Lapsivapaina päivinä olen tosi kiva...ja pikkumainen!

Kolmistaan

 

Minä olen vahvasti sitä mieltä, että minun kohdallani äitiys on tehnyt pääasiassa hyvää. Sen lisäksi, että minusta on (lähes aina) ihana olla äiti, äitinä on ollut mahdollisuus oppia paljon sellaisia taitoja ja toisaalta itsestäni sellaisia yksityiskohtia, jotka entisessä elämää eivät ole näytelleet niin suurta roolia. Sanottakoon näin, että luonteen on ollut pakko jalostua vaatimusten edessä.

Olen pistänyt kuitenkin myös merkille, että niinä hetkinä, kun olen aktiivisesti äidin roolissa (eli olen F:n kanssa), kykyni olla muuten mukava ihminen, heikkenee. Että vaikka hermoja, kuuntelukykyä ja ymmärrystä löytyy kyllä useimmiten tyttärelle, taitoni olla sosiaalisesti taitava tai huomioiva muille ihmisille, vähenee. Huomaan, että jos tytär on ympärillä, saatan keskeyttää puolison tai kaverin jutun törkeästi antaakseni vaikka ohjeita lapselle. Tai hapuilen katseellani lasta, vaikka tiedän, että on hirvittävän epäkohteliasta, ettei katso puhujakaveria silmiin. Ja hei: Tyttäreni ei ole enää vauva eikä taapero, eikä näin ollen tarvitse reagointia enää samalla sekunnilla!

Samoin kun lapsi on saatu illalla unille, monesti vasta niissä hetkissä tajuan, olenko todellisuudessa itse millä tuulella tai kuinka väsynyt olen. Lapsen kanssa tilanteissa tsemppaa ja kun tyttären nukahdettua ei tarvitse enää pinnistellä tai kuten haastavina päivänä –venyttää pinnaa – puskee yleensä se todellinen oma tunne vasta päälle. Jos olo on äitiroolin takana ollut kireä tai väsynyt, purkautuu kaikki lapsen mentyä unille. Silloin ei ole enää energiaa neuvotella tai olla joustava. Voisi kai sanoa, että oma kapasiteetti on siihen mennessä jo käytetty. 

Uskon, että ilman uusperhe-elämäntilannetta en olisi edes huomannut eroa siinä, millaiseksi oman oloni ja kykyni olla läsnä koen riippuen siitä, missä lapsi kulloinkin on. Mutta tässä elämäntilanteessa luonnostaan vuorottelevat lapsiajat ja lapsivapaat päivät ovat näyttäneet, että ilman lasta olen paljon rennompi, mukavampi, kuuntelevampi ja ennen kaikkea enemmän läsnä oleva muille ihmisille. Silloin olen, ainakin omasta mielestäni, aika kiva puoliso ja myös ystävä, joka muistaa vastata puheluihin ja viesteihin. Silloin voi illalla käydä montakin monen tunnin keskustelua, tehdä kompomissejä ja keskittää huomionsa sinne, minne keskellä perhe-elämää ei jaksa. 

Toisaalta on niissä lapsivapaissa päivissä oma ansansakin. Kun päivät eivät silloin pyöri käytännön ja jonkun tärkeämmän henkilön kuin oman itsensä ympärillä, olen huomannut, että joskus minusta tulee lapsivapaina päivinä ihan outo. Saatan alkaa kelailla jotain todella epäolennaisia juttuja, jumittua johonkin yksityiskohtaan tai tehdä ongelman asiasta, jota en tyttären ollessa kotona edes huomaisi. Silloin onkin yhtäkkiä aikaa ajatella ja aikaa antaa mielen tehdä koukkujaan.

Vaikka kaikki viime aikoina lukemani elämäntapaoppaat ja vähänkin psykologiaan viittaavat kirjat ovatkin kertoneet, ettei ihminen ole koskaan valmis ja tämä on usein myös mysteeri itselleen, on kyllä ollut aika avartavaa huomata, että oman mielenkin kiemurat yllättävät aina välillä. Jos meillä ei olisi tätä nykyistä elämäntilannetta, en varmasti olisi havainnut itsestäni näitäkään puolia. En olisi tiennyt, että läsnäolokyvyssäni olisi niin suuri ero verrattuna siihen, olenko tyttäreni kanssa vai ei. Ja toisaalta: Ne pienet – jopa pilkkumaisuuteen menevät asiat – jotka luulin jättäneeni jo kauan aikaa sitten taakseni, puskevatkin esille vielä tänäkin päivänä, kun niille vain antaa tilaa. Siis silloin, kun yhtäkkiä saankin keskittyä totuttua enemmän omaan napaani. 

Minua aina mietityttää ne ihmiset, jotka kertovat, ettei lapsi ole muuttanut heitä yhtään. Vaikka vanhempikin voi tietysti olla todella monella tavalla, vähän vierasta ajatusta siitä, että mikään ei muuttuisi perheen myötä. Koska jos totta puhutaan, minä koen, että olisin monella tasolla ihan erilainen ihminen, jos en olisi äiti. Minun kohdallani äitiys on siis tehnyt hyvää sillä tavoin, että luonteeni kulmien on ollut pakko hioutua. Okei, saatan olla vähän useammin poissaoleva ja en jaksa enää keskustella niin tiiviisti aikusläheisteni kanssa iltaisin, mutta muuten asiat ovat asettuneet kohdallani enemmän oikeisiin mittasuhteisiinsa. Kun tytär on kotona, en mieti puolta päivää sitä, menisikö tässä nyt salille, missä järjestyksessä pesisin pyykit tai kehittelisikö jostain kärpäsenkokoisesta asiasta väittelyä puolison kanssa. Siihen kun ei lapsen ollessa kotona olisi aikaa: Äitinä, perhe-elämän pyörityksessä asiat pitää tehdä loppuunasti, eikä turhalle märehdinnälle ole tilaa. Silloin energia suunnataan siihen, mikä on tärkeintä, tarkoituksenmukaisinta ja järkevintä.

Nyt sunnuntaina on takana kaksi vuorokautta ihanaa lapsivapaata pitkine yöunineen, lenkkeineen, aikuistreffeineen, viinilasillisineen ja teatteri-iltoineen. Se teki hyvää, taas hetkeksi, mutta parasta oli, kun sai hakea tyttären kotiin. Tuli tunne, että nyt palaset on taas oikeissa kolosissaan. Mittasuhteet kohdillaan. 

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: mekko, Uhana Desing (kotimainen tekstiili) // korvikset, Uhana Design (kotimainen koru) 

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Minusta vanhemmuus ei kyllä ole tehnyt vain hyvää, jos sen myötä kohtelee huonosti muita läheisiään. Pienen lapsen hoito on tietenkin aina prio 1, mutta minusta joskus pitää osata myös löysätä. Rutiinit helpottaa arkea, mutta kaatuuko maailma, jos joskus jättääkin vaikka siivoamatta ja istahtaa oman puolison kanssa sohvalla ja juo lasin viiniä, kun lapsi on nukkumassa. Minusta tuntuu, että joillakin perheillä se parisuhdeaika ajetaan tietoisesti alas, kun aina on "tärkeämpää" tekemistä, mutta esim. siivoaminenhan ei lopu koskaan ja välillä voi valita helpomman ratkaisun ruoanlaitossa jne. Arki pyörii kyllä, vaikka aina ei olisi niin täydellistä.

Se, että seuraa pienen lapsen tekemisiä keskustelun lomassa ei minusta ole epäkohteliasta vaan järkevää, koska lapsihan voi saada mitä tahansa päähänsä, mutta jatkuva ohjeistus on kyllä lapsenkin kannalta turhaa. Samalla lapselle voi ikätason mukaan opettaa, ettei lapsi saa koko ajan keskeyttää aikuisten keskusteluja vaan voi välillä joutua odottamaan hetken ennen kuin saa huomiota. Mielikuvitus myös kehittyy, kun lapsi joutuu välillä yksin viihdyttämään itseään. :)

Karoliina Sallinen
Kolmistaan

Olet ihan oikeassa asioiden priorisoinnissa. Vaikka pyykit yms pitää hoitaa, tärkeintä on silti hoitaa ne ihmissuhdeasiat varsinkin kotona.

