Ladataan...

 

Tiedoksi: tämä on maratonpostaus. Ei niinkään sen takia, että tutustuin yhden illan ja yön aikana moneen kirjaan, vaan pituutensa takia. Kirjoituksessa käsitellyt kirjat ovat: Yasunari Kabata: Palm-of-the-Hand Stories, Eeva Kilpi: Animalia, Margaret Atwood: Eating Fire. Selected Poetry 1965-1995, Margaret Atwood (toim.): Carol Shields - Collected Stories, Reingard M. Nischik (toim.): Margaret Atwood - Works & Impact, Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi sekä Heikki Willamo: Vuosi metsässä. Lisäksi blogipostauksessa on omia höpinöitäni siitä, millaista on valvoa pitkälle yöhön ulkona, lukea ja odottaa luonnon ihmeitä sekä muutamia lukurupeamani aikana ottamiani kuvia.

 

Perjantai-ilta klo 18.15: Ihana kirjapino

Pakkaan suurieleisesti kassiin vesipullon, seitsemän kirjaa, kameran sekä puhelimen ja otan muutaman askelen pihaoveltamme puutarhakaluston ääreen. Olen alkuviikosta ilmoittanut, etten aio lukumaratoonata kuin korkeintaan omalla tavallani. Sitten olen kommentoinut, että jos päädyn viettämään yön ulkona lukien ja luontoa tarkkaillen, luen ehdottomasti Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaanin, jota olen säästellyt tällaiseen lukuhetkeen. Muutamaa tuntia aiemmin olen kuitenkin noutanut postista niin kutkuttavan kirjapaketin, etten malta olla ottamatta koko uutta kirjapinoani mukaan yölukuhetkeen... Olen hieman hämmentynyt: miten luontohavainnoinnin käy, kun kirjoja on näin paljon? En edes tiedä, mistä kirjasta aloittaisin. Vähän huolettaa sekin, jaksanko ja haluanko valvoa. No, yritän. Kirjoitan lukuyön muistiinpanot rakkaaksi tulleeseen muistikirjaan, jonka hankin aikoinani runovihkoksi, kun opiskelin luovaa kirjoittamista.

 

 

 

Kello 19

Yasunari Kawabata: Palm-of-the-Hand Stories

Yasunari Kawabata kuuluu viime vuosien kirjailijalöytöihin. Omistan Lumen maan ja Kioton, mutten valitettavasti sitä kirjaa, josta Kawabata-ihailuni alkoi, Kämmenenkokoisia tarinoita. Sitä, kuten muitakin japanilaisnobelistin teoksia, tuntuu olevan mahdoton saada suomeksi mistään.

Niinpä olen ostanut kirjan englanninkielisenä. Palm-of-the-Hand Stories -pokkarin kannessa on mystinen maisema, mutta kirja itsessään ei ole niin unenomainen kuin Lumen maa ja käsittääkseni monet muutkin Kawabatan romaanit.

Luen tutustumismielessä kolme lyhyttä novella: The White Flowerin, joka kertoo keuhkosairaasta tytöstä joka ei olekaan sairas, Summer Shoes -tarinan, joka menee minulta hieman ohi, sekä murakamimaisen nimensä takia kiinnostaneen The Wife of the Autumn Childin. Se on surumielinen, siinäkin on sairautta ja kuoleman odotusta, silti rauhallinen perusvire.

Pikku makupalat ovat kasvanneet Kawabata-nälkääni, mutta jätän tämän kirjan nyt. Surkuttelen hetken, etten ole parempi englanniksi lukija. Kun luin Kämmenenkokoisia tarinoita suomeksi, olin vaikuttunut kauniista (ja kauniisti käännetystä) kielestä. Olen silti onnellinen, että sain tämän kirjan nyt omakseni edes englanniksi.

