Ladataan...

Hyvää joulukuuta! K-blogin joulunodotus alkaa kolmella kirjallisella koostejutulta, joista voi löytää vinkkejä niin joulun ajan rientoihin kuin lahjapakettien sisältöihinkin. Tiedossa on kirjallista muotia, kirjallisia lahjaideoita ja lopuksi perinteisesti kirjalahjavinkkejäkin (ja sitten palataan taas normaalille jouluttomalle bloggauslinjalle).

The Guardian julkaisi jokin aika sitten artikkelin, joka saa kirjabloggarinkin tekemään muotijutun. Dress like a fictional hero -koosteessa esitellään mm. Banana Repuclin Anna Karenina -vaatemallistoa. Mallistoon on saanut inspiraatio Anna Karenina -elokuvasta, jonka traileri ohessa, mutta koska sen taustalla on kirja, voidaan hyvinkin puhua kirjallisesta muodista. 

Paras kooste, jonka mallistosta löysin, ei suinkaan ole Banana Republicin omilla sivuilla, vaan Daily Mailin artikkelissa, josta tämä kuvakaappauskin. Artikkelissa on paljon muitakin kuvia, myös miesten muotia.

Jos haluat hienostella kirjallisesti, myös mm. Jane Austen -vaikutteisia vaatteita  ja asusteita on tarjolla. The Jane Austen Centre myy lahjakaupassaan esimerkiksi näin herraskaisia vetimiä:

Tiedä sitten, onko tuollaisille ostajia saati käyttäjiä, mutta ainakin kaupan valikoima on monipuolinen. Vaatteille löytyy myös kaavoja, ja esim. asusteosastosta pieniä juttuja, joiden kanssa voisi olla huomaattomasti hieman kirjallisesti pukeutunut. Esimerkiksi hattuneulaa voisi käyttää huivin kiinnitykseenkin.

(kuva)

Hauskoja juttuja siis, vaikken uskokaan, että pistän visan vingahtamaan ja muutan tyylini muinaiseksi tai edes muuten kirjalliseksi. Jane Austen -kolttu tekisi varmasti hyvän vaikutuksen lukutoukkapiireissä, muista piireistä en ole aivan varma...

Mikä suomalainen teos ansaitsisi oman vaate- tai asustemallistonsa? Vaikka oikein mietin, en keksinyt Suomesta muuta kirjallista "muotia" kuin lukuisat muumiaiheiset yöasut, sukat jne. sekä kuuluisan Olen lukenut Alastalon salissa -paidan.

 

***

P.S. Joulukuun kunniaksi vinkkaan myös (muiden) kirjabloggarien blogijoulukalenterista. Alkuun pääset vaikkapa täältä.

 

 

Ladataan...

Ladataan...

 

Jos olisin laukku, olisin marketin kierrätysmuovinen arkinen muovikassi, joka tietäisi, että se yltää silloin tällöin harkitun Marimekko-olkalaukun tasolle, mutta siitä ei koskaan tule näyttävin logon koristeltua, himoittua merkkilaukkua.

Puuh. Vietin koko illan ympäri vaatekauppoja ravaten, enkä saanut aikaiseksi kuin hikoilua ja ärtymystä, siitä muovikassimaisen epämääräinen olo. Kimaltelevien pikkujoulukolttujen keskellä tuskaillessani mieleeni muistui uusi kotimainen chick lit -kirja, jonka juuri luin. Laura Paloheimon esikoisteoksessa Klaukkalassa ihmisiä vertaillaan laukkuihin, useimmiten tunnettuihin merkkikasseihin.  Myös vaatteilla on tärkeä osansa tarinan kulussa. Päähenkilö, arviolta kolmikymppinen ja media-alalla työskentelevä Julia on todellinen vintagevaatteisiin hurahtanut fashionista. Hänen laukkuvertauksensa ovat esimerkiksi tällaisia:

 

Jos Lollypop olisi ollut laukku, hän olisi ollut Minna Parikan suunnittelema dramaattisen punainen Maxine, joka muistutti sohvatyynyä tai poutapilveä. (s. 29)

 

Chick litille ominaisesti Julialle syntyy matkan varrella muitakin ongelmia kuin se, mitä pukea tänään päälleen, miten saada maailman kaikki keräilyn arvoiset laukut omaksi ja kuinka löytää enemmän hääsuunnitteluaikaa rikkaan, tunnettuun kahvisukuun kuuluvan sulhasen kanssa. Työpaikka uhkaa livetä alta, sulhosta paljastuu yhtä sun toista -  ja mikä epäilyttävintä, menneisyytensä lähes kieltänyt Klaukkalan-tyttö joutuu puolipakolla kohtaamaan faktan, ettei Klaukkala lähde ihmisestä. Onneksi ei lähde: se mikä alkaa bling-blinginä voi päätyä perusjunttilan hevoshakaan.

