Ladataan...

 

Apua, joulu tulee ja vuosi vaihtuu ja vielä on monta kirjaa blogggaamatta! Keräsin tähän muutaman sellaisen teoksen, josta en ole ainakaan toistaiseksi saanut kokonaista blogijuttua aikaiseksi, mutta joka ansaitsee edes hieman huomiota tässäkin blogissa. Otsikot ovat linkkejä kustantamojen kirjaesittelyihin.

 

Seita Vuorela: Karikko

 

Tänä syksynä ilmestynyt nuortenkirja sopii hyvin aikuisellekin. Salaperäisestä tytöstä, nuorten poikien ystävyydestä ja surusta yhden nuoren menehdyttyä kertova teos on kiehtova sekoitus nykykylttuuria, mystistä tunnelmaa ja perinteistä satua. En ollut lukiessani aivan kirjan lumoissa, mutta nyt lukemisesta on jo viikkoja - ja huomaan silti ajoittain palaavani teoksen voimakkaaseen ja viisaaseen, hieman salaperäiseen tunnelmaan. Vuorelan kieli on hyvin hallittua ja kaunista, rohkeaakin: hän ei ainakaan aliarvioi kielen tai tarinankaan tasolla nuoria lukijoitaan.

Erityiskiitos Jani Ikosen samaan aikaan kauniille ja uhkaavatunnelmaiselle kuvitukselle. En muista aiemmin törmänneeni kirjaan, jossa sama kuva jatkuu useita aukeamia. Upea ja kiinnostava ratkaisu!

 

Paulus Maasalo: Elinehto

Tänä vuonna on ilmestynyt ainakin kaksi veden merkityksestä kertovaa kotimaista kirjaa. Siinä missä Emmi Itärannan dystopia Teemestarin kirja on hyvin rauhallinen ja kaunokirjallinen, Paulus Maasalon toinen trilleri Elinehto liikkuu vauhdikkaasti ympäri maailmaa - väkivaltaa kaihtamatta. 

Tällainen elokuvamaisen nopea, paljon henkilöitä ja tapahtumia sisältävä tyyli ei ole aivan lempilukemistani, mutta Maasalo kirjoittaa kyllä hyvin. Sen mitä olen tätä genreä lukenut, niin minusta Elinehto on kansainvälistä tasoa. Ja oikeasti puhdas vesi on tärkeä aihe. Moni (mies?) lukee vain trillereitä, joten on hyvä, että niissä nostetaan esiin ekologisesti ja muutenkin tärkeitä teemoja, vaikka aiheita lähestyttäisiinkin viihteellisesti. Kunhan terroristit eivät lue esimerkiksi tätä kirjaa ja saa päähänsä sen mukaisesti saastuttaa maapallon maailman pohjavesiä...

 

Tomi Huttunen ja Tintti Klapuri (toim.): Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta

 

Avaimen julkaisema Café Voltaire on kirjasarjoista parhain (ja kaunein)! Harva jaksaa lukea huvikseen kirjallisuustieteellisiä julkaisuja, mutta eri kirjoittajien esseistä koostuvat Café Voltaire -teokset ovat eri juttu. Niitä lukeakseen ei tarvitse hallita kirjallisuustieteellistä käsitteistöä tai  muuta akateemista diskurssia. Riittää, että on kiinnostunut kirjallisuudesta ja nauttii sujuvasta, hyvin toimitetusta tekstistä.

Kirjasarjan tässä osassa tutustutaan venäläiseen nykykirjallisuuteen, joka on ainakin minulle jokseenkin vieras aihe. Kirja toimii kirjallisuuden ohella myös katsauksena naapurimaan oloihin. Esimerkiksi juuri nyt Venäjän kirjallisuudessa näkyy nk. uusi realismi, joka ammentaa osin vanhoista kirjallisuuden perinteistä mutta pyrkii vaikuttamaan tähän päivään. Lajin keskeinen edustaja Roman Sentsin kuvaa syrjäytyneitä, koska haluaa asioiden muuttuvan. Toisaalta Venäjälläkin kirjoitetaan nyt paljon dystopioita, tulevaisuudenkuvat ovat tulleet kirjallisuuteen. Kenen aika? kurkistaa myös mm. venäläiseen nykyrunouteen.