 

(Olen hakenut sisältä huovan, tyynyn ja punkkulasillisen. Alan innostua valvomisyöstäni, mutta pari asiaa harmittaa: Miksi ainoa tunnin aikana havaitsemani eläin on kärpänen (ja ikkunassa vihaisesti naukuva kissa), kun tänä kesänä olen nähnyt lähimetsässä jopa mäyrän? Ja miksi juuri tänään ei voi olla ihanan kesäillan valo, saati helleillan pehmeä lämpö?)

 

 

Kello 19.44

Eeva Kilpi: Animalia

 

Satakieli laulaa. / Kello on nolla. / Oi että kaipaisin. / Se kuuluisi tällaiseen hetkeen. (ote runosta)

Noita kuusia ei saa kaataa. / Ne ovat täynnä runoja, - - (ote runosta)

Minun sisälläni kukkii maisema / jonka vain tämä katoavaisuus / erottaa ympäröivästä luonnosta. (ote runosta)

 

Vaikka luin juuri Eeva Kilven runokokoelman Perhonen ylittää tien (taas), en malta olla lehteilemättä sen innoittamana hankkimaani Animalia-kokoelmaa. Animalian runot kertovat, kuten niin monet muutkin Kilven tekstit, elämästä ja kuolemasta, naiseudesta, vanhuudesta - ja etenkin ne puhuvat luonnon ja eläimien puolesta. Juuri nuo luontorunot puhuttelevat minua tavallistakin enemmän, kun luen niitä puiden suhistessa. Runot ovat painokkaita, mutta samalla niissä on hitunen sellaista kauneutta ja romantiikkaakin, jota on myös kesäillassa ja -yössä sekä yölukemisessa.

Eeva Kilpikin kirjoittaa muuten käsin. Hän on sanonut, että silloin ajatukset siirtyvät suoraan paperille. Olen samaa mieltä (vaikka inhoan puhtaaksikirjoittamista ja vaikka yleensä kirjoitan itse suoraan koneella). Nyt kun olen taas lukenut Eeva Kilpeä, olen kiitollinen, että olin viisas ja lähdin kuuntelemaan häntä viime syksynä kirjamessuille.

 

(Ei vieläkään näköhavaintoja eläimistä, mutta sentään lintujen ääniä metsästä. Mies on käynyt kyselemässä, miten kesken olevan saunaremontin kanssa edetään. Se oli minun projektini, mutta en nyt malta. Koska haluan lukea luonnossa, lupaan siivota saunatyömaan huomenna, jos mies poistuu nyt remontoimaan. En ole huomenna varmaankaan tyytyväinen sopimukseemme, mutta en nyt pysty lopettamaan lukemista. Kesäloman viimeinen perjantai ja olen ajatellut ulkolukemisyötä kuukausia!)

 

 

 

 

Kello 20.45

Margaret Atwood: Eating Fire. Selected Poetry 1965-1995

Seuraava kirja aivan jännittää: entä jos en ymmärrä, jos en pidä? Lukematta yhtään Margaret Atwoodin runoa olen ehtinyt päättää, että hän on minusta hyvä ja kiinnostava (myös) runoilijana.

Hän on. Heti teoksen ensimmäinen runo on This is a Photograph of Me, jota Kahvittelija minulle kehui ja joka kiehtoo ja ilahduttaa minua. Runo kertoo maisemasta... tai en ole aivan varma, mistä kaikesta se kertoo, mutta pidän siitä ja aion lukea sen uudelleen, moneen kertaan.

Eating Fire -teokseen on koottu useita Atwoodin runoteoksia, ja yhteensä runoja on kymmeniä, ellei satoja. Päätän tutustua jokaisen teoksen ensimmäiseen runoon. Huomaan, että ne tarvitsisivat - tietenkin - oman aikansa, mutta ihastun jo runojen ensivaikutelmaan. Runoissa on sanomaa ja hyvä rytmi. Runot ovat visuaalisia ja tarinamaisia, niissä on oma maailmansa.

