Maailman melankolisin positiivinen. On/off -ihmisen elämää.

 

Me ollaan A:n kanssa todella erilaisia. Hän on harkitseva ja rauhallinen. Minä taas impulsiivinen ja räiskyvä. Joskus viime viikolla – taas jonkun reipastahtisen ja -äänisen tilityksen jälkeen – A kysyi, millaista tuo oikein on. Se, kun asioihin – olipa kyseessä juuston kilohinta, Aamulehden juttu tai VR:n toiminta – suhtautuu aina noin suurella intohimolla. Että eikö ole raskasta? Piti ihan poikkeuksellisiksesi pysähtyä ennen vastaustani. No totta helvetissä on! Mutta kun en osaa muutakaan.

Mä olen monta kertaa miettinyt, miten siistiä olisi, jos osaisin olla näitä tasaisen maan tallaajia. Niitä, joille asiat eivät aiheuta niin suuria tunteenpurkauksia ja joille elämä on. Noh. Tasaista.

Joskus kun mä olen sairastellut. Saanut migreenejä, elohiiren tai niskajumin, on mulle sanottu, että suurin aiheuttaja näille varmasti on ollut stressi.  On neuvottu ottamaan rauhallisemmin. Hitaammalla tahdilla ja pienemmin kierroksin. Enkä yhtään vähättele noita neuvoja. Itse asiassa TIEDÄN, että monikin vaiva olisi vältettävissä noilla keinoilla. Mutta kun en vaan osaa! En osaa ottaa iisisti, kun tilanne herättää tunteita. (Onneksi itse negatiivista stressiä sentään osin osaan jo välttää, mutta minä uskon, että myös asioihin intohimolla – hyvälläkin – suhtautuminen on myös kropalle rasite.) Itse asiassa paria poikkeutta lukuunottamatta (kerron niistä kohta) mun elämä tuntuu koko ajan varpaista päähän asti.

Jos mä saan ihanaa ruokaa, se tuntuu räjäyttävän tajunnan ja en voi lakata syömästä tai kehumasta annosta. Niin ja puhumasta siitä myös jälkikäteen. Useita kertoja! Kun taas suutelen juuri sitä oikeaa ihmistä, katoaa ihan kaikki muu ympäriltä (niin kleisestä Regina-matskua kun se onkin). Kun suutun, mä oikein tunnen, kun mun sydän mustuu ja mielen valtaa myrkky. Silloin mun on miltei mahdoton pysyä fiksulla ja rakentavalla puhetyylillä, joka olisi viljelty imperatiivien sijaan konditionaaleilla. Ja kun mä riemuitsen, tuntuu sille, että mikään tässä maailmassa ei ole pielessä. Nauran, hymyile, kiljun ja…pompin. Voin kuvitella, että mulle on esimerkiksi aika kiva tehdä mukavia ylläreitä.

Mä olen hyväksynyt itseni jo vuosia sitten tämmöiseksi on/off -tilojen välissä ratsastajaksi. Ja ymmärtänyt myös sen, että on turha esittää jotain muuta. Kerran nuorena olin parisuhteessa, jossa jotenkin ihmeellisesti seestyin. Ja eihän siinä hyvin käynyt. Kaveritkin sanoivat, että kun erosin, tulin ikään kuin takaisin. Minuksi. Eikä se ollut edes todellakaan tuonaikaisen poikakaverini vika. Oli oma vikani yrittää olla jotain muuta, mitä en ollut. Yritin olla niin kovasti aikuinen, koska kuvittelin, että aikuiset eivät ole minunlaisiani.

Toki näin aikuisena ihmisenä ymmärrän, että on/off- tyyppi on välillä myös ihan kakkamainen puoliso. Se, jonka veri kiehahtaa välillä liian nopeasti ja jolla ei aina ole filttereitä sanomisissaan. Se, joka ei välillä osaa ajatella lainkaan järjellä, vaan antaa myrskypilvien vyöryä vauhdilla päälle. Toisaalta – voisin kuvitella – että kun vaan pysyn hyvällä tuulella, olen oletettavasti aika kiva. Olen vaikkapa joskus kuullut, että hymyilen ja nauran tosi paljon. Se on tietysti kiva kuulla.

