutta kuvat kertovat puolestaan. Mitään maata mullistavaahan tällaisesta kirjasta ei kai olekaan tarkoitus etsiä, vaan kissanomistaja saa siitä iloa ja vertaistukea. Muidenkin lemmikit ovat ihania, kamalia ja usein ihanankamalia tavaroita piilotellessaan, huonekaluja kynsiessään ja öisiä sotahuuto-hepuliloikkataitojaan esitellessään. Usein kissanomistaja ei voi kuin katsoa voimattomana vieressä, mitä kissa taas puuhailee - mutta puuhasipa mitä vain, ei tällaiselle ystävälle voi suuttua (s. 53)

 

 

Niin että annan arvosanaksi kehuvan kehräyksen. Olisin mielelläni myös antanut aineistoa sarjakuvantekijöille. Osallistuin juuri eilen Facebookissa kissanoksennuskeskusteluun - niinpä, mutta kaikilla meillä on omat omituisuutensa ja keskustelun perusteella tämä aihe koskettaa myös kissanomistajien lisäksi myös koirien ja lasten kanssa eläviä - kertomalla tositarinan siivoavasta kissasta. Ninni ja Tuuli, jos teette kirjallenne jatko-osan, haluan nähdä tämän imeytysepisodin sarjakuvana:

 

 

"Parempi vaan, ettei kissa auta siivoamisessa. Meillä on koettu sekin. Aamulla herätessä lattialla oli oksusotku, mutta katti oli siivonnut itse. Sotku oli piilotettu mun alushousujen ja nahkahanskan alle, ties mistä ne oli haettu ja paljonko oli nähty vaivaa hyvän imeytysmateriaalin hankkiseksi. Hyvin ovelaa. Syyllinen kissa tosin paljastui helposti, koska ei voinut olla tuijottamatta imeytyskasaa kauhuissaan: huomaakohan ihmiset, mitä mä oon tehnyt? Kyllä huomasivat."

 

Olen bloggaillut myös Kissojen nimipäiväkirjasta ja Kissan unia -runokirjasta sekä haastatellut blogiini Kissojen Suomi -tietokirjan tekijöitä. Vanhan blogini puolelta löytyy jopa kissakirjaluettelo.

 

Toivotan kaikille hurisevan hyvää viikonlopun jatkoa! Meillä on ainakin oivallisen aurinkoläikkäistä.:)

 

Luetko tai keräiletkö kissakirjoja? Mitä kirjaa suosittelet?

 

Ninni Aalto, Tuuli Hypén: Kas, kissa. Arktinen Banaani, 2013.

Kustantamon kirjaesittely

 

Ladataan...

Tiedättehän sen oudon tunteen, kun muut lukijat rakastavat jotain teosta tai tarinaa - ja itse ei edes pidä? Minä en saanut luettua takakannen mukaan yhtä maailman rakastetuimmista satukirjoista lapsena, enkä nyt aikuisenakaan ihastunut Lewis Carrolin Liisan seikkailut ihmemaassa -tarinaan, vaikka luin siitä peräti kaksi versiota.

Ensimmäisessä on Carrolin oma teksti Anni Swannin suomentamana ja Tove Janssonin kuvitus vuodelta 1966. Kiinnostuin kirjasta kuvittajan takia.

Jotkut kuvat eivät minusta olleet leimallisen tove- tai muumimaisia...

Toiset sitten sitäkin enemmän:

j

Sarjakuva-Liisan hankin joskun viime syksynä suuressa sarjiskeräilyinnostuksessa: haluan kerätä klassikkokertomuksia sarjakuvaversioina. Tämä ohut sarjakuva-albumi on Campfire-sarjaa ja Lewis Helfandin muokkaama, Rajesh Nagulondan piirtämä. 

Hassua kyllä, pidin sarjakuvaversiosta enemmän kuin rakastamani Tove Janssonin kuvittamasta! Kenties se johtui siitä, että Liisan tarina on varsin vauhdikas ja jopa psykedeelinen, jolloin tällainen vauhdikkaampi, piirroselokuvamainen tyyli sopii siihen erinomaisesti.

Irtokissanpäät muistuttavat kyllä toisiaan molemmissa versioissa!

Vielä tarinasta pitämisestä... En muista, miksen päässyt lapsena Liisan seikkailut ihmemaassa -sadussa alkua pidemmälle. Muistan vain epämääräisen vastenmieliseen tunteen. Nytkään en siis satuun erityisemmin ihastunut, mutta lukukokemus oli silti kiinnostava, enimmäkseen hauskakin. Luulen kuitenkin, että tällä kertaa taustatiedon määrä haittasi hieman lukemista. Lukiessani tarinaa,  jossa kaula pitenee monimetriseksi ja voi muutenkin tapahtua mitä tahansa, minäkin mietin monien muiden aikuislukijoiden tavoin, onko Lewis Carrol halunnut kokeilla rajojaan kirjoittajana - vai jonkun päihteen käyttäjänä? Ja kun sille huimalle linjalle oli lähdetty, olisin toivonut, että tarinan loppu olisi ollut muunlainen. Nyt se oli mielestäni pliisu; enempää en viitsi spoilata, mikäli maailmasta löytyy vielä minunkin jälkeeni ihmisiä, jotka eivät ole Liisaa lukeneet.

