Jonkun lapsi

Sain idean tähän postaukseen ihanasta Toreynn blogista; Näissä neliöissä.

Kommentoin hänen postaustaan  jonkun lapsi” seuraavasti:

”Minuun sattui aivan hirvittävästi, kuin luin tällä viikolla linja-autosta, joka peruutti mopon päälle. Yksi kuoli. Se ei varmasti ollut linja-auton kuljettaja. Se oli jonkun lapsi. Se olisi voinut olla minunkin lapsi.

Autoilla yöllä kaahailevat nuoret kuolivat tai osa heistä. Nämä voisivat olla omia lapsiani.

Minuun sattuu.”

____________________________________

Kaikki ovat jonkun lapsia, rakkaita ihmisiä. Tästä ajatuksesta se lähti.

Joka ainoa lapsen tai nuoren tai nuoren aikuisen kuolema sattuu minuun. Se kouraisee sydämestä kovasti, vaikka en heitä tunnekaan, en ole koskaan edes nähnyt.
Sillä ei ole minulle mitään merkitystä, onko hän musta, vammainen, ruma, kaunis, älykäs, pakolainen vai jotain muuta. Sillä on merkitystä, että hän oli ihminen. Hän oli jonkun äidin synnyttämä tyttö tai poika. Hän oli tunteva ihminen. Hän nauroi. Hän rakasti. Hän oli olemassa. Hänestä olisi voinut tulla mitä vain. Kuitenkin, kaikki loppui, liian aikaisin.

Minä itken.

Osaan vain vähän kuvitella miltä oman lapsen kuolema tuntuu. Se on varmasti kuin putoaisi pimeään, syvään rotkoon, josta et pääse pois. Se on suurin ja pohjattomin suru mitä voi tuntea. Siinä ei ole enää mitään inhimillistä, ei mitään.Tämän tunnen silloin, kun luen toisen äidin lapsen kuolemasta. Pelkästään jo sen lukeminen sattuu. Kouraisee ja saa voimaan pahoin.

Samaistun helposti tilanteisiin. Kun näen silmälasipäisen pienen lapsen, haluaisin ottaa hänet syliini ja halata kunnolla. En tee tietenkään sitä. Joudun kääntämään katseeni pois. Minun keskimmäisellä pojallani oli silmälasit. Hän sai ne vähän alle kaksi vuotiaana. Minulle tulee aina kyyneleet silmiini, kun näen tälläisen pienen lapsen paksuine laseineen. Välillä jopa kyynel vierii poskellani, jos en pidä varaani ja käännä katsetta ajoissa pois. En tiedä mikä siinä on. He ovat niin hellyyttävän kömpelöitä laseineen.

Itken. Itken muistoja. Itken sen pienen pojan perään, jollaista ei enää ole. Näen poikani näissä lapsissa. Rakastun jokaiseen heistä välittömästi.

Kun näen pullukan tytön, itken. Vanhin tyttäreni oli pullukka lapsuutensa (nuorena hän sitten laihtui). Vaatteita oli hankala löytää. Ne eivät istuneet päälle. Liikunta ei sujunut, kuten hoikemmilta kavereiltaan. Hän kärsi. Minua itkettää. Minuun sattuu. En koskaan saanut selville, että kiusattiinko häntä koulussa. Se sattuu lisää. Tunnen olevani todella huono äiti.

Koko maailma on täynnä lapsikohtaloita. Jokainen kohtalo sattuu johonkin äitiin kaikkein raskaimmin. Jokainen kohtalo on liikaa. Minua itkettää ne kaikki. Ei pitäisi murehtia koko maailman puolesta. En kuitenkaan voi sille mitään. En kestä näitä. Samaistun ja mietin. Itken ja murehdin.

Jokainen ihminen on arvokas. Aivan jokainen.

Annan itselleni luvan itkeä. Miksi en saisi? Se on melko normaalia tunteiden näyttöä. Se on lähimmäisestä välittämistä, vaikka ei tuntisikaan henkilöä itse. Se on välittämistä kaikista näköön, kokoon katsomatta. Jokainen on välittämisen arvoinen.

Ehkä minäkin?

Kommentit (2)
    1. Kiitos. Niin ja kiitos inspiraatiosta 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *