Ladataan...

Luoto on kooltaan noin 6-7000 neliömetriä, muodoltaan kuin atolli jonka keskellä on laguuni ja ympärillä kalliota; laskuveden aikana laguunista tulee järvi.

Aikoinaan hylkeet kuulemma leikkivät laguunissa kunnes tulivat järkiinsä ja muuttivat kauemmas. 

 

Minut oli vallannut uudenlainen irrallisuus joka ei ollut lainkaan eristyneisyyttä, vaan sitä että sai olla ulkopuolella, eikä ollut huono omatunto mistään. En tiedä, miten se kävi, mutta kaikki muuttui yksinkertaiseksi ja minä annoin itselleni luvan olla pelkästään iloinen.

 

Tottahan minä tiedän että merilinnut tulivat ensin! Niillä on vanhat rekisteröidyt reviirinsä, ties kuinka monen sukupolven ajalta, ja ilmiselvää on, että ne vihaavat meitä, ne syöksähtelevät kohti nokka auki ja kirkuvat. Tiirat ovat pahimpia, varsinaisia sotureita, ja kohdistavat kakkansa tarkimmin. Nämä hohtavat valkeat vapauden ja taivaanrannan symbolit tekevät meidät kohta hulluiksi. Tooti ei voi tehdä grafiikkaa ilman sateenvarjoa, ja kun hän hyppää narua aamuisin, se tulkitaan sodanjulistukseksi (mikä huvittaa minua). Me emme saa uida, emme laskea verkkoja, emme edes mennä venelle, minua ei ole ikinä vihattu näin antaumuksellisesti!

 

 

Suuri haave toteutui ja pääsin eilen käymään Pellingin Klovharulla eli Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän kesäkodissa. En oikein saata vielä käsittää, että taianomaiselta kuulostanut Klovharu on oikeasti olemassa ja nyt minä olen nähnyt tuon pienen pienen talon lattian salaluukkuineen. Olen nähnyt Toven ja Tuulikin keittiön, kirjoituspöydän, kirjahyllyn, halonhakkuupaikan sekä maailman söpöimmän halkovajan. Olen nähnyt kallionkolot, joissa kasvatettiin, tai ainakin yritettiin kasvattaa, perunaa ja rantaniityn, jolla telttailtiin ja joka kunnostettiin kukkakedoksi. Olen nähnyt paikan, jossa ei ole mitään ja jossa on sittenkin kaikki. Ja olen nähnyt kiukkuiset lokit ja kiljuvat tiirat, koko muuttumattoman Klovharun maailman.

Kotiin palattuani en ole voinut ajatella kuin tuota epätodellisen viehättävää paikkaa ja sen ainutlaatuisia asukkaita. En osannut pukea tunteitani sanoiksi, joten annoin Toven itsensä kertoa: postauksen sitaatit ovat Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän hurmaavasta ja monin tavoin kiinnostavasta kirjasta Haru, eräs saari.

Haru, eräs ainutlaatuinen unelma - kiitos Tove ja Tuulikki, että saatiin käydä kylässä.

 

 

***

Olen kirjoittanut Haru, eräs saari -kirjasta täällä. Tässä vanhan blogini postauksessa olen taas kuvannut vierailua Tove Janssonin Ullanlinnan-ateljeeseen, jossa oli myös sellainen tunnelma, että Tove oli vain käväisemässä pois kotoa. Suositten erittäin lämpimästi myös BBC:n lähes tunnin mittaista dokumenttia Moominland Tales The Life Of Tove Jansson, joka löytyy YouTubesta. Niin vielä: kaikkien kannattaisi lukea Klovharunkin maailmaan johdatteleva Kesäkirja! Minä luin sen viimeksi englanniksi.

Ladataan...

Olen miettinyt viikon päivät seuraavaa: Viihtyisinkö kirjojen parissa aina loistavasti, jos lukisin keski-ikäistyvän keskiluokkaisen keskituloisen ja kaikin tavoin keskimääräisen naisen kirjoittamaa keskinkertaista kirjaa? Ja jos itse kirjoittaisin, tulisiko minun ajatella keski-ikäistyvää keskiluokkaista keskituloista keskimääräistä keskinkertaista lukijaa?

En tietenkään ja ei tietenkään.

Kysymykset tulivat kuitenkin väistämättä mieleeni, kun luin Parnassoa 3/2013 ja huomasin siinä Niina Hakalahden artikkelin Parempi myöhään. Artikkelin aihe on kiinnostava: Hakalahti kertoo, että esikoiskirjailija on yhä useammin yli 60-vuotias nainen. Inhoan naisenergiaa-sanaa, mutta uutinen on hyvä: selvästi eläkeläisnaisilla on sekä tarinoita että innoitusta ja taitoa pukea tarinat sanoiksi.

Esimerkkinä "eläkeläiskirjailijasta" Hakalahti on haastatellut Ella Laurikkalaa (s. 1949), entistä pankkimaailman viestintäammattilaista ja nyttemmin kahden romaanin kirjoittajaa.

Kun Hakalahti kysyy, onko iällä merkitystä lukemiseen, kirjailija vastaa: "Minulle sillä on. En lue kaksvitosten tekemiä kirjoja, maailmat eivät kohtaa enää."