On olemassa oikeastaan vain kaksi tilannetta, jossa olen oppinut hillitsemään luonteeni. Itse asiassa jo niin hyvin, että se harvoin tuottaa edes kauheasti pinnistelyä. Toinen näistä asioista on äitiys. Olen tajunnut jo aivan F:n taaperoaikoihin, ettei kahden tulisen kommunikaatioista tule mitään. Siispä minun on aikuisena pystyttävä olemaan se viilipytty, koska lapselta sitä ei voi niin hyvin olettaa. Ja niinpä mä olenkin, todella usein, vaikka toki joskus keittää myös mutsina.

Toinen paikka, jossa ei vaan voi olla suurella tunteella mukana, on (tai siis oli) opettajan työt. Yläkoulussa päti sama homma kuin kotonakin lapsen kanssa. Jos kilahdit (liiaksi), meni uskottavuus ja tilanne ei ollut enää hallinnassa. Kun sääteli ärinää, oli niillä myös enemmän tehoa. (Tulee muuten mieleen eräs koominen ärähdys oman valvontaluokkani kanssa muutamia vuosia sitten. 9C, välillä teitä on ikävä).

Luin joskus Puljujärven Pepin Insta Storiesin ja minua alkoi naurattaa, kuinka naulankantaan Peppi oli itseään kuvaillut. Se meni jotenkin näin: ”Olen varmasti maailman melankolisin positiivinen”. Voi jukra tiedän tasan, mitä Peppi tarkoitti! Siltä minustakin tuntuu hirveän usein. Naurattaa kesken itkun ja itkettää kesken naurun. Miten muuten täällä edes voi olla? Onko kohtalotovereita linjoilla?

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Mekko: Ivana Helsinki (lainakappale, uniikki) 

Kommentit

Emiliaveronika (Ei varmistettu) http://nouw.com/emiliaveronikan

Täällä ainakin yks, joka tunnistaa itsensä enemmän kuin hyvin noista sanoista. Asioihin intohimolla suhtautuminen ja usein järjen taka-alalle jättäminen niin tuttua! Ja välillä niin rankkaa ja turhauttavaa, mutta samalla ihan parasta bestiä :D
Tsemppiä sinne!

Elina / https://pikkuponejajayksisarvisia.blogspot.com/ (Ei varmistettu) https://pikkuponejajayksisarvisia.blogspot.com/

Joo, kuulostaa tutulta, etenkin tuo ilon pakahduttavuus ja surun kaikennielevä mustuus. Tääläkin tuntuu kierrosten noustessa, että veri suunnilleen alkaa kiehumaan. :D Olen kuitenkin vuosien - ja ehkä enemmän kokemusten, ja nimenomaan niiden todella kökköjen elämänkokemusten - myötä huomannut, että en enää jotenkin jaksa reagoida kaikkeen niin vahvasti. Tai ei "jaksaa" ole edes oikea sanavalinta, ei liioin "viitsiä", mutta jotain siltä väliltä ehkä. Tottakai veri kuohahtaa edelleen, mutta jotenkin hassusti olen oppinut odottamaan kuohahduksen laimenemista ennenkuin esimerkiksi avaan sanaisen arkkuni. Tiedän nimittäin, että yleensä homma toimii myös toiseen suuntaan: Nollasta sataan sekunnissa, mutta takaisin melkein yhtä nopeasti. Tämän piirteeni myötä olen myös huomannut, että jaksan kauhean huonosti (enää) ylimääräistä draamaa ja olenkin jollain ihmeellä saanut putsattua elämäni siitä, siinä määrin kuin se 3,5veen äitinä on mahdollista. :D Miten se on sitten tapahtunut..noh, ne kökköt elämäkokemukset ovat tehneet tehtävänsä ja olen vain päättänyt keskittyä oman mielenrauhan säilyttämiseen ja yksinkertaisesti yrittänyt luopua asioista, jotka sitä horjuttaa. :) En tarkoita, että kuohahtelut olisi huono asia, en ollenkaan, mutta itselleni sopii enemmän tämä, että kuohahdetaan kuten ennenkin, mutta ei tartuta niistä jokaiseen. Vähän sama homma siis, kuin lasten kanssa; pick your battles. :)

Ajatusleikki

Haetko ei viitsi/ei jaksalla "ei maksa vaivaa"? Mä nimittäin olen huomannut, että näin vähän kypsyneempänä tietoisesti kontrolloin tunteita, jos vaan mahdollista, koska aina ei vain kerta kaikkiaan kannata. Joskus esimerkiksi nielaisen kärkkään vastakkaisen mielipiteen, koska en näe sen johtavan mihinkään mielekkääseen tai tarpeelliseen. Elämä jatkuu samanlaisena, mutta ilman väsyttävää tunnekuohua tai turhaa väittelyä ihmisen kanssa, jonka kanssa mielummin pysyy neutraaleissa väleissä.