Ja juuri niin tuo lapsen oman vuoron odottelu. Hassua, miten päiväkodissa/koulussa vuoro odottaminen näyttää käyvän paljon paremmin kuin kotosalla :) 

Vierailija (Ei varmistettu)

Heh, saatpas arkesi yhden elaluokkalaisen äitinä kuulostamaan tosi rankalta. Ettei jaksa illalla keskustrlla aikuisläheisen kanssa, kun ekaluokkalainen on saatu nukkumaan? :D

Mulla tuli nyt ekana mieleen, että eiks susta ole harmi, että sun tytär ei saa viettää aikaa sen rennon tyypin kanssa, joka olet, kun hän on poissa?

Mulla on kolmasluokkalainen ja eskari ja olen ihan sama tyyppi heidän läsnä- ja poissaollessaan. Toki olen ollut heissä eri lailla kiinni, kun he ovat olleet pieniä, mutta kyllä mä voin lasten paikalla ollessa rentoutua ja keskittyä ystäviini ihan normaalisti. Ja käydä vaikka lenkillä, jos siltä tuntuu.

Vierailija (Ei varmistettu)

Lapsia on erilaisia samoin kuin aikuisia. Myös siinä on eroja mitä ja miten lapsen kanssa puuhailee. Esim lapsen kodin ulkopuoliset harrastukset saattavat viedä paljon aikuisen aikaa jos joutuu sinne pitkänkin matkan kuljettamaan ja siellä odottamaan. Se aika on väkisinkin pois kotityöajasta tai ns. omasta ajasta.
Se mistä en ikinä lähtisi toista "arvostelemaan" on juurikin nuo lapsen kanssa olemiseen ( ja erityisesti kasvatukseen) ja vanhempana olemiseen ja kykenemiseen liittyvät asiat. Tarpeet on lapsilla niin erilaiset että siinä on turha toisten mestaroida. Itse allekirjoitan kyllä sen että lapset vievät aikaa ja energiaa niin ihania kuin ovatkin. Se että ne kasvaisivat "siinä sivussa" on suuri harha. :)

Karoliina Sallinen
Kolmistaan

Mä luulen, että mun lapsi kyllä saa rennon (joskus näennäisesti rennon) ja mukavan äidin, mutta jos päivä on ollut rankka, aikuiset ympärilläni - juuri lapsen mentyä nukkumaan - ei niinkään. Ts. se mukava tyyppi, jolla on pitkä pinna ja paljon kuulevia korvia, on jo käytetty sinä päivänä loppuun.

Ja ihan totta tuohon toiseen kommenttiin: Me aikuiset ja lapset ollaan niin erilaisia. Ja elämäntilanteet - kehitysvaiheet, harrastukset ja muu elämän kuormittavuus - vaikuttaa toki jaksamiseen ja oloihin. 

 

Vierailija (Ei varmistettu)

Lapsia on erilaisia samoin kuin aikuisia. Myös siinä on eroja mitä ja miten lapsen kanssa puuhailee. Esim lapsen kodin ulkopuoliset harrastukset saattavat viedä paljon aikuisen aikaa jos joutuu sinne pitkänkin matkan kuljettamaan ja siellä odottamaan. Se aika on väkisinkin pois kotityöajasta tai ns. omasta ajasta.
Se mistä en ikinä lähtisi toista "arvostelemaan" on juurikin nuo lapsen kanssa olemiseen ( ja erityisesti kasvatukseen) ja vanhempana olemiseen ja kykenemiseen liittyvät asiat. Tarpeet on lapsilla niin erilaiset että siinä on turha toisten mestaroida. Itse allekirjoitan kyllä sen että lapset vievät aikaa ja energiaa niin ihania kuin ovatkin. Se että ne kasvaisivat "siinä sivussa" on suuri harha. :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Meinaatko, ettei tätä tekstiä ei saisi yhtään ihmetellä, vaikka bloggaaja itse aloitti keskustelun aiheesta? Koska ihmetystä se minussa totisesti aiheuttaa. Käsittääkseni tätä tekstiä ei ole kirjoittanut "vaikean lapsen vanhempi" vaan ihan perusmenevän ekaluokkalaisen äiti.

Kyllähän äitiys muuttaa ihmistä, mutta jos ei kykene olemaan oma itsensä lapsen seurassa, niin onhan se aika surullista.

