Ladataan...

Mutta halusin kirjoittaa romaanin, hitto vie, olen aina halunnut!

Näin kirjoittaa kirjailija Monika Fagerholm tuoreessa teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet 5. Näin hän on puuskahtanut Studia Litteraria 2011-2012-luennolla, johon kirja perustuu." Hitto vie, kirjailijat ovat hyviä tyyppejä!" hihkuin minä mielessäni moneen kertaan, kun luin tätä kirjaa.

Teoksessa 18 tunnettua, arvostettua pitkän linjan kotimaista kirjailijaa kertoo vapaasti, miten heistä tuli kirjailijoita ja heidän kirjoistaan juuri sellaisia kuin tuli. Kirjan toimittaja Markku Turunen toteaa alkupuheessa hauskasti, että kun kirjailijoille antaa tietyn otsikon, he kirjoittavat kaikki vuorollaan sen vierestä: kirjailijan tehtävähän on katsoa ohi ja taakse.

Monika Fagerholmin mielestä kirjailija on myös se, joka menee sen luokse, mikä polttaa. Ja se, joka kirjoittaa joka päivä ja haluaa muuttua tekemisensä mukana. Fagerholm kertoo, että hänen kirjoittamisensa lähti vauhtiin, kun hän unohti opit ja nokkeluudet ja alkoi vain kirjoittaa, kirjoittaa... purkaa kaiken paperille ja katsoa sitten, mitä syntyi. 

Fagerholmin strategia ainakin alkuun pääsemisessä on siis jotakuinkin se, ettei ole strategiaa. Kirjoitustyön ohella Fagerholm käy puheenvuorossaan läpi myös omaa elämäänsä, sitä miksi hänestä tuli kirjailija ja miksi teokset ovat sellaisia kuin ovat. Oli kiinnostavaa, että kirjailija myöntää, että esikoisteoksen Ihanat naiset rannalla menestyksellä oli vaikutus siihen, millainen Diivasta tuli:

 

Diiva oli sellainen: Rohkea Kirja.

Tiesin, että Ihanien naisten jälkeen minulla oli mahdollisuus, että Diiva luettaisiin kunnolla ja sitä pohdittaisiin perinpohjin. Silloin siihen olisi paljon suurempi mahdollisuus kuin ennen Ihania naisia.

 

Fagerholm sanoo, että Diiva on hänelle hänen tuotantonsa luultavasti rakkain kirja: "Sen elämä on sellainen, jotenkin täsmällinen ja ennen kaikkea: en osaisi kirjoittaa sitä tänään."

Selasin läpi koko kiehtovan, huikean monipuolisen kirjailijateoksen, mutta keskityin kunnolla vain Fagerholmin sekä Anna-Leena Härkösen artikkeleihin. Olen lukenut Fagerholmilta tänä vuonna Ihanat naiset rannalla sekä Meri-esseeteoksen, lisäksi aion uhkarohkeasti osallistua Liisan Luetut, lukemattomat -blogissa pian alkavaan Amerikkalaisen tytön kimppalukuun.

Härkönen taas kiinnosti siksi, että olin itse kuuntelemassa hänen Studia Litteraria -luentoaan (luentoartikkeli täällä). Härkönen on myös monella tapaa Fagerholmin vastakohta. 

Härkönen kirjoittaa aina nasevasti ja sujuvasti: hänen teoksiaan ei voi moittia ainakaan vaikeaselkoisiksi. Kirjailija kysyykin, miksi pitäisi kirjoittaa "hienommin":

 

Suurin osa kirjoistani on saanut hyvin ristiriitaisen vastaanoton.

Jotkut pitävät tyyliäni liian helppolukuisena. Itse taas olen sitä mieltä, että kirjailijan on tehtävä teksti lukijalle mahdollisimman helpoksi lukea. Jos voi sanoa yksinkertaisesti, miksi sanoa monimutkaisesti?

 

Vaikka Härkösen teokset ovat usein ainakin näennäisen helpon tuntuisia, niiden takana on systemaattista työtä. Härkönen luopui muutaman teoksen jälkeen kaikki paperille -tyylistä ja ryhtyi suunnitelmalliseksi: 

 

Nykyään teen pohjatyön. Se selkiyttää sitä, mitä olen hakemassa ja tuo (välillä hyvin valheellista) turvallisuuden tunnetta.

Lähden liikkelle rungosta. Hahmottelen romaanin rakenteen ja juonen vähintään puoleen väliin, ennen kuin aloitan varsinaisen kirjoittamisen. Runkoon tulee luonnollisesti muutoksia matkan varrella, mutta pääasia että on joku pohja, josta lähteä liikkeelle.

 

Tänä kohukirjasyksynä Härkösen teksti tuntuu ajankohtaiselta. Hän nimittäin pohtii faktan ja fiktion suhdetta tekstissä, samoin kirjailijan suhdetta todellisuuteen. Hän sanoo yhtäältä, että on pelottavaa että lukijat voivat luulla kaiken kirjoissa tapahtuvan kertovan kirjailijoista ja hänen tuttavistaan. Toisaalta kirjailijan luonnossa on, että kaikki ympäröivä on ikään kuin mahdollista kirjoitusmateriaalia. Lopputuloksena on joskus hämmennys: "Tosi-tv-aikakaudella näyttää myös hämärtyvän toden ja fiktion raja. Kun kaikki on olevinaan totta, mikään ei ole totta."

 

Fagerholmin ja Härkösen puheenvuorojen ottaminen tarkempaan tarkasteluun oli muuten sikäli hyvä valinta, että opin näillä varsin erilaisilla kirjailijoilla olevan jotain yhteistäkin. Salingerin Sieppari ruispellossa on ollut kummallekin merkittävä, innostava lukukokemus. Minusta oli kiinnostavaa, että teoksesta löytyi myös tällaisia pieniä mutta tärkeitä tietoja.

Näiden Salinger-fanien lisäksi kirjassa pääsevät ääneen Claes Andersson, Helena Anhava, Agneta Enckell, Laila Hirvisaari, Simo Hämäläinen, Markku Into, Marja-Leena Mikkola, Pertti Nieminen, Sinikka Nopola, Aulikki Oksanen, Veronica Pimenoff, Hannu Raittila, Lars Sund, Harri Tapper, Arja Tiainen ja Ilpo Tiihonen. Varsin monipuolinen otanta siis! Muista artikkeleista jäivät mieleeni etenkin Claes Anderssonin ja Pertti Niemisen tekstit, molemmat kirjoittivat rehellisesti ja sympaattisesti.

Joka tapauksessa kiinnostava ja tärkeä kokoomateos. Nyt kun minulla on sarjan osat 1-3 ja 5, voin halutessani syventää tietojani ja sitä myötä lukukokemustani aika monen suomalaisen kirjailijan kohdalla. Suosittelen samaa muillekin!

 

Mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän ajattelen, miten vähän kirjoittamisella on tekemistä sanojen kanssa. (M. Fagerholm ao. teoksessa)

 

Markku Turunen (toim.): Miten kirjani ovat syntyneet 5, kirjailijoiden Studia Litteraria 2011-2012. Wsoy, 2012

Kustantamon kirjaesittely

 

 

Ladataan...

Silviisii-palstalla ilmestyi eilen hauska kirjoitus Kirjablogi... äh. Oli kiinnostavaa lukea T-a:n pohdintaa kirjabloggarien elämästä, tai siitä, millaiselta se ei-kirjabloggarista näyttää.

Sellaiselta, ettei bloggarilla ole työtä eikä perhettä. Ja se lukee vain uutuuskirjoja. Se on ehkä yli-ihminen.

Minulla on kirjablogi mutta myös päivätyö, joka ei muuten liity kirjoihin lainkaan. Matkoineen työhöni menee ainakin 10 tuntia päivästä. Usein luen työmatkalla, en kuitenkaan aina. Iltaisin tapaan ystäviä, yritän kuntoilla, teen koti- tai pihahommia ja viihdytän miestäni ja kissojani. Minulla ei ole lapsia, mutta monilla muilla kirjabloggareilla on.