Vietin lukioikäisenä vuoden Quebecissä, joten katson uteliaana, millainen on runo Disembarking at Quebec (teoksesta The Journals of Susassa Moodie, 1970). Näin se alkaa:

 

Is it my clothes, my way of walking, / the things I carry in my hand / a book, a bag with knitting - / the incongruos pink of my shawl /

this space cannot hear 

 

Ja näin se loppuu (melkein kaikki Atwoodin runot ovat niin pitkiä, ettei niitä voi siteerata kokonaan): 

 

The others leap, shout / Freedom! /

The moving water will not show me / my reflection /

The rocks ignore. /

I am a word / in a foreign language.

 

Olen entistä ällistyneempi, etten ole koskaan ajatellut Atwoodia runolijana. Tämän kirjan alussa on lueteltu 15 Atwoodin runoteosta! Aikuisten romaaneja on saman verran, lastenkirjojakin monta, lisäksi useita tietokirjoja, ja Atwood on julkaissut vielä tämän teoksen ilmestymisen jälkeenkin. Apua, miten elämä riittää kaiken kiinnostavan lukemiseen! Atwood on kirjoittanut tietokirjoja mm. kanadalaisesta kirjallisuudesta sekä kirjoittamisesta. Onko kukaan tutustunut esimerkiksi teokseen Negotiating with the Dead: A Writer on Writing (ilm. 2002)?

 

 

(Koska en tiedä, jaksanko ja haluanko oikeasti viettää kirjojen yön, en ole kertonut lukutempauksestani kenellekään. Nyt olen kuitenkin niin innostunut, että lähetän muutamalle ystävälle viestin, jossa on lueteltu kirjailijoita ja joka alkaa näin: "Mulla on sittenkin lukumaraton!"  - - Lokki huutelee metsässä ja orava naksuttaa pähkinäpensaissa, muita luontohavaintoja en ole tehnyt.)

 

 

Kello 21

Carol Shields: Collected Stories

With an Introduction hy Margaret Atwood

 

Atwood on edistänyt kanadalaisen kirjallisuuden asiaa myös toimittamalla kirjailijakollegansa Carol Shieldsin teksteistä ohuehkon kokoelman. En tutustu tähän teokseen nyt tarkemmin, mutta vilkaisen Atwoodin kirjoittamaa esipuhetta. Ilmenee, että häntäkin kiehtoo Shieldsin tekstien arkisuus, helppous ja jopa hauskuus - joka onkin usein tarkkanäköistä traagisuutta.

Kirjan alussa on Shieldsin tuotantoa esittelevä teosluettelo. Ihmeekseni huomaan, että myös Carol Shields on julkaissut runoteoksia.

 

 

Kello 21.15

Reingard M. Nischik (toim.): Margaret Atwood - Works & Impact

 

Myös tämän teoksen osaksi tulee nyt tulla vain hymyillen selailluksi: kirja ilahduttaa minua, mutten aio nyt perehtyä siihen. Tutkijoiden esseistä koostuva kirja on julkaistu vuonna 1999 Margaret Atwoodin 60-vuotispäivän kunniaksi. Se kartoittaa Atwoodin henkilö- ja etenkin kirjallista historiaa, runouttakin. Mukana on valokuvia. Luulen, että tästä tulee fanituskirja, josta tarkistan asioita aina kun olen lukenut Atwoodia.

 

(Naksuttelija paljastuukin oravan sijasta mustarastaaksi, ja nyt sekin on hiljaa.)

 

(Klo 21.55. Pidän pienen tauon ja käväisen sisällä, sitten kameran kanssa tarkistamassa lähipellon. Ei peuroja tai kettua. Palatessani huomaan, että toinen iltapupuistamme kököttää lähiniityllä. Hiivin ottamaan siitä kuvan. Kissa itkee sisällä. Se ei kestä, että olen lähellä ja kaukana, ja haen sen ulos. Vaikka se on hihnassa, se onnistuu ilmaisemaan minulle, ettei pihalla ole niin autiota kuin luulen: lintuja ja jyrsijöitä on kaikkialla. Kissa vauhkoontuu iltaulkoilusta niin, että palautan sen pian sisälle ja sanon, että se on nyt liian kissa, jotta sen kanssa voisi lukea. - - Aloitan kirjan, jonka olin aikonutkin lukea kesäyössä.)

 

"Peikon silmät ovat edelleen sameat, se ei vaikuta terveeltä, ja sen pikimusta karva on apean kiilloton. Väistyn kylpyhuoneen ovelta ja se livahtaa ohitseni olohuoneeseen juuri niin kuin eläin tekee kun sillä ei ole reittivaihtoehtoja: puolihuolimatonta teeskennellen, mutta nopeasti ja äärimmäisen valppaana. Se astelee kahdella jalalla notkean pehmeästi, eri tavalla kuin ihminen: hiukan etukumarassa, etukäpälät kepeästi jännittyneinä irti kyljistä, voi miten varpaillaan, miten balettina. Seuraan sitä ja näen kuinka se ponnahtaa sängylleni vauhtia ottamatta kuin kissa, aivan kuin painovoimaa ei olisi, käpertyy kerälle ja on taas unessa."

(Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi)

 

(Pohdin, olenko valinnut liian pelottavan kirjan. Nostan tuon tuosta katseeni ja tuijotan odottavasti lähimetsää.)

 

(Kello 22.25 Pupuja on nyt kaksi. Ne makoilevat, syövät, loikkivat ja juoksevat. Mäyrää, supikoiraa tai edes peuraa ei näy - eikä peikkoa.)

 

(Kello 22.45 Keskenkasvuinen jänis ilmestyy muutaman metrin päähän minusta. Se jatkaa matkaansa pihan poikki, ja sen askelet tömisevät kumeasti kuivalla savipohjaisella nurmella.)

 

(Kello 23.05 Olen lukenut Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaania 65 sivua, mutta on jo hyvin hämärää. En halua siristellä enkä myöskään sytyttää terassin valoa, sittenhän en enää näe muuta kuin terassin, ja hyönteiset näkevät valon. Kirjoittaminenkin on hankalaa hämärässä. Haen pari lisähuopaa, lisää viiniä ja kääriydyn odottamaan kesäyön tapahtumia, tai unta.)

 

(Kello 01.15 Ei ole erityisen kylmää, etenkään sen jälkeen kun olen niksipirkkamaisesti vetänyt vilttikääryleeni ylle myös vahakangasliinan, muttei kiinnostavaakaan. En näe hämärältä metsään, eikä yksikään eläin satu pihallemme. Korviin taas alkaa sattua läheisen moottoritien ääni. Miten ihmiset voivat ajaa näin paljon öisinkin? Olo on kankea ja kyllästynyt, menen sisälle nukkumaan pariksi tunniksi. Tiedän, luovutin.)

 

(Kello 10.15 Aamuyöstä saakka olen vuoroin valvonut ja nukkunut. Olen haahuillut pihalla ja istunut ikkunassa lukemassa. Aamun kirkas usva oli kaunista ja sen keskeltä pihalle ilmestyi yksi peura, kuin sadusta. Kun se huomaa liikettä ikkunan takana, se loikkii pois. Aamulla kerron miehelle, että meillä on tyhmiä eläimiä. Yleensä niitä näkyy aina, mutta ei nyt, kun odotan niitä.)

 

 

 

 

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

 

Hänen peikkonsa on kuin pala yötä jonka joku on riistänyt maisemasta ja tuonut huoneeseen. Se on sirpale tuulista pimeyttä, musta enkeli, luonnon henki.

Voiko pimeyden kesyttää?

Ehkä sen voi, jos se aloitettaessa hyvin, hyvin nuori, riittävän avuton, riittävän huonokuntoinen...

Pieni yön pentu.

