Ladataan...

 

Michael Morpurgon teos Sotahevonen on luokiteltu nuortenkirjaksi. Nuori kohderyhmä näkyy siinä, että kirjan kieli on yksinkertaista ja selostavaa: suuria kaunokirjallisia elämyksiä tai laajaa pohdintaa tästä teoksesta on turha odottaa. Kirja on kuitenkin koskettava ja sen tarina on mielenkiintoinen ja mieleenjäävä. En ole aiemmin lukenut sotakirjaa eläimen näkökulmasta enkä ylipäätään kirjaa, jossa minäkertojana on hevonen tai muukaan eläin.

Sotahevosen kertoja ja päähahmo on kaunis, uljas ori Joye. Joye aloittaa tarinansa huutokaupasta, jossa se puolivuotiaana joutuu eroon emostaan. Hevonen päätyy juopon, ailahtelevan miehen maatilalle, mutta saa onnekseen kasvukumppanin ja elinikäisen ystävän miehen nuoresta pojasta, Albertista.

Kun ensimmäinen maailmansota syttyy, Albert pyrkii alaikäisenä rintamalle, ettei Joyen tarvitsisi lähteä yksin. Pyynnöt eivät auta. Albert jää kotiin ja Joyen suuri sotaseikkailu alkaa. Se ja muut hevoset ovat välillä rintamalla keskellä taisteluja, toisinaan taustajoukoissa tai eläinsairaalassakin. Sotavuosien aikana niin hevoset kuin ihmisetkin kokevat paljon pahaa ja julmaa, mutta myös iloa ja todellista ystävyyttä, aitoa ja yli kansakuntien käyvää ymmärrystä. Pidin siitä, että Joyen tarina ei syyllistä sotaan osallistuvia tavallisia ihmisiä eikä erityisemmin  mässäile sodan kauhuilla; käy silti selväksi, että sota koskettaa kaikkia. Kirjan loppu on kuitenkin hyvin onnellinen, mikä varmasti sopii etenkin nuorille lukijoille.

Kun etsin tietoa Sotahevosesta, törmäsin artikkeliin Should I read War Horse? Kysyjä on nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan ja pitänyt sitä liiankin sentimentaalisena. Hän pohtii, onko kirjakin ylitunteellinen. The Guardianin toimittaja kehottaa tutustumaan kirjaan ja painottaa hevosnäkökulmaa, joka minustakin oli kirjassa kiinnostavinta (ja jonka takia haluan nähdä elokuvankin). The Guardianin artikkelista ilmenee, että Michael Morpurgo on hevosfarmari, ja ainakin minusta ei-hevosihmisestä hänen hevostietämyksensä onkin vakuuttavaa. Sotahevosen päähahmo ei ole hevonen sattumalta, vaan lehdessä siteerataan kirjailijaa: "The narrative is told by the horse, because I wanted this to be a story of universal suffering in the war, not told from one side or the other."

Kirjan ja elokuvan lisäksi Sotahevonen tunnetaan näyttämösovituksena. Linkin takaa löytyviltä New London Theatren sivuilta voi katsella näyttämöversion tv-mainoksen hevos"nukkeineen".

Tekstinäyte kirjasta, s. 124-125:

"Se on kuollut", Friedrich sanoi hiljaa ja sitten vihaisemmin, "herran tähden, se on kuollut." Hänen kasvonsa olivat surusta raskaat. "Miksi?" hän kysyi. "Miksi tämän sodan pitää tuhota kaikki, mikä on hyvää ja kaunista?"  - - Meidän ei pitäisi kohdella hevosia näin - me kohtelemme koneitakin paremmin.

Michael Morpurgo: Sotahevonen (War Horse, 1982) Gummerus, 2012. Suom. Päivi Pouttu-Delière

Kustantajan kirjaesittely

Ladataan...

 

Kiljahdin ilosta, kun katselin Otavan ensi kevättä: Jeffrey Eugenidesiltä tulee uusi suomennos! Vihdoin! Hänen huikea teoksensa Middlesex on yksi suosikkikirjoistani, ja tuoreen Eugenides-uutisen innoittamana päätin lukea romaanin Virgin Suicides - Kauniina kuolleet uudelleen. Olin suunnitellut Virgin Suicidesin lukemista jo kauan, vaikkei ensimmäinen lukemiskerta tehnyt kovin suurta vaikutusta.

