Ladataan...

 

Kesäyöt sopivat haaveiluun, ja vanhat tyttökirjat haaveiluluettavaksi. Lukupiirimme valitsi etenkin Anna-kirjoista tunnetun L. M. Montgomeryn Sinisen linnan kesäkuun kirjaksi, ja säästin sen tarkoituksella juhannukseen. Olen lukenut kirjan ennenkin ja tiesin, että se on sekä rentouttavaa että sopivasti ajatuksia herättävää luettavaa.

Myös mm. Kertomus jatkuu -blogin Reeta Karoliina kuuluu tämän kirjan ystäviin. Hän on usein todennut nettikeskusteluissa jotenkin niin, että Sinista linnaa on vaikea selittää ulkopuoliselle ilman että antaa kirjasta aivan hullun kuvan. Olen samaa mieltä. En tiedä, kuulostaako romaani siitä, kuinka 29-vuotias harmaahiirulaisvanhapiika saa tietää olevansa kuolemansairas ja pistää ranttaliksi, kovin kiinnostavalta tai hauskalta? Etenkin, kun ranttali tarkoittaa mm. kyseenalaisen miehen kosimista ja hänen kanssaan avioitumista, suvun hylkäämistä? Lopulta tietenkin paljastuu, ettei mies niin kyseenalainen olekaan. Siinä sivussa on käyty läpi 1900-luvun alun kanadalaisia kauneusihanteita ja hiuslaitteita, pienen kyläyhteisön normeja ja jäykkien setien ja tätien hullunkurisia piirteitä ja maailmankäsityksiä.

Tätä kaikkea olen lukenut myös muista Montgomeryn kirjoista, ja aina se on yhtä hauskaa, viehättävää ja fiksuakin! Minua ilahduttaa Montgomeryn tapa asettua reippaasti sankarittarensa puolelle, kuljettaa tarinaa sujuvasti ja kuvata aikoja ja tapoja tarkasti - usein rakkaudella ja toisinaan myös pisteliään humoristisesti, jopa ironisesti ja ilkeästi. Kissaihmisenä minua kiinnostaa  sekin, että kirjoissa on aina kissoja - ja se, pitääkö niistä vai ei, on jonkinlainen rennon tai tiukkapipoisen ihmisen mitta. Sama tuntuu toisinaan pätevän tämän päivän Suomessakin!

Muutenkin mm. juuri Sinisessa linnassa on kaiken hupsuuden takana tarttumapintaa vielä tämän päivän lukijallekin. Enää ei tarvitse kitkuttaa vanhempien nurkissa, jos ei satu menemään ajoissa naimisiin, mutta kyllä vieläkin on ihmisiä, perheitä ja sukuja, jotka ajattelevat hyvin suoraviivaisesti: käyttäydy kunnolla, mene naimisiin, perusta perhe, täytä tehtäväsi moitteettomasti. Yhä edelleen taitaa olla pikku- ja isompiakin tyttöjä, jotka haaveilevat prinssistään tai ainakin Sinisestä linnasta, mitä ne linnat ainekset sitten itse kullakin ovat. Yhä edelleen kannattaa ajatella itsenäisesti ja tavoitella unelmiaan. Montgomeryllä on kaiken kaikkiaan hyvin ajaton psykologinen silmä.

Aloin kuitenkin lukiessani miettiä, haluaisinko lukea näin hassun vaikkakin pohjimmiltaan fiksun tarinan nykyaikaan sijoitettuna. En, sillä suuri osa Montgomeryn teosten viehätystä on siinä, että hän kuvaa niin tarkasti menneen Kanadan miljöötä. Rakastan aikamatkailua Montgomeryn maisemiin! Sen sijaan nykyaikaan sijoittuvat huvittavat rakkauskertomukset eivät kiinnosta minua lähtökohtaisesti ollenkaan - tai ainakin ne saavat sitten olla yhtä nasevia kuin Bridget Jonesin päiväkirja, ei siis mitään romantiikkaa, vaan mieluummin ironiaa.

Juuri tämä tekstinäyte on poimittu Sinisestä linnasta ilman ironiaa. Minun Sinisessä linnassani olisi kutakuinkin samanlaista kuin kirjan päähenkilön Valancyn ja hänen miehensä Barneyn saaressa sijaitsevassa, yksinäisessä talossa:

"Lautasellinen omenoita, avotuli ja hyvä kirja ovat melkoisen hyvänä taivaan korvikkeena", vakuutti Barney. 