 

..mutta tämä kirja ei ole tyhmä, vaan päinvastoin viisas, pelottavan viisas. Sen lukee nopeasti mutta unohtaa hitaasti, eikä tällaista kirjaa saisikaan unohtaa. Olen lukenut Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi kerran aiemminkin, joten en nyt yllättynyt kirjasta yhtä paljon kuin ensilukemalta, mutta vaikuttunut olin yhä.

Sinisalon Finlandia-voittaja vuodelta 2000 yhdistää omintakeisella tavalla tamperelaisen gaykulttuurin, peikot ja muun muinaissuomalaisen mytologian sekä mainostoimistomaailman häikäilemättömyyden. Valokuvaaja ja graafikko, kaunis homomies Mikael löytää sattumalta peikonpoikasen, tuo sen asuntoonsa, asiat alkavat vääjäämättä mutkistua. Naapurissa asuva filippiiniläislähtöinen rouva on hänkin omanlaisensa peikko, vankina vieraassa ympäristössä.

Mielestäni Ennen päivänlaskua ei voi -romaanin perussanona on ekokriittinen, kuten monien muidenkin Sinisalon myöhempien teosten. Se on kiinnostava tutkielma vapaudesta, vastuusta ja ihmisen (vieraantuneesta) luontosuhteesta. Kirja kertoo myös ahneudesta, halusta ja himosta niin bisneselämässä kuin päähenkilöiden elämässä, ja yleisestikin.

Kirjasta tekee ainutlaatuisen sen tyyli. Sinisalon taito tuoda muinaisia uskomuksia ja perinnetietoa tähän aikaan on hämmästyttävä. Romaani muodostuu lyhyistä katkelmista, joissa vuorottelevat päähenkilöiden näkökulmat sekä aidon tuntuiset tieteelliset peikkodokumentit; uskottavuutta ja lukijan hämmentyneisyyttä lisää se, että mukana on otteita oikeista teoksista, kuten Yrjö Kokon Pessistä ja Illusiasta. Ennen päivänlaskua ei voi on suositeltava jo rakenteensa takia: tästä kirjasta ei ole pakko pitää, mutta ainakaan sitä ei voi moittia tusinakirjallisuudeksi. Suosittelen Sinisalolta myös esimerkiksi teosta Enkelten verta.

 

 

***

Nyt kun Sinisalon romaanikin on luettu, huomaan, että aluksi hieman hajanaiselta vaikuttanut kirjapinoni olikin yhtenäinen. Kilpi, Atwood ja Sinisalo ovat kukin omanlaisiaan kirjoittajia. Heille on kuitenkin yhteistä se, että he havainnoivat maailmaa äärimmäisen tarkasti ja peräänkuuluttavat samaa ymmärrystä ja mittasuhteiden tajua muiltakin. Ihmisen on ymmärrettävä paikkansa ja vastuunsa luonnon osana. Kawabata liittyköön joukkoon siinä, että hänkin tarkka ja viisas sekä runon- tai myyttimäisen unenomainen kertoja.

Kesäyön pinostani olisi vielä löytynyt minulle niin ikään vanhastaan tuttu teos, Heikki Willamon Vuosi metsässä. Se kertoo luontovalokuvaajan välivuodesta. Willamo kulkee tutussa metsässä, ottaa huikean kauniita mustavalkokuvia, kertoo metsän tapahtumista ja pohtii monenlaisia asioita. Teos on hieman haikea, hyvin kaunis, ajatuksia herättävä. Aion lueskella ja katsella sitä päivän mittaan.

 

***

 

 

Nyt istun auringonpaahteessa pihalla. Jossain mekkaloi fasaani. Lähden hakemaan sisältä toisen kupillisen kahvia. Päätän, että kirjoitan tämän maratonpostauksen puhtaaksi blogia varten vielä tänään lauantaina. Jään miettimään, millainen olisi seuraava luontoyöni. Lupaan itselleni, etten silloin harmittele, jos eläimiä ei näykään. Jos olen oppinut jotain viime yönä lukemistani kirjoistani, niin ainakin sen, ettei eläimiä ja luontoa saa eikä voi pakottaa.