Chick litin ominaispiirteiden mukaisesti Julia on aikamoinen bimbo ja muut hahmot karikatyyrejä. Jos kirjaa ei lue aivan kirjaimellisesti, siitä löytää kuitenkin huumoria ja lämpöä, ironiaakin - tai niin ainakin minä Julian railakkaat toilailut otin. Chick litistä ei ole kai tarkoituskaan löytää suuria kirjallisia oivalluksia tai filosofisia pohdintoja, ja niitä on turha etsiä Klaukkalastakaan. Klaukkala onnistuu minusta kuitenkin hyvin chick litin kriteerein: se on sujuva, naseva ja vauhdikas, ja vaikka osa juonenkäänteistä on ennalta arvattavia ja epäuskottavia, tarina on eheä. On hauskaa, ettei kirja kerro siitä, miten karistaa oman elämänsä klaukkala itsestään ja napata varakas mies, vaan muistuttaa perisuomalaisesti aidon elämän ja ystävyyden merkityksestä. Pirteä ja onnistunut chick lit -debyytti siis.

Raisa Mattila arvioi Hesarissa, että Laura Paloheimossa on potentiaalia toistaiseksi etsinnän alla olleeksi kotimaiseksi chick lit -kuningattareksi. Bloggaaja Taika kehuu Kirjasfäärissään Klaukkalaa mm. ulkomaisen chick lit -genren ja kotimaisen tarinankerronnan laadukkaasta yhdistämisestä. Kirjainten virrassa -blogin Hanna taas ei viihtynyt kirjan parissa ollenkaan, mutta sanoo, ettei ole kirjan vika, jos lukija on väärä.

Huomaan, että chick litien iloinen kieli tarttuu minuun. Kun kirjoitin taannoin Helen Fieldingin Bridget Jonesista, innostuin näemmä silloinkin tekemään postauksen alkuun tekstiharjoituksen kirjan hengessä. Muistuttelen myös mukavasta kirjakauppakirjasta, Jane Greenin Kirjaflirtistä. Chick lit sopii myös muovikassi- ja Marimekko-ihmisille!

 

Tekstinäyte Klaukkalasta, s. 191:

Kaukana olivat valkoiseksi maalatut aidat ja ikkunalaudoille asetetut sinivalkoiset posliiniastiat. Tajusin, etten ollut vuosiin nähnyt kuin täydellisen valkoisia hampaita ja kovapalkkioisten hiusmuotoilijoiden muotoilemia kampauksia. Olin tottunut treenattuihin kroppiin ja huolella valittuihin asukokonaisuuksiin. No, olivathan neonväriset addut kivat rap-videolla.

- Puumat saalistaa nuoria miehiä. Vanhat ukot ei kato jaksa, kaveri lateli sen näköisenä, että oli väijynyt jo vuosia. Hymyilin niin kuin hymyillään äidille, jonka lapsi hoilottaa kovalla äänellä lähellä istuvan tädin syylästä.

 

Laura Paloheimo: Klaukkala. Otava, 2012.

Kustantajan kirjaesittely

 

Ladataan...

 

Sattuipa Markkinoinnin ja mainonnan saitilta silmiin artikkeli, joka johtikin sitten muutaman tunnin netissä nököttämiseen. Kirjoituksessa Läpileikkaus suomalaiseen muoti- ja lifestyleblogimaailmaan Helene Auromo viittaa Elina Nopparin ja Mikko Hautakankaan kirjaan Kovaa olla työtä minä, joka kartoittaa kotimaista muotiblogosfääriä pitkälti haastattelujen kautta. Kirja löytyy myös verkosta, ja tokihan kirjabloggarinkin piti siihen tutustua. 