L. M. Montgomery: Sininen linna (The Blue Castle, 1926). Karisto, 1987. 7. painos. Suom. A. J. Salonen

P. S. Vinkki: Wikipedian Montgomery-artikkelin kautta löytyy ilmaisia (englanninkielisiä) Montgomeryn teoksia niin teksteinä kuin äänikirjoinakin.

 

Ladataan...

 

Onneksi en ole oikea kirjakriitikko. Silloin ei kai saisi arvioida kirjaa, jota ei ole lukenut vielä kokonaan. Eikä kai saisi kutsua arvioksi kirjoitusta, joka on vain ah ja oh innostunutta ihastelua. Mutta en nyt vain malta odottaa loppuun asti tämän kirjan kanssa!

Luin alkuvuodesta kirjailija Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla, voitin Fagerholm-pelkoni ja aloitin odottaa Fagerholmin sekä ruotsalaisen radiotuottaja-äänitaiteilija Martin Johnsonin yhteisteosta Meri - neljä lyyristä esseetä. Nyt se on vihdoin täällä suomeksikin, ruotsiksi teos ilmestyi jo hieman aikaisemmin.

Kirjan aihe on helppo ymmärtää - periaatteessa. Meri on meri. Mutta meri on muutakin kuin vettä. Se on elämän alku ja loppu, mahdollisuus ja uhka, meri maailmassa ja meri olotilana ihmisessä. Ehkäpä juuri haastatteluista, kaunokirjallisuudesta, ajatuksista ja tunnelmista koostuva lyyrinen essee on oikea tapa lähestyä jotain niin monimuotoista kuin meri? En tosin muista ennen tätä kirjaa edes törmänneeni termiin lyyrinen essee.

Olen lukenut kirjan jo melkein loppuun ja se kiehtoo minua paitsi aiheensa myös tyylinsä vuoksi. En saa täysin tolkkua, kuka on kirjoittanut mitäkin, mikä on faktaa ja mikä fiktiota, mutta kumma kyllä se ei haittaa. 

Kirjan alussa on hurjiakin tarinoita merihulluudesta, pahimmillaan tällaisesta:

 

Kapteeni huusi toiselle laivalle, että hän auttaisi heitä, yrittäisi poimia heidät kyytiin ja että he Herran nimessä ainakin reivaisivat purjeensa. Mutta Shelley ei kuunnellut eikä totellut - hänen nähtiin estävän purjeita epätoivoisesti laskemaan pyrkuvää miehistönsä jäsentä.

Laiva upposi sadan kilometrin päässä rannikosta yhä täysissä purjeissa. (s. 39)

 

Toisaalta kirjassa on myös tutumpi meri, sellainen ainakin minulle paremmin sopiva. Olen nimittäin alkanut Meri-kirjaa lukiessani ajatella, etten ehkä olekaan meri-ihminen, vaan merenrantaihminen. Tarvitsen merta, mutta en kaipaa merelle. Ylipäätään tarvitsen jotain vettä sekä merihaaveita:

 

Olen uima-altaan reunalla. Minulla on loma. Makaan tässä lukemassa aurinkotuolissa.

Kaikki kirjat, jotka aion ehtiä lukea. Uudet kirjat, vanhat kirjat, suosikit. Leviteltyinä ympärilleni tähän tuoliin. Esimerkiksi Shakespearen näytelmä Myrsky. Eräs kauneimmista merestä ja tuulesta ja surusta tehdyistä teksteistä, jonka tiedän, ja eräs toiveikkaimmista. (s. 49)

 

Kirjassa puhutaan myös mm. pienistä perheveneistä, uimisesta, merellisestä kirjastosta, vähän järvestäkin (järveltä näkee puita ja on siksi turvassa) - ylipäätään pienistä ja suurista teemoista. Kirja perustuu Fagerholmin ja Johnsonin yhdessä tekemään radio-ohjelmasarjaan, mutta on itsenäinen teoksensa. Sitä varten on haastateltu mm. Tomas Tranströmeriä

En ihmettele ollenkaan Dagens Nyheterin (oikeaa) kriitikkoa, jota on siteerattu takakannessa: "Siitä on kauan kun olen lukenut kirjan josta olisin iloinnut yhtä paljon." Minäkin iloitsen - ehkä ihmettele ollenkaan, jos kirjoitan tästä kirjasta vielä toistamiseenkin.

Lopuksi: kannattaa kurkata Teoksen syksyn kuvastoon. Monika Faegerholmilta on ilmestymässä dekkari Lola ylösalaisin ja muutenkin kuvasto on suorastaan kiihdyttävä. A.S. Byattia ja Johanna Sinisaloa, muun muassa!

 

Monika Fagerholm, Martin Johson: Meri - neljä lyyristä esseetä. Teos, 2012. Suom. Asko Sahlberg, kansi: Maria Appelberg

Kustantamon kirjaesittely

Ladataan...