Hmph. Lukiessani tuon vastauksen olin juuri aloittanut Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri -romaanin ja ihastunut siihen päätä pahkaa. En tiedä, minkä ikäinen Hemingway oli romaanin kirjoittaessaan, mutta mietin, että kirjallisuudessa nimenomaan maailmat voivat kohdata lukijasta ja kirjasta huolimatta. Keski-ikäistyvä keskiluokkainen jne. suomalaisnainen voi rakastua kirjaan, joka kertoo kuubalaisesta kalastajavanhuksesta.

Vielä enemmän kohauttelin kulmiani Laurikkalan käsityksille kirjojensa kohderyhmästä. Kohderyhmää ovat kuulemma kirjailijan ikäpolven naiset ja myös se suuri osa ikäluokasta, jolla ei ole paljoa koulutusta. Kirjailija havainnollistaa: "En käytä vaikeita ilmaisuja ja sanoja, kirjoitan heille, jotka eivät ole paljoa lukeneet mutta joilla on aikaa lukea."

Hmph uudelleen. Ja grrrr. En ole ehkä kouluttautunut ja lukenut tarpeeksi, kun en keksi hienompaa tapaa kuvata reagointiani tuollaiseen lausuntoon: ensireaktioni olivat ällistys ja kiukku, jonkin sortin loukkaantuminen tuon sivistyssanoja ymmärtämättömän ja kouluja käymättömän kansanosan puolesta.

On totta, että (lukijalle) hyvä kirja tarjoaa tarttumapintaa esimerkiksi aiheen, henkilöhahmojen, tunnelman tai kielenkäytön osalta. On varmasti totta, että tietynlaiset kirjat vetoavat tietynlaisiin lukijoihin, ja kustantamotkin osaavat tehdä näitä päätelmiä kirjavalinnoista päättäessään.

Mutta lienenkö liian idealistinen, kun ajattelen, että kirjailijan tehtävä on kertoa tarina sellaisena kuin hänestä syntyy, eikä ajatella esimerkiksi lukijansa sivistystasoa ja ymmärrystä? Ja eikö lukemisessa idea ole juuri se, että kuka tahansa voi lukea mitä tahansa: suurimmat lukunautinnot syntyvät usein siitä, että juuri yllättävät maailmat kohtaavat, tai että kirja tuo ainakin jotain uutta tähän minun maailmaani.

En nimittäin jaksaisi lukea juuri itselleni suunnattuja teoksia enkä etenkään itsestäni kertovia. Jaksan lukea kiinnostuksenkohteistani kertovia teoksia, joissa minua kunnioitetaan lukijana, luotetaan siihen, että ymmärrän kyllä. Jos en ymmärrä, vika ei ole kirjan. Ja jos en ymmärrä, voin aina oppia.

En tiedä, miksi ärsyynnyin parista sitaatista noin. Ehkä siksi, että hetken aikaa lukumakuni tuntui hyvin keski-ikäiskeskiluokkaiskeskitasoiselta. Toisaalta olen lukenut näin jo teini-iästä lähtien, ja nyt vasta ajattelin, että voisin olla muidenkin kuin itseni mielestä väärän ikäinen tai vääränlainen jollekin kirjalle.

Hmph.

 

Pitäisikö kirjailijan ajatella kohderyhmää kirjoittaessaan?

 

Parnasso oli kyllä hyvä, kiinnostavin Parnasso pitkään aikaan!

 

 

Ladataan...

 

Niin, olisi kiva kuulla vastauksia otsikon kysymykseen ja samalla saada kenties itsellekin uusia seuraamiskohteita. Kerro siis - ja mieluusti linkin kera!

 

Minä seuraan esimerkiksi:

 

- Margaret Atwoodin nettisivuja ja Facebook-sivua. Atwood on kiinnostava jo siksi, että hän on hyvin aktiivinen someilija ja jakaa usein myös kirjoitusvinkkejä. Atwood löytyy myös Twitteristä.

- Haruki Murakamia Facebookissa. Tuntuu pieneltä lahjalta saada vaikkapa kesken työpäivän (jolloin tietenkin pidän Facebookia auki vain työtarkoituksissa) hieno kirjasitaatti tai kurkistus ulkomailla ilmestyneeseen Murakamin teokseen. Joko Murakami jakaa vain parhaat palat tai sitten hänen kirjojensa ulkoasu vain on aina hieno kieli- ja kulttuurialueesta riippumatta.

- Kaari Utriota Facebookissa. Olen kehunut monille Utrion Facebook-toimintaa. Hän on aktiivinen, muttei tunnu mainostavan itseään vaan on aidon vuorovaikutteinen. Olen pienestä pitäen ihaillut Utriota, ja on hyvin kiehtovaa kuulla hänen työtavoistaan ja joskus jopa päästä keskustelemaan tulevan kirjan asioista. Utrio nimittäin kyselee välillä mielipiteitä ja neuvoja Facebook-tykkääjiltään, ja minä ainakin tykkään sellaisesta tyylistä.

 

Näitä seurattavia yhdistää aktiivisuuden lisäksi sekin, että pidän kaikkien kolmen kirjoistakin. Voisin kuitenkin seurata myös tuntematonta tai en niin fanittamaani kirjailijaa, jos tämän nettisivulla, blogissa tai muussa some-kanavassa olisi yleisesti kiinnostavaa sisältöä. 

Eli: ketä sinä seuraat ja miksi?

Pages