KahdenLapsenÄiti (Ei varmistettu)

Ottamatta kantaa Karoliinan tekstiin sen enempää, niin jäin miettimään tätä kommenttia. Miksi jotkut ihmiset - tässä tapauksessa toinen äiti- ei kykene vain kuuntelemaan toista ja vaikka sitten toteamaan -ystävällisesti ja ehkä jopa myötätuntolla- että itse kokee eri tavalla? Miksi pitää jollain lailla arvostella toisen kokemusta ja arvioida, voiko hänellä olla rankkaa/raskasta/erilaista kuin itsellä? Ehkä siinä kommentoija saa itselleen paremman olon, kun vähän naureskelee toiselle, mutta valitettavasti tämän tyyppiset heitot aina kertoo kommentoijasta aika paljon.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ok, kokeilenpa uusiksi. Tässä edellinen viestini myötätunnolla ja ystävällisesti kirjoitettuna.

Hei, kuulostaapa arkesi tosi rankalta, olethan ekaluokkalaisen äiti. Eihän toki aina jaksa illalla keskustella aikuisläheisen kanssa, kun ekaluokkalainen on saatu nukkumaan.

Mulla tuli nyt ekana mieleen, että eikös olisikin tosi kiva juttu, jos tyttäresikin saisi viettää aikaa sen rennon tyypin kanssa, joka olet, kun hän on poissa?

Mulla on kolmasluokkalainen ja eskari ja jotenki tosi jännästi mä kykenen olemaan ihan sama tyyppi heidän läsnä- ja poissaollessaan. Toki olen ollut heissä ihan hitokseen kiinni, kun he ovat olleet pieniä, mutta kyllä mä kuin ihmeen kaupalla voin lasten paikalla ollessa rentoutua ja keskittyä ystäviini ihan normaalisti. Ja käydä herran pieksut vaikka lenkillä, jos siltä tuntuu.

Tsemppiä!

Karoliina Sallinen
Kolmistaan

Hupsis. Kommentoin vahingossa ylemmäs, vaikka tämä ketju olikin näin pitkä.

Ihana kuulla, että monilla teistä menee hyvin ja energiaa jää paljon muuhunkin. Minun on kuitenkin pakko todeta oma vajavaisuuteni niin, että olen joskus iltaisin aika poikki ihan tästä perusarjesta vain yhden peruslapsen kanssa. Ja joskus en! Mutta tämmöisiä huomioita kuitenkin elämästä ja äitiydestä. 

Minä toivoisin, ettei vanhemmuutta arvotettaisi lapsiluvun mukaan. On kurja ajatella, että perheet, joille on suotu vain yksi lapsi olisivat jotenkin automaattisesti niitä, jotka eivät saisi sanoa mitään vanhemmuuden nurkista puolista. Minä uskon, että kaikenlaisessa vanhemmuudessa on aiheet iloon ja suruun. 

 

Irene Naakka (Ei varmistettu) http://mutsie.fi

Tää on kyllä välillä niin turhauttavaa, että jotkut ihmiset ovat ilmiselvästi täysin kykenemättömiä tuntemaan myötätuntoa toista ihmistä kohtaan. Erityisesti toista äitiä kohtaan myötätunnoton äiti ihmetyttää. Tosin hyvin sanottu Karoliina tuo, että olisi hienoa, jos vanhemmuutta ei arvotettaisi lapsiluvun mukaan. Mä kirjailen tästä aiheesta mun blogiin myös...

Helmii (Ei varmistettu)

Minäkin jäin useamman lapsen äitinä pohtimaan tuota, että onko oikeasti yhden lapsen kanssa elämä noinkin rankkaa. Jotenkin tuli sellainen olo, että olen aika selviytyjä, koska useamman lapsen kanssa arki ihan sujuu. Toki silloin tällöin ollut tilanteita, jolloin olen miettinyt esim. iltavillin aikaan, että tämä taitaisi olla vähän helpompaa esim. kahden lapsen kanssa. En tunne myöskään olevani erilainen ilman lapsia tai lasten seurassa. Tosin ydinperheessä kun elämme, niin "lapsivapaita" ei juurikaan ole. Olen myös samaa mieltä jonku toisen kommentoijan kanssa, että minusta ei ole epäkohteliasta seurata lasten tekemisiä keskustelujen lomassa. Tämä oli ajatuksia herättävä teksti.