Olen blogannut kolme ja puoli vuotta kissoista, kukista ja etenkin kirjoista; tästä viimeiset puoli vuotta Lilyn kirjabloggarina. Osa Kovaa työtä olla minä -teoksen kokemuksista ja näkemyksistä oli tuttuja, osa taas omasta näkökulmastani kuin eri maailmasta. Joka tapauksessa suosittelen tätä tutkimusta kaikille, jotka haluavat selkeälukuisen, täsmällisen katsaukseen suomalaisten (muoti)blogien historiaan, tähän päivään ja hieman tulevaisuuteenkin.

 

Bileitä, lahjuksia - ja ystäviä

"Skumppaa ja vaahtokarkkeja, vierailuja yritysten tarjoamiin hemmottelupäiviin, ilmaiseksi saatuja tuotelahjoja, mediaesiintymisiä ja uusia uramahdollisuuksia." (s. 30)

Kirja aloittaa heti yleisellä luulolla, että muotibloggarin elämä on yhtä glamouria ja jetsettiä. Kyllähän moni suomalainenkin bloggari saa blogistaan rahaa joko palkattuna bloggarina tai esim. banneritulojen kautta, eivätkä tavaranäytteetkään ole harvinaisia; kirjabloggarillekin saattaa tipahtaa bilekutsu postilaatikkoon, saati sitten muotibloggarille.

Kovaa työtä olla minä osoittaa, ettei tämä ole kuitenkaan koko totuus muotiblogien maailmassakaan. Osa bloggareista kieltäytyy yritysyhteistyöstä, toiset valitsevat yhteistyökumppaninsa hyvin tarkasti ja myös menestyneimmät - mikäli menestys katsotaan jollain tavalla rahalla mitattavaksi - bloggarit painottivat, ettei taloudellinen hyöty ole syy pitää blogia. Blogeissa viehättää yhteisöllisyys, joka leviää usein nettiystävyyksistä myös "oikean" elämän puolelle. 

Kirjasta myös selvisi, ettei muotiblogeja seurata ainakaan pelkästään tuote-esittelyjen tai esim. bilekuvausten takia, vaan siksi, että lukijat koukuttuvat bloggaajaan elämäntarinaan ja persoonaan. Sain sen vaikutelman, että bloggarit itse pitävät tätä hyvänä asiana, mutta potevat aika ajoin ristiriitaa oikean elämän ja blogielämän välillä sekä myös paineita siitä, että blogia pitäisi päivittää jopa useita kertoja päivässä. Kuulemma joku bloggari on sulkenut bloginsa ahdistelun vuoksi; ahdistelusta tuli lähestymiskieltoon johtanut poliisijuttu. Joidenkin muotibloggarien kerrotaan tottuneen siihen, että ihmiset katsovat ja supisevat.

Minut on tunnistettu oikeassa elämässä kerran blogini perusteella. Silloinkin kyse oli kirja-alan tapahtumasta ja tunnistaja oli toinen kirjabloggari. Olen itse tunnistanut pari kertaa jonkun bloggarin kaupungilla ja vähän aikaa sitten huomasin yhtäkkiä olevani palaverissa ihmisen kanssa, jonka tiesin netin kautta erään bloggarin poikaystäväksi. En alkanut avautua, että mullakin on blogi.

Sen sijaan olen avautunut monelle ei-bloggaavalle tai blogeja kokonaan seuraamattomallekin ihmiselle tuosta yhteisöllisyydestä. En ymmärtänyt, millainen kirjan yhteisö netissä on, ja miten antoisaa siihen on kuulua. Netti ei todellakaan ole paikka, jossa seurustelevat vain ne jotka eivät kykene tosielämän ihmissuhteisiin, vaan täältä voi löytää samanhenkisiä ihmisiä, joiden kanssa voi ystävystyä syvästikin.

 

Blogien laskelmoivuudesta ja yltiöpositiivisuudesta

Bloggaustutkimus käsitteli sitäkin asiaa, ettei nykyisin tunnu riittävän pelkkä blogi: blogilla "kuuluu" olla oma Facebook-sivu sekä Twitter-tili. Kirjan mukaan osa (uusista) bloggareista ei edes ajattele, etteikö näin olisi, vaan toimivat automaattisesti ikään kuin sosiaalisen median mallikäyttäjän tavoin.

Joissain yhteyksissä tällaista monikanavaisuutta taas pidetään laskelmoimisena; toisaalta bloggarit erosivat tutkimuksessa senkin mukaan, kertoivatko he avoimesti tavoittelevansa blogilleen suurta lukijamäärää vai eivät. En itse tunne muotiblogien kenttää juurikaan, joten oli kiinnostavaa huomata, että jo tutkimukseen osallistuneiden 15 bloggarin kesken oli selkeitä blogipoliittisia eroja.