Tämä uusi lukukerta teki, vaikka tiesin kirjan juonen ja niin tietävät varmaan kaikki muutkin, kiitos samannimisen elokuvan. Toivon, etten paljasta kenenkään mielestä liikaa, kun kerron, että kirja kertoo naapurin teinipoikien silmin kertomuksen amerikkalaisesta Lisbonin perheestä, isästä, äidistä ja viidestä teini-ikäisestä tyttärestä, jotka kaikki tekevät itsemurhan. Tapahtumat sijoittuvat 1970-luvulle. Makaaberi tarina käy ilmi heti kirjan ensimmäisistä riveistä:

Sinä aamuna, kun viimeinen Lisbonin tyttäristä teki itsemurhan - kyseessä oli Mary, ja hän teki sen unilääkkeillä kuten Therese aikaisemmin - ambulanssimiehet tiesivät täsmälleen, missä heidän talossaan säilytettiin veitsiä, missä sijaitsi kaasu-uuni ja missä oli se kattoparru, johon saattoi solmia hirttoköyden. (s. 7)

Ensimmäiseltä lukukerralta muistan sen, että minua ällötti lukiessa odottaa, kuka kuolee seuraavaksi ja miten. Lisäksi paikat, joissa vain odoteltiin, olivat minusta aika pitkäveteisiä, suorastaan tylsiä.

Tällä kertaa näin kirjan paljon laajemmin. Totta, tytöt kuolevat, se  tulee heti selväksi.

Kauhutapahtumien ohella kirja kuvaa kuitenkin taitavan tarkasti  ja kauniisti nuoruutta. Kertojanäänenä toimiva mies on uskottava: hän puhuu jo aikuisen kokemuksella, mutta kertoo, millaista oli olla ujo, epävarma teinipoika ja miten epätodellisilta hyvin suojattua ja kurinalaista elämää viettäneet Lisbonin siskokset vaikuttivat. Kirja kertoo hyvin elokuvamaisesti nuoruudesta, kyläyhteisöstä kun se kokee yhteisen järkytyksen, naapuruudesta. Se ei ota kantaa, olisivatko asiat voineet mennä toisin, mutta pistää pohtimaan, kuinka vapaata tai suojattua elämää teinien olisi hyvä saada elää. Vai voivatko vanhemmat ja muut aikuiset lopulta mitään - millekään? Entä miten nuoruudessa kohdattua surua tai järkytystä tulisi työstää, ettei se jäisi varjoksi loppuiäksi? Tai muuttuisi edes varjoksi?

Ikävä kyllä en voinut lukea tätä kirjaa enää fiktiivisenä tarinana, vaikka se varsin absurdi onkin. Luulen, että minä olen muuttunut ensimmäisestä lukemiskerrasta, mutta niin on Suomikin. Viime vuosina täälläkin on saatu lukea uutisia ja keskustella ahdistuneina siitä, millaista kriisipsykologiaa nuorille tarjotaan, kun toinen nuori kuolee epätavallisesti. Täälläkin on mietitty, miten median pitäisi suhtautua perhettä ja yhteisöä koskevaan strategiaan. 

Kirjassa on siis tärkeitä teemoja - ja lisäksi se on yksinkertaisesti hyvä, erittäin luettava kirja! Elokuvaa en ole nähnyt, koska en ole uskaltanut katsoa, mutta toivon, että jonain päivänä uskallan. Jos joku on sekä lukenut kirjan että nähnyt elokuvan, olisi mielenkiintoista kuulla, miten saman- tai erilaisia ne ovat.

Middlesex kertoo elämäkertamaisen tarinan hermafrodiitin elämästä. Tässä kirjassa perhettä kohtaa epätodellisen kauhea tragedia. Ensi keväänä ilmestyvä teos taas on Naimapuuhia. Se kertoo kolmoisdraamasta ja sitä kuvataan Otavan kevätkatalogissa valopilkuksi. Varsin monipuolinen kirjailija!

Virgin Suicides on luettu myös tarkkanäköisessä  Nulla dies sine legendo -blogissa, jossa aivan oikein muistinkin siitä joskus keskustelleeni.

 

Jeffrey Eugenides: Virgin Suicides - Kauniina kuolleet. (The Virgin Suicides) Otava, 2003. Suom. Juhani Lindholm

Kustantajan kirjaesittely

Sofia Coppolan ohjaaman The Virgin Suicides -elokuvan traileri

 

P.S. Tämä kirja todisti taas myös sen, että kirjoja kannattaa lukea uudestaan - mutta se on oman postauksensa aihe se!