KahdenLapsenÄiti (Ei varmistettu)

Varmasti elämä on erilaista esim. useamman lapsen perheessä. Uskaltaisin väittää, että nämä Karon tekemät havainnot ovat sellaisia, joita me ydinperhe-elämää elävät emme hirveän helposti pääse huomaamaan. Niin kuin sanoit, lapsivapaita ei juuri ole. Siispä moni meistä ei oikeasti voi, sataprosenttisella varmuudella, sanoa ettemme olisi yhtään erilaisia, jos olisimme säännöllisesti melko paljonkin erossa lapsistamme/lapsestamme. Sellaista kun ei ydinperheessä vain tapahdu.

Vierailija (Ei varmistettu)

No minä elän ruuhkavuosia uusperheessä kahden (koululainen +päiväkotilainen) enkä koe olevani noin ahdistunut ja stressaantunut lasteni seurassa kuin tästä postauksesta sai kuvan. Toki uuvuttaa, mutta kyllä mä sama ihminen olen lasteni läsnäollessa.

Metsämarja (Ei varmistettu)

Voi olla näinkin. Mulle tuli ex-työkaverini kommentti mieleen vuosien takaa, jossa hän jakoi äidit kahteen kategoriaan. Toiset ovat luonnostaan sellaisia pullantuoksuisia äitiliinejä, joista äitiys huokuu kilometrien päähän, eli se pulppuaa heistä aivan luonnostaan ja sitten ovat muut, jotka kamppailevat päivästä toiseen selviytyäkseen roolistaan. Itselläni on kolme lasta, joista esikoinen on jollain tapaa erityislapsi ja hänen hoitamisensa syö energiaa ja voimia. Olenkin miettinyt, että jos olisin tuollainen kertomani äitiliini, niin olisiko arkeni ehkä vähemmän kuluttavampaa. Illalla nimittäin nukahdan keittiön tuoliin.

Vierailija (Ei varmistettu)

"Voi olla näinkin. Mulle tuli ex-työkaverini kommentti mieleen vuosien takaa, jossa hän jakoi äidit kahteen kategoriaan. Toiset ovat luonnostaan sellaisia pullantuoksuisia äitiliinejä, joista äitiys huokuu kilometrien päähän, eli se pulppuaa heistä aivan luonnostaan ja sitten ovat muut, jotka kamppailevat päivästä toiseen selviytyäkseen roolistaan."

Entäs sitten me monet, jotka vaan äidiksi tultuaan pysyvät ihan samanlaisina ihmisinä, joiden elämään se lapsi vaan solahtaa ihan luontevasti? Koska meitäkin on, vaikka monet elämästään ahdistuneet haluaa niin kovasti muuta väittää. Pikkulapsiaika on toki rankkaa, puhumattakaan siitä jos perheessä on erityislapsia. Mutta en vain pysty käsittämään, miksi se on niin vaikea uskoa ja hyväksyä, että joillekin lapset ei ole taakka ja rasite, joiden nukkumaanmenoa iltaisin odottaa ja kaatuu sitten uupuneena itsekin uneen? Kouluikäiset on siitä ihania, että ne on omatoimisia, niitä ei tarvi vahtia ja paapoa ja ohjeistaa joka hetki. Ja niille voi ihan hyvin sanoa, että mä juon nyt ystäväni kanssa kahvit, pelataan se uno-peli sitten illemmalla.

Vierailija (Ei varmistettu)

Minulla kyllä ei tullut tekstistä kuvaa, että bloggaajan elämä olisi jotenkin rankkaa lapsen kanssa, vaan erilaista kuin taas "lapsivapaana" päivänä.. tottakai siinä on vissi ero.

Karoliina Sallinen
Kolmistaan

Uskon, että oletkin selviytyjä <3 Kuten suurin osa vanhemmista, jotka saavat fiksut ja onnelliset lapset täysikäisinä maailmalle. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Meillä ydinperheellisillä ei ole aikaa miettiä epäolennaisia asioita, nukkua pitkään, juoda kahvia rauhassa, viettää viettää
pitkiä teatteri-iltoja viinilaseineen. Ymmärrän että monet eroaa lapsivapaiden toivossa. Tsemppiä! :) Erikoinen blogi, hyvällä tavalla :)

Karoliina Sallinen
Kolmistaan

Hah :D Tänks!