 

Yhdysvaltalaisen Vanessa Diffenbaughin esikoisromaani Kukkien kieli kertoo nimensä mukaisesti kukista ja niiden merkityksistä. Se saa katselemaan omaa puutarhaa uusin silmin: kas vain, olen tappanut köyhyyden (kärhön) mutta uskollisuus (sininen hyasintti) on jäljellä, mainiota.

Kirja valikoitui lukemistooni aivan sattumalta. Sain sen lahjaksi ystävältä, joka oli myös saanut kirjan sattumalta. En ollut suunnitellut lukevani Kukkien kieltä juuri nyt, mutta katseeni osui siihen, kun kaipasin Markus Nummen järkyttävän Karkkipäivän jälkeen jotain kevyempää, jotain, jota voisi "vain lukea". Kukkien kielen luvattiin olevan rakkauskertomus, jossa kasvien merkityksillä on olennainen osa.

Oli se sitäkin, mutta etenkin aluksi myös paljon muuta. Olin hämmästynyt, kun Karkkipäivän tavoin Kukkien kieli kertoo lasten huonosta kohtelusta ja jopa kodittomuudesta, monenlaisesta epävarmuudesta elämästä.

Kirjan päähenkilö on koditon ja perheetön, juuri täysikäistynyt Victoria, josta annetaan jotenkin autistinen kuva. Victoria ei saa kontaktia muihin ihmisiin, eikä juuri sellaista kaipaakaan. Hän rakastaa kasveja niin paljon, että on valmis asumaan salaa istuttamassaan puutarhassa taivasalla. Victoria on kulkenut lapsuudessaan sijaisperheestä ja lastenkodista toiseen, aiheuttanut monenlaista hämminkiä.

Kaikki muuttuu ja tuhkimotarina alkaa, kun Victoria saa työpaikan kukkakaupasta ja asiakkaat huomaavat hänen taianomaiset kykynsä loihtia merkityksellisiä kukkakimppuja. Kukkatorilla Victoria tapaa salaperäisen miehen, rakastuu... Toisaalta Víctorian menneisyydestä alkaa paljastua yhä moninaisempia asioita. Hmmm, sanotaan vaikka niin, että hassuhkon, elokuvamaisen tarinan alku oli minusta kiinnostavampi kuin perinteinen vaikeuksien kautta voittoon -loppu. Ja suuri osa kertomuksen kiinnostavuudesta tuli juuri kukista. En muista aiemmin lukeneeni tarinaa, jossa kasveilla on näin suuri merkitys.

Osa Kukkien kielen kiinnostavuudesta tuli kirjan loppupuheesta! Minulla oli lukiessani koko ajan olo, että romaani on sympaattinen sekoitus asiaa ja romantiikkaa, ja jotenkin tietoinen ominaisuuksistaan, niin kuin pohjoisamerikkalaiset teokset usein ovat. Tuo vaikeasti määrittelemätön itsetietoisuus tekee kirjoista usein todella hyviä, miellyttäviä, mutta samalla ärsyttäviä.

Diffenbaugh kertookin teoksensa lopussa, että hän on paitsi opiskellut luovaa kirjoittamista myös saanut kirjoittamiseensa tukea monelta taholta, esim. eri alojen asiantuntijoilta - tietoa kukista kiintymishäiriöihin. Diffenbaughilla oli myös kirjallisuusagentti, joka näki jo varhaisten luonnoksien mahdollisuudet ja painosti Diffenbaughia pyrkimään kohti parempaa. Kustannustoimittaja paransi kirjaa työllään mittaamattomasti. Jne. jne. Sanon tämän kaikella ystävyydellä, mutta näitä kiitoksia lukiessa tuntuu, että jenkkilässä kirjoja on tekemässä aikamoinen koneisto, joten ei ihme, että monissa keskenään hyvin erilaisissakin teoksissa on jokin sama tietoisuuden ja valmiuden tuntu. Tämäkin teos on hiottu lajissaan erinomaiseksi, ja sen käännösoikeudet on myyty yli 30 maahan. Vaikka hyviä kirjoja ja loistavia kirja-ammattilaisia on varmasti kaikkialla maailmassa, tämä kirja sai miettimään, että kirjailijan työ ei taida olla kaikkialla niin yksinäistä kuin millaiseksi se Suomessa usein kuvataan.

Vanessa Diffenbaugh: Kukkien kieli (The Language of Flowers, 2011). Wsoy, 2012. Suom. Leena Tamminen.

Kustantajan kirjaesittely

 

Pages