Kannatti kuitenkin lukea: onhan Liisan seikkailut ihmemaassa jo yleissivistystä. Tarina on luettu  tänä kesänä myös Le Masque Rouge -blogissa. Sieltä löytyy tarkempaa tietoa ja myös huomattavasti syvempää ihastusta.

Ladataan...

 

Joskus minäkin olen määrätietoinen lukemisteni suhteen. Nappasin kuuden sarjakuvataiteilijan yhteisteoksen Minna & miehet - Minna Canthia sarjakuvina välittömästi omakseni, kun äkkäsin sen viime syksynä Helsinkin kirjamessuilla. Jo silloin päätin, että luen kirjan Minna Canthin päivän aikaan. En malttanut odottaa huomiseen, joten otetaan varaslähtö yhden mielikirjailijani päivään.

Olen aina ihaillut Canthia erityisesti siksi, että vaikka hänen teoksensa ovat tarkkaa ajankuvaa, ovat ne myös hämmästyttävän ajattomia. Ehkä sitä ei pitäisi ihailla, vaan surra - maailma ei ole edelleenkään tasa-arvoinen, hyvä eikä helppo.

 

 

Sama ajatus tuntui olevan ensimmäisen sarjakuvan piirtäjän, Jyrki Nissisen, mielessä. Nissinen tuo sarjakuvassaan Köyhää kansaa (kuva yllä) hyvin canthmaisen kurjan ja kantaa ottavan tarinan nyky-Suomeen.

Nissisen köyhiä ovat neljän lapsen äiti Mari ja hänen miehensä Holpainen, joka on työtön mutta "muuten se on kyllä hyvä mies. Lähes 190 cm pitkä, lempeä musta kundi". Perheellä ei ole rahaa, terveyttä eikä onnea, ja nuorin lapsikin kuolee. Äiti sekoaa ja joutuu sairalaan, jossa hän ei tunne saavansa apua. Mielestäni viesti kävi selväksi: köyhää kansaa on edelleen, köyhän kansan ongelmatkin pysyvät samoina ajasta ja sukupolvesta toiseen, vaikka maailma onkin päällisin puolin muka muuttunut.

 

 

 

Sarjakuvateos ei kuitenkaan ollut pelkkää kurjailua, niin kuin ei Canthin tuotantokaan ole. Jopen Pitkäsen sarjakuva Kiss & Tell nauratti minua jo ensimmäisellä kuvallaan (yllä). Sarjakuva kertoo Minna Canthia palvovasta ja rakastavasta taiteilijamiehestä, jolla on tapana hiipiä Canthin nimikkopäivän yöhämärissä juttelemaan tämän patsaalle. "Aiemmista treffeistämme tiesin Minnan hieman varautuneeksi. Onnenhetkemme tahtoivat olla meikäläisen synkkiä yksinpuheluja, mutta tällä kertaa hiljainen tyttöystäväni yllätti totaalisesti", kerrotaan heti sarjakuvan alkupuolella.

Tuo yllätys on mahdollista Nokian puhelimien avulla - Connecting People, tiedättehän. Taiteilija saa tekstiviestiyhteyden Minna Canthiin, ja seuraa melkoisen polveileva keskustelu, jonka aikana Minna kertoo ajatuksiaan niin yhteiskunnallista asioista kuin rakkaudestakin. Minusta jo tarinan perusidea oli hupaisa: voisin melkein kuvitella itseni tilittämässä rakkautta Minna Canthin patsaalle. 

 

 

Näiden kahden tarinan lisäksi mieleeni jäi erityisesti myös kirjan päättävä Pentti Otsamon sarjakuva Kuoleva lapsi. Sekin oli tehty köyhäkurjakansa-hengessä. Tarinan sijasta huomioni kiinnittyi piirrosjälkeen. Yllä on epämääräisellä skannaa-yhdistä-kuvankäsittelyllä aikaansaatu kopio tarinan aukeamasta, joka jäi erityisesti mieleeni. Taivaan näkemisestähän siinä on kyse, eikä sanoja tosiaankaan tarvita avaamaan piirroksia. Hienoa!
 

Minna ja miehet on hieno ja kiinnostava kirja kaiken kaikkiaankin. Se on syntynyt esipuheensa mukaan siksi, että Canthin henki elää yhä Kuopiossa. Kirjan taiteilijoiksi on valikoitunut vain miehiä taas siksi, että Minna Canth tunnettiin erityisesti naisten oikeuksien puolustajana; vaikka olisi minusta ollut kiinnostavaa nähdä myös naissarjakuvataiteilijoiden tulkintoja Canthista ja hänen teksteistään. 

Joka tapauksessa, jo mainittujen taiteilijoiden lisäksi mukana ovat myös Jyrki Heikkinen, Reijo Kärkkäinen sekä Petteri Tikkanen. Kirjan takakannessa todetaan, että nykyajan pehmeällä miestaiteilijalle Canth on järkäle, johon tarttuminen on pelottavaa. Ja vielä: "Näissä paritansseissa ei ole alkuunkaan selvää, kumpi vie ja kumpi on vietävänä."

Hyvää Minna Canthin päivää! Oletko lukenut Canthia ja mistä teoksesta pidät tai et pidä - miksi? Onko Canth sinusta yhä ajankohtaista luettavaa?

 

Ville Ranta ja Mika Lietzén (toim.): Minna ja miehet - Minna Canthia sarjakuvina, 2010. Asemakustannus ja Pohjois-Savon taidetoimikunta. 2. painos.

Pages