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksestasi. Sä pyörit väärässä seurassa jos joudut miettimään, että on epäkohteliasta katsoa lapsensa perään tai vastata lapsen kysymykseen. :) Meillä on ystävien kanssa naurettu moneen kertaan jälkikäteen, että ei taidettu puhua jotain asiaa loppuun tai kahvit juodaan kylmänä. Silti koen, että aina minulla on aikaa kuunnella murheita ja keskustella. Lapsillekin aikuisen keskeyttäminen ja kyläilyt ovat olleet kasvatustilanteita, joten nykyään ne jo (pääosin) sujuvat. Ymmärrän kuitenkin, että lapsivapaat hetket tulevat varmasti tarpeeseen ja sen vuoksi moni on jopa valmis eroamaan jos tilanne kärjistyy niin pitkälle. Minä taas tunnen olevani rento ja kokonainen silloin kun lapset ovat läsnä, mutta toki nautin tilanteista jos saan hetken vetää henkeä lasten nukkumaan menon jälkeen tai käydä yksin jumpassa / kaupassa / vessassa. Ja hei oikeasti mahtavaa jos voit käyttää lapsivapaat rentoutumiseen, sillä tiedän monta erovanhempaa jotka tekevät kotitöitä, hoitavat kauppa-asioita ja ylitöitä lapsivapaina ja näin kuulemma helpottavat lapsiaikaa. Toki tilanne on aina eri kun arkea on kuitenkin jakamassa joku toinenkin.

Karoliina Sallinen
Kolmistaan

Hyvä pointti: NYKYISIN osaan myös relata lapsivapailla, ennen en. Kuvittelin, että sillä aikaa piti tehdä KAIKKI kotityöt, jotta voisi lapsen tullen olla vain häntä varten. Tässä on kuitenkin auttanut aika ja toki toinen aikuinen. Hommat ei niin kasaannu enää pelkästään itselle. 

Assi (Ei varmistettu)

Heippa,
eksyin lukemaan tätä kirjoitusta ja siihen liittyvää kommentointia.
Aihe liippaa läheltä, koska olen itsekkin yhden lapsen yksinhuoltaja. En ihan kaikilta osin samaistunut tekstiisi, mutta eihän mun tarvikkaan. Nyt on siis ihan vaan pakko kommentoida näitä kommentteja, joita luin ihmetellen.
Oon monesti miettinyt, että miten paljon kivempaa kaikilla olis jos keskityttäis hoitamaan ns. "omaa ruutua" ja jätettäis tällänen toisten arvosteleminen pois kokonaan. Mielipiteiden ja eri näkemysten vaihtaminen on sitten taas eri asia. Eiköhän täällä kaikki äidit yritä tehdä kuitenkin parhaansa, oli niitä lapsia sitten yksi tai enemmän.

Tossa yllä oli myös aika mielenkiintoinen kommentti siitä miten nykyään erotaankin ihan sen takia että saataisiin näitä "lapsivapaita"... Sitä tuskin tarvii kommentoida mitenkään.

Kivaa kevättä sulle.

sp (Ei varmistettu)

Moi,
Pakko vielä hypätä tähän ketjuun, kun kommentoinnissa mielestäni ajettiin ihan jutun ohi. Itselläni on kolme pientä lasta, mutta äitiys ja lapsiluvun lisääntyminen ei ole vaikuttanut mitenkään siihen millainen olen ihmisenä ja mitkä luonteenominaisuudet minulla on. Olen ns. sosiaalinen erakko, eli pidän ihmisistä ja olen puhelias, mutta vastineeksi tarvitsen omaa hiljaista aikaa palautumiseen. Kun aamusta iltaan organisoin lasten toimintaa, vastaan tuhanteen kysymykseen ja hermostun tuhannenen kerran jostain tietystä asiasta, en todellakaan ole enää illalla sosiaalinen, vaan uppoudun mielellään johonkin omaan juttuun--ja silti en koe äitiyttä mitenkään raskaaksi. Ja totta vie tunnen itseni mukavammaksi ihmiseksi, kun tapaan itsekseni vaikkapa työkollegoita, voin keskittää huomioni yhteen asiaan kerrallaan ja käyttää huumoria jne...

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.