Seuraan aktiivisesti kirjamaailmaa mm. netin kautta. Tutustun kustantamon uutuuskatalogiin aina kun näen sellaisen. Luen paljon uutuuksia, koska olen altis niiden houkutuksille - toisaalta melkein kaikki lempikirjani ovat klassikkoja. Saan jotkut kirjat arvostelukappaleina, mutta ostan myös paljon uutuuksia. Ja vanhoja kirjoja. Minulla on reilut tuhat kirjaa ja vuodessa luen reilut sata. Luku on pysynyt viime vuodet samana, luin siis näin paljon jo aikaan ennen kirjablogia.

Jotkut asiat ovat aivan toisin kirjablogiaikana.

Ensinnäkin kirjat muistaa paremmin, kun niistä kirjoittaa. Ja jos unohtaa, voi aina katsoa, mitä mieltä kirjasta olikaan. (Joskus joudun tarkistamaan blogista, olenko ylipäätään lukenut tietyn kirjan.)

Kirjoittaminen syventää lukukokemusta, kun kirjaa tulee analysoitua. Usein vielä kirjasta netissä syntynyt keskustelu tuo siihen uusia näkökulmia tai keskustelun kautta saa lisää lukuvinkkejä (ihan kuin kirjojen suurkuluttaja niitä tarvitsisi).

Julkisen lukupäiväkirjan pitäminen on ainakin minun kohdallani lisännyt kirjakeskustelua myös muualla kuin netissä. Kirjoista tulee aiempaa enemmän puhetta myös livenä ja sähköpostitse. Joskus joku läheinen ilmoittaa haluavansa lainata minulta kirjan, kun "luin blogista, että sulla on se".

Toisaalta, kun netti tarjoaa hienon mahdollisuuden kuulua kirjanystävien yhteisöön, omilla kirjakokemuksilla ei tarvitse piinata kaikkia tuttavia. Olen lopettanut kyselemästä kaikilta, oletko lukenut mitään kiinnostavaa viime aikoina. Toisaalta viime vuosina tutustunut niin moneen kanssabloggariin ja muihin lukutoukkiin, että tuo kysymys on käynyt tarpeettomaksi. Suuri osa ystävistäni ei malta odottaa kirjakysymystä, vaan kertoo itse ensi tilassa, mitä kiinnostavaa on viimeksi lukenut.

Nämä asiat tulivat ensimmäisinä mieleen, kun pohdin bloggaamisen iloja ja hyötyjä. Olen onnekas, kun blogi on laajentanut lukemista paljon! Aluksi kirjahöpötykseni olivat salasanan takana, mutta jo se, että ne olivat pöytälaatikon sijasta netissä, helposti uudelleen luettavissa ja muutenkin jotenkin hallitussa ja harkitussa muodossa, teki lukemisesta entistä monipuolisemman harrastuksen, samoin kirjoittamisesta.

En ole yli-ihminen, mutta olen ihminen, joka lukee nopeasti ja paljon. Ja haluaa lukea ja kertoa lukemisesta muillekin. 

 

P.S. Jos et tunne kirjablogeja, aloita tutustuminen Facebookista, Kotimaisista kirjablogeista. Sivu ei vaadi sisäänkirjautumista.

Ladataan...

 

Kirjallisuuden ystävältä kysytään usein, etkö itse haluaisi kirjoittaa. Ja jos kirjoittaisit, mitä? Jotkut saattavat jopa kysyä, mikset itse kirjoita kirjaa. Tai eikö sinua harmita, että itse vain luet. Veikkaan, että moni muukin kuin minä on saanut vuosien varrella vastailla noihin kysymyksiin.

Minä ilmoitin lapsena, että minusta tulee arkkitehti tai kirjailija. Arkkitehtia minusta ei voisi tulla ilman matemaattista ja tarkkaa apulaista, joka paikkaisi loogisuuspuutteeni ja huithapeliuteni. Kirjailija minusta tulee, jos tulee. Kirjoitan joskus - hyvin, hyvin harvoin tosin - pöytälaatikkoon novelleja ja runoja, mutta en haaveile julkaisusta. Laitan kuitenkin ideoita ylös ja säästän tekstejäni, mutta en suhtaudu niihin into-, saati kunnianhimoisesti.