Sitten tämän teoksen Café Voltaire on kasvanut Unkarin kirjallisuuteen keskittyvällä osalla, mutta sitä en ole vielä saanut käsiini.

 

***

Minulla on muuten osa joulun kirjalahjahankinnoista tekemättä, mutta olen onnistunut ostamaan kirjalahjoja kuitenkin jo itselleni. Yksi niistä on Virpi Hämeen-Anttilan uusin teos. Olen nyt puolessavälin ja yritän kirjoitella kirjasta vielä viikonloppuna. Toistaiseksi en edes tiedä, pidänkö kirjasta vai en, mutta ehkei tässä vaiheessa kirjaa tarvitsekaan. Palaan pian asiaan.:)

Ladataan...

 

Tänä viikonloppuna talvimyrsky on ujeltanut nurkissa ja tunkenut lunta ikkunalasien väliin. Lohduttomiin olosuhteisiin on tuonut iloa se, että kyyköttäessäni näennäisesti villasukat jalassa sohvalla hytisemässä olen mielikuvituksessani saanut seikkailla Etelä-Euroopan ihanassa lämmössä ja valossa, pehmeiden ja viettelevien tuoksujen ja makujen keskellä.

Vera Valan esikoisteos Kuolema sypressin varjossa oli minulle erityisesti Italia-kirja, vaikka onkin dekkari. Dekkarijuoni, pieneen ja pittoreskiin Tolfan kylään sijoittuva amerikkalaisnaisen Lily Montgomeryn murha kiperine perhe- ja ystävyyssuhteineen sekä poliittisine suhmurointeineen, oli hyvin punottu, mutta silti... Oi ihanat italialaismaisemat, oi ruoka ja viini, elämän nautinnot!

Ja oi myös Valan kirjan päähenkilö, suomalaissyntyinen yksityisetsivä Arianna de Bellis: hän on hahmona hyvin onnistunut. Arianna on nuori, kaunis ja nokkela, kuten sankarittarelle sopiikin. Vastapainoksi hänellä on synkkä menneisyys. Käy ilmi, että Arianna on jäänyt leskeksi, menettänyt lapsen - ja kokenut jotain, josta hän ei tiedä itsekään. Vaikeuksistaan huolimatta Arianna on huumorintajuinen, luja ja positiivinen, ja kuten sankarittarelle myös sopii, hän alkaa olla surujensa jälkeen valmis uuteen rakkauteen.

Rakkaus jää kuitenkin odottamaan Valan seuraavaa kirjaa. Minäkin jään! Kuolema sypressin varjossa ei ole erityisen omaperäinen tai uusia ajatuksia nostattava, kuten kantaa ottavat jännityskirjat joskus ovat, mutta se on hyvin sujuva ja miellyttävä. Kirja on kaikkineen erinomaista eskapismimateriaalia ja sellaiselle on toisinaan tarvetta. Jotain teoksen mukavuudesta kertonee, että ostin sen ensin vain Italia-faniystävälleni lahjaksi, mutta kun vilkaisin kirjan alkua ennen paketoimista, piti heti hankkia Ariannan seikkailut myös omaan hyllyyn. On aina hauskaa ja helppoa lukea kirjaa, jonka kirjoittaja tuntuu pitävän kirjoittamisesta ja hahmoistaan: silloin tarinassa on luonnollisuuden tuntu. Lisämielenkiintoa lukukokemukseen toi, että olen lukenut jo kauan Vera Valan blogia, ja kerran tavannutkin Valan ohimennen.

Ei Kuolema sypressin varjossa silti täydellinen kirja ollut. Poden sen seurauksena nyt Italian-matkakuumetta ja olen kateellinen Valalle, joka saa elää ja kirjoittaa ihastuttavissa maisemissa - ja syödä ihanaa ruokaa.

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa. Gummerus, 2012
Kustantamon kirjaesittely

Ladataan...