Ladataan...

Kuten aamulla lupasin, tässäpä pitkästä aikaa kirja-arvio. Viivi Luikin romaani Seitsemäs rauhan kevät valikoitui mukaani Viron-matkan teemamatkakirjaksi, ja se osoittautui monin tavoin hyväksi valinnaksi.

Viivi Luik tunnetaan - tai ainakin minä tunnen - Suomessa lähinnä romaanistaan Varjoteatteri. Moni on kehunut minulle tuota Luikin omaelämäkerrallista teosta, mutta käsittääkseni kirja liikkuu pitkälti muualla kuin Virossa. Seitsemäs rauhan kevät sen sijaan on todella aitovirolainen, jos niin voi sanoa.

Dokumentinomaisen tarkassa ja rauhallisen määrätietoisesti etenevässä romaanissa eletään 1950-luvun alkua, Viro on muuttumassa neuvostomaaksi. Seitsemännen rauhan kevään tapahtumat kerrotaan viisivuotiaan tytön silmin. Paikoin ajattelin, että tuo tyttö on todella pikkuvanha ja tarkkamuistinen, mutta toisaalta teoksen idea onkin muistella, millaista kaikki oli, kun tyttö oli viisi, eikä väittää, että pieni lapsi kiinnittäisi jatkuvasti huomiota ihmisten sanomisiin, kasveihin, ruokiin, aivan kaikkeen. Esimerkiksi näin tarkasti, ote aivan kirjan alusta:

 

"Suurissa ja harmaissa tienvieren taloissa oli asunut kulakkeja. He olivat kätkeneet rautasängyn jalkoihin kultaa. Yhden talon emäntä oli jopa hirttäytynyt sängynjalkaan. Nokkosissa näkyi vieläkin joitakin sängynrotiskoja.

Äidin kädessä kolksotti ämpäri; olimme menossa poimimaan pihlajanmarjoja. Äiti halusi kerätä ämpärillisen pihlajanmarjoja ja keittää niistä hilloa talveksi. Jopa Orrin Antsin Mann oli keittänyt! Kaikki keittivät! Jokainen nainen maalla varaa tulevaksi talveksi vitamiinipitoista pihlajahilloa ja ompelee vanhasta alushameesta viidestä kahdeksaan vuotiaalle tytölle uuden paidan!

Ajourat olivat vettä piripintaan kuin ojat ja kirkkaan veden läpi näkyi ruoho, jokaisen helpeen ja lehden päässä ilmarakkula. Pellolla kauran seassa kasvoi hernettä, keräsimme palkoja ämpärin pohjalle ja söimme niitä ahnaasti koko matkan ja koko matkan minä kinusin: "Äiti, anna vielä yksi palko!"

Paikat kävivät vieraiksi, minusta tuntui että olemme jo kaukana kotoa, eikä lainkaan tiedä milloin pääsee takaisin kotiin. Alituiseen piti ryömiä piikkilanka-aidan alitse. - - "

 

Lapsen näkökulma toi kuitenkin teokseen monipuolisuutta ja inhimillisyyttä. Kaiken kaikkiaan lukukokemus oli opettavainen ja koskettava, ja kirjan maailma tuntui hyvin aidolta. En suosittele sitä aivan varauksetta juonivetoisten tarinoiden ystäville, mutta historiallisista ajankuvauksista kiinnostuneille lukijoille kyllä - erittäin lämpimästi ja painokkaasti. Voisin melkeinpä sanoa, että jos Sofi Oksasen kirjat tuntuvat liian hurjilta, mutta Viron historia ja kansanperinne sekä ylipäätään elämänmuoto kiinnostavat, lue tämä teos. Seitsemäs rauhan kevät -romaanissakin on vaikeita ja hurjia teemoja, kuten vaikkapa Oksasen Puhdistuksessa, mutta lapsen näkökulma ja tasaisen selostava kerrontatapa tekevät kirjasta hurjan sijasta rauhallisen. 