En myöskään kadehdi edes lempikirjailijoitani tai taidokkaimpina pitämiäni kirjoittajia.

Olen ajat sitten ymmärtänyt (hyväksyä-verbi olisi liian kantaaottava, sillä ei minun ole pitänyt edes hyväksyä vaan ainoastaan tunnistaa tämä asia) että olen lukija, en kaunokirjoittaja. Hyvän kirjan ääressä olen niin onnellinen, rentoutunut, omalla paikallani ettei siihen hetkeen todellakaan mahdu kateuden tunteita. Esimerkiksi Tove Janssonin, Märta Tikkasen ja Claudie Gallayn, hieman hurjemmalta puolelta myös Lionel Shriverin, kirjojen parissa olen ajatellut, että näin minäkin haluaisin kirjoittaa, jos kirjoittaisin. Selkeästi, kauniisti, revittelemättä mutta vakuuttavasti; toisaalta haluaisin kertoa tarinan, joka säväyttää ihan sellaisenaan, ilman että kieli on merkittävässä osassa kertomusta. Ensi sijassa nämä seikat kiinnostavat minua kuitenkin kielitieteilijänä, eivät wanna-be-kirjailijana. Edellä mainittujen kirjoittajien lisäksi ihailen myös Kristina Carlsonia ja Yasinaru Kawabataa, muiden muassa.

Joskus ajattelen, että tämän kirjan minäkin olisin voinut kirjoittaa. Mutta keskinkertaista kirjallisuutta on jo maailmassa aivan tarpeeksi. Ja toisaalta, kun en kerran kirjoita vakavissani edes sellaista, niin tuskin minusta olisi keskinkertaisnovellistiksikaan.

Luulen kuitenkin tietäväni, mitä Marjis tarkoitti, kun hän kirjoitti Seija Vilénin Pohjanakka-teoksen arviossaan, että olisi halunnut kirjoittaa kyseisen kirjan. Vaikka en yleensä kadehdi kirjailijoita, on kaksi poikkeusta: olen kahdesti saanut idean tietokirjasta, aloitellutkin kirjan tekoa, ja sitten - pum, juuri samasta aiheesta on ilmestynyt kirja tai pari. Joku ehti ensin.

Ensimmäisen kerran kyseessä oli eräänlainen tieto- ja harrastekirjan yhdistelmä, mutta aiheesta, josta ei ollut ilmestynyt minkäänlaista suomenkielistä julkaisua yli kymmeneen vuoteen. Sain tekijätiimin kokoon, etsin haastateltavia, teimmekin haastattelu- ja kuvauskeikkoja. Ja sitten, pum. Isoilta kustantajilta ilmestyi kaksi kirjaa tismalleen samasta aiheesta, samalla formaatilla. Ensin yritin lohduttautua, että olen keksinyt jotain todella ajan hermolla olevaa, mutta... No, lopulta kaikilta meni motivaatio jatkaa hanketta.

Sitten ajattelin, että olisi hienoa kerätä aineistoa Helsingin kirjallisesta historiasta. Löytyi Kirjamatka Suomessa -sivusto. Ilmestyi Eino Leinon Kirjailijoiden Helsinki - loistava kirja muuten, palaan siihen piakkoin. Muistin, että SKS:lla on fiktiivisiä kaupunkikuvia kartoittava kirjasarja. Se siitä.

Nyt pumista ei ole vaaraa, sillä mielessäni ei ole yhtään kirjaideaa. Tunnustan silti vain nuo kaksi harmistuskateushetkeä, muuten olen tyytyväinen rooliini lukijana ja kirjoista kirjoittajana.

Entä muut: tunnustaako joku kadehtivansa kirjailijoita? Mietitkö lukiessasi myös sitä, millaista on ollut kirjoittaa juuri tämä kirja?

 

(kuva: Dailyclipart.net)

Pages