 

Myönnän, etten ole lukenut Kafkaa juurikaan. Silti ymmärsin hyvin, miksi tätä kirjaa luonnehditaan sen liepeessä kafkamaiseksi. Sitä voisi luonnehtia myös elokuvamaiseksi. Marie Hermansonin Laaksosta tulee samanlainen olo kuin psykologisesti piinaavasta, ilkeätunnelmaisesta elokuvasta. Ahdistaa epämääräisesti, hengittäminen käy tylpäksi, tekisi mieli huutaa apua... Mutta ääni tukahtuu, kukaan ei kuule.

Kukaan ei kuule Laakso-romaanin päähenkilöä Danieliakaan. Daniel on noin 35-vuotias ruotsalainen kääntäjä-kieltenopettaja, harmiton, kunnollinen ja vähän tossukkamainen tapaus. Hänet on jo pienenä erotettu kaksoisveli Maxista, joka on aina ollut veljensä vastakohta: maanisuuden saakka vauhdikas ja holtiton, monin tavoin epäluotettava. Veljekset eivät koskaan ole olleet läheisiä, mutta loman ja vaihtelun toivossa Daniel matkustaa tapaamaan Maxia Laaksoon, Alppien keskellä sijaitsevalla klinikalle, jossa hoidetaan mm. varakkaita burnout-potilaita.

Jo aluksi Danielia ihmetyttävät klinikat monet käytännöt ja Laakson erikoiset ihmiset, ja ajan myötä vielä enemmän. Vaikka kaikki on kaunista ja toimivaa niin kuin vain söpössä alppikylässä voi, lukijallekin tulee heti fiilis, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää. Vähä vähältä totuus paljastuu, tunnelma käy yhä kafkamaisemmaksi -  ja hengittäminen vaikeutuu.

Laakso on kantensa ilmoituksen mukaan rikosromaani, mutta minä luin sen erityisesti psykologisena tutkielma ihmismielen pimeydestä. Onko pahuus synnynnäistä ja jos on, onko se vain aivokemiaa vai erityinen luonteenpiirre? Mikä tekee ihmisestä psykopaatin ja ovatko psykopaatit oikeasti pahoja, jos he eivät voi itselleen mitään? Eli: mitä pahuus on ja voiko sitä hallita? Ja toisaalta: mitä hyvää on hyvyydessä, jos sekin on vain kemian tulosta?

Moraalisten ja neurologisten pohdintojen ohella kirja nostatti mieleen myös ajatuksia siitä, miten tärkeää vapaus on. Maailman paraskaan paikka ei pysy parhaana, jos sieltä ei pääse halutessaan muualle. Laakso on erittäin suljettu yhteisö ja jo se loi ainakin minulle ahdistavan mielikuvan paikasta.

Ahdistuksesta ja ihan inhotuksestakin huolimatta pidin kirjasta. Pidin siitä, että vaikka se oli näennäisen kevyt ja nopealukuinen trilleri, se herätti monenlaisia mietintöjä. Pidin myös tiivistä, johdonmukaisesti etenevästä kerronnasta. Usein trillereissä on selittelevää ja puhekielistäkin tekstiä, vähän liikaa liirumlaarumia, mutta Laakson kieli on ytimekkään toteavaa. Vaikka arvasin pari kohtaa ennen kuin ne oikeasti tapahtuivat kirjassa, oli mukavaa, että Hermansonin tarina eteni liikoja selittelemättä ja johdonmukaisesti eteenpäin. Loppu oli vähän liiankin trilleri- tai leffamainen, mutta muuten kirja oli kiinnostava.

Jos mieheni pitäisi kirjablogia, siinäkin toimittaisiin selittelemättä ja johdonmukaisesti. Mieskin nimittäin luki kirjan ja totesi sitten ykskantaan: "Yllättävän hyvä."

Tekstinäyte s. 370:

"Lakiko sanelee, että ihmisen täytyy kärsiä? Vastaanotollani määräsin ahdistuslääkkeitä, jotka auttoivat tilapäisesti. Kuin laastari haavaan. Mutta minä en tahdo laastaroida. En tahdo pettää. Tahdon ottaa pahan pois. Kuvittele, Daniel, että paha voidaan ottaa pyvyvästi pois. Eikö olisi fantastista?"

 

Marie Hermanson: Laakso (Himmelstaden, 2011).om. Like, 2012. Suom. Jonna Joskitt-Pöyry

Kustantajan kirjaesittely

Pages