Tuosta rauhallisuudesta annan teokselle ainoan moitteenkin. Luin muun lomaohjelman takia kirjaa pienissä pätkissä ja huomasin, että kun kirjassa ei ollut erityisen vauhdikkaita juonenkäänteitä eikä juurikaan dialogiakaan, päädyin pariinkin kertaan lukemaan samoja kohtia vahingossa uudestaan. Oikeastaan tämäkin moite kuuluisi kuitenkin lukijalle eikä kirjalle: eihän se kirjan vika ole, jos minä menen sekaisin, missä kohdin kirjaa olen. Tästä hahmottamisvaikeudesta jäi kuitenkin sellainen olo, että Seitsemäs rauhan kevät olisi parhaimmillaan, jos siihen keskittyisi kunnolla ja lukisi pitkiä pätkiä kerralla - niin kuin moni muukin kirja.

Lukukokemus oli kuitenkin hyvin myönteinen, ja dokumentinomaisen uskottava ja huolellinen teos sai kiinnostumaan muistakin Luikin kirjoista. Varjoteatteri onkin ollut jo pari vuotta lukulistoillani, mutta onko kukaan lukenut Historian kauneus -teosta? Se on suomennettu jo 1991, mutten ollut edes kuullut kirjasta, ennen kuin huomasin siitä maininnan Seitsemännen rauhan kevään kannessa. Kirjan nimessä on ainakin jotakin kiehtovaa.

Siitä kannesta vielä: minua ainakin kutkutti kovasti se, että pokkarin takakannessa mainittiin Seitsemännen rauhan kevään olevan Viron 1980-luvun parhaaksi romaaniksi kehuttu teos. Lisäksi lainattiin Kalevan arviota, jonka mukaan "Viivi Luik on kuin Alice Miller ja Tove Jansson samassa persoonassa." Käsitän tämän niin, että Luikilla on psykologista silmää ja inhimillinen ote hahmoihinsa, ja olen aivan samaa mieltä.

 

Virolaisesta kirjallisuudesta on keskusteltu aiemmin täällä. Huomenna julkaisen kuvia virolaisista kirjakaupoista!

 

Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät (Seitsmes rahukevad, 1985). Tammi, 2011. 4. painos (ensimmäinen suomenkielinen painos 1986). Suom. Eva Lille, kansi ja kannen kuvat: Helena Kajander

Ladataan...

 

Olen lukenut kirjan, jossa ei tapahdu mitään, mutta jonka tunnelma oli niin intensiivinen, että venytin työmatkaani saadakseni nauttia kirjasta mahdollisimman monta sivua kerralla.

Ensimmäinen (aikuisiän) tutustuminen nobelisti Ernest Hemingwayn tuotantoon oli siis hyvin onnistunut. Halusin lukea juuri kuulun Vanhus ja meri -romaanin, koska siitä(kin) oli paljon keskustelua keväisen Hemingway-arvonnan yhteydessä. Sitten Tupa - Keittiö -blogin Kanelibasilika muistutti kesäkirjoillaan tämän teoksen olemassolosta ja päätin lukea kirjasta vihdoin muutakin kuin etusivun, jonka olin ihastuneena lukenut jo moneen otteeseen viime viikkoina. Lukeminen etenikin sitten vauhdilla, eikä vain siksi, että teos on vain noin 130-sivuinen.

Vanhus ja meri -romaanin perustarina on helposti kerrottu. Kuubalainen vanha kalastaja lähtee yksin merelle. Hän on jo pitkään kärsinyt siitä, ettei ole saanut lainkaan saalista, mutta nyt vastaan tulee kaikkien aikojen kala, yli viisimetrinen jätti. Kala tarttuu siimaan ja lähtee vetämään venettä. Kun kala on luovuttanut, tulevat hait. Lopulta kalastaja on yksin merellä monta päivää. Hän ajattelee pesäpalloa sekä ainoaa ystäväänsä, nuorta kalastajapoikaa. Hän pohtii elämää ja kuolemaa.