Itse näen, että blogi on se pääasia, mutta muut kanavat voivat tuoda siihen lisäarvoa. Kaikesta ei voi blogata, mutta Facebookin tai Twitterin kautta on helppo jakaa kiinnostava linkki eteenpäin. Joka tapauksessa Facebookin ja Twitterin kautta on helppo seurata blogeja.

Laskelmoinnin sijasta blogeja syytetään usein yltiöpositiviisuudesta. Olipa bloggari saanut meikkejä, vaatteita tai kirjan arvostelukappaleen, hän hehkuttaa tuotetta. Tai näin ainakin usein ajatellaan.

Kovaa työtä olla minä selittää asiaa niin, että blogien ilmapiiri halutaan pitää mukavana ja kepeänä. Erityisesti muotibloggarit haluavat ilahduttaa lukijoitaan ja jakaa hyviä asioita. Tällöin epämieluisaa tuotetta ei haukuta, vaan siitä ei yksinkertaisesti kirjoiteta. Any publicity is good publicity ei siis tunnu pätevän blogimaailmassa.

Ei pitäisi kuitenkaan olla liian kiltti tai myönteinen. Tutkimuksessa nousi kiinnostavasti esiin se, että hyvän maun mukainen eli perusteltu negatiivinen arvio saattaa olla hyvä juttu sekä blogin lukijoiden että jopa tuotteen lahjoittajan mielestä. Oikeastihan kaikki ei voi olla aina täydellistä, joten lievä negatiivisuus tuo blogiin uskottavuutta.

 

Maksaisitko blogin lukemisesta?

Tutkimuksen loppupuolella kerrottiin esimerkkejä suuresta maailmasta. En oikein ymmärrä, miten hädin tuskin toiselle kymmenelle päässyt  teinityttö voi ponnahtaa muotiblogillaan niin suureen kuuluisuuteen, että 15-vuotiaana hän koordinoi 40 ihmistä työllistävää muotilehteä netissä, mutta  Jenkeissä kaikki on mahdollista.

Jenkeistä oli esimerkkinä sekin, että monet ruokabloggarit ovat siellä(kin) hyvin ammattimaisia ja haaveilevat omasta ravintolasta. Kun tämä ei ole taloudellisesti yleensä mahdollista, ruokabloggareilla on food truckeja ja pop up -ravintoloita, jotta ihmiset voivat edes satunnaisesti nauttia "bloggariruokaa".

Entäs sitten se, että lukijoita sitoutettaisiin lukijaklubeilla, vain lukijoille rajatuilla keskusteluryhmillä tai peräti järjestettäisiin bloginlukijakursseja? (Mitä kursseilla tehtäisiin, en ymmärrä.) Kirjassa heitetään ilmaan myös ajatus, että lukijat voisivat olla valmiita maksamaan siitä, että saisivat satunnaisesti kirjoittaa suosikkiblogiinsa itsekin.

Mutta ennen kuin luulette, että maailma on mennyt aivan villiksi, palautus maan pinnalle: tuskinpa lukijat maksavat kirjoittamisesta, kun he eivät olisi valmiita maksamaan blogin lukemisestakaan. Kovaa työtä olla minä -tutkijat ovat kysyneet asiaa lukijoilta ja vain muutama prosentti suosituimpien muotiblogien lukijoista ilmoitti, että voisi maksaa suosikkinsa seuraamisesta.

 

Entäs sitten Lily?

Voisin nostaa tutkimuksesta esiin monia muitakin kiinnostavia teemoja, mutta katsokaa itse. Tutkimuksessa on käsitelty myös mm. toimittajan ja bloggarin toiminnan eroja ja yhtäläisyyksiä, bloggarien avoimuutta identiteettinsä suhteen sekä erilaisia blogiportaaleja, kuten Lilyä. 

 

Kuulostivatko kirjan väitteet ja havainnot uskottavilta: seuraatko eri aihepiirien blogea ja millainen blogimaailma mielestäsi on?
 

***

Elina Noppari, Mikko Hautakangas: Kovaa työtä olla minä - muotibloggaajat mediamarkkinoilla. Tekijät & Tampere University Press, 2012.

teoksen esittely