Nuo pohdinnot olivat kirjassa ehdottomasti parasta. Silloinkin, kun Hemingway ei suoraan kuvaa kalastajan ajatuksia tai laita häntä puhelemaan yksinään saaliskalalleen, kirjassa on filosofinen perussävy. 

 

Ajatuksissaan hän käytti aina merestä sanaa l a  m a r, kuten ihmiset nimittävät sitä espanjaksi, jos rakastavat sitä. Joskus nekin, jotka sitä rakastavat, puhuvat siitä pahaa, mutta aina ikään kuin se olisi nainen. Jotkut nuoret kalastajat, sellaiset, jotka pitivät poijuja siimojensa kohoina ja olivat ostaneet moottoriveneen saatuaan paljon rahaa hainmaksoista, käyttivät siitä nimitystä e l  m a r, joka on maskuliini. He puhuivat siitä kilpailijana tai paikkana, jopa vihollisenakin. Mutta vahuksen ajatuksissa se oli aina nainen, joka antoi suuria suosionosoituksia tai kielsi, ja jos se hurjaksi ja ilkeäksi äityikin, se ei mahtanut sille mitään. Kuu vaikuttaa siihen samala tavoin kuin naiseenkin, hän tuumi.(s. 27)

 

Niukka ja eleetön, mutta paljon puhutteleva teos. Oli hyvin koskettavaa lukea kirjaa, joka ei julista mitään eikä osoittele lainkaan, mutta on taidokkaasti perustunteiden ja -asioiden äärellä. Pienoisromaanissa ovat läsnä elämä ja kuolema, ystävyys, luonto ja sen kunnioitus, ihmisen moraali ja itsekunnioitus, jotenkin hyvin kokonaisvaltaisesti elämän tarkoitus ja tarkoituksettomuus. Löysin tästä teoksesta sellaista pienimuotoisesti ilmituotua mutta syvällistä ihmisen ymmärrystä, jota arvostan ja rakastan esimerkiksi joissakin Tove Janssonin teoksissa (jotka ovat kyllä vauhdikkaampia ja kepeämpiä kuin tämä teos, Kesäkirjakin esimerkiksi). Tällaiset kirjat kiinnostavat ja puhuttelevat - ja lohduttavat vain sellaisella tavalla, jonka hyvä kirja osaa; jotkut teoksethan tarjoavat lukijalle lohtua silloinkin, kun tämä ei tuntuisi edes lohtua etsivän tai kaipaavan.

 

Et sinä tappanut kalaa pelkästään pysyäksesi hengissä ja myydäksesi ruokaa, hän mietti. Sinä tapoit sen ylpeydestä ja koska olet kalastaja. Rakastit sitä, kun se oli elossa, ja rakastit sitä sen jälkeen. Jos rakastaa sitä, sen tappaminen ei ole synti. Vai onko se pahempi teko? (s. 111)

 

Ernest Hemingway sai siis uuden ihailijan. Kirjahyllystäni löytyy vielä Jäähyväiset aseille, mutta tiedän jo, etten hyvästele Hemingwayta senkään jälkeen. Joen yli puiden siimekseen, Saaret ja virta, Totta aamunkoitteessa, Ja aurinko nousee. Jo teosten nimet kiinnostavat minua.

 

 

Oletko lukenut Vanhuksen ja meren tai muuta Hemingwayn tuotantoa? Mikä kirja puhutteli sinua viimeksi tai teki muuten vaikutuksen?

 

Vanhus ja meri Wikipediassa.

 

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri (The Old Man and The Sea, 1952). Tammi, 2009. 24. painos. Suom. Tauno Tainio. Kansi: Martti Mykkänen

Pages