Elina / https://pikkuponejajayksisarvisia.blogspot.com/ (Ei varmistettu) https://pikkuponejajayksisarvisia.blogspot.com/

Joo, just sitä! Osasit sanoittaa paremmin, kuin minä. :)

manicfatmom
Manic Fat Mom

Jep tuttua on. Mutta olen myös huomannut iän myötä että joissain ihmissuhteissa otan sen rauhallisemman roolin, koska tiedän että muuten ei yhteispeli toimisi alkuunkaan. Olen siis hieman kameleontti, muutun tilanteen mukaan tarvittaessa. Mutta olen myös aikuisiällä (eli vasta nyt pari vuotta sitä elänyt ;D) oppinut hyväksymään luonteeni. Tunteeni ovat sallittuja ja arvokkaita, minulla on oikeus niihin. Voin pyytää anteeksi jos olen ylireagoinut ja tehnyt jonkun olon epämiellyttäväksi, mutten pyydä anteeksi periaattesestakaan tunnepurkauksiani. Ne ovat osa minua ja kaikkien olisi hyvä olla avoimia tunteidensa kanssa.

Kuulostaa myös aivan minulta. Kutsun itseäni myös vuoristorataluonteeksi. Joko menen hurjaa vauhtia huipulle tai pohjalle, mutta siinä välissä ei ehdi usein kissaakaan sanoa.

Monesti olen miettinyt, mikä muassa oikein on vialla. Olen kunnon kyökkipsykologina yrittänyt mielessäni pohtia erilaisia diagnooseja erityisherkkyydestä kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. ADHD tai ADD:kin ovat käyneet mielessä. Mutta lopulta päädyn kuitenkin siihen, että ehkä mä vaan olen tällainen, ihan ilman diagnoosejakin. Itsensä hyväksyminen on kuitenkin ollut haastavaa, varsinkin kun puolisoksi on valikoitunut itse rauhallisuus. Mutta mietipä mitä se olisi, jos kaksi meidän luo toista olisi kimpassa, huh! Eli jokin tarkoitus tässäkin varmasti on. "Kivi kiveä hioo, ihminen ihmistä" (viisaus Raamatusta) jne

Lähes 10 avioliittovuoden jälkeen olen onneksi oppinut myös vähän himmaamaan sitten teinivuosien pahimpien tunneryöpsähdysten. Mua auttaa usein ihan se, että nimeän mielessäni ne tunteet, jotka muassa eri tilanteissa herää, yritän pitää turpani tukossa edes pari minuuttia pidempään että kerkeän vähän koota itseäni, ja sitten yritän katsoa eri tilanteita objektiivisesti. Myöskin, jos liiallinen itsesyyttely meinaa jumahtaa päälle, mietin, miten voisin lohduttaa tai rauhoittaa itseäni kuten sanoisin lapselle tai vastaavassa tilanteessa olevalle ystävälle. Näin saan pidettyä "itseinhoboosterin" joskus inhimillisempänä.

Parhaat ja kipeimmät opit olen kuitenkin saanut avioliittoleireiltä. Niissä olen oppinut oikeasti näkemään, miten tuhoavaa mun käytös joskus on. Ja niissä on pitänyt kummankin meistä opetella nimeämään ja kertomaan kaikkia, myös hankaliakin tunteita, mitä eri tilanteet ja riidanaiheet herättävät. On tehnyt kipeää kuulla aviopuolisoni suusta, miten syyllistäviä ja satuttavia puheeni ovat, jos oikein suutun. Ja olen puolestani kertonut, miten turhautunut ja syyllinen olo mulle tulee, kun taas kerran aloitan riidan mitättömän tuntuisesta asiasta. Toisaalta ne asiat, jotka riidan laukaisevat, eivät suinkaan ole mitättömiä, koska ne koskettavat silloin jotakin omaa kipukohtaani, joka pitää vain käsitellä.

Onneksi olemme oppineet myös hyviä "riitelykeinoja". Tärkein on ns ymmärtämispalaute (voidaan puhua myös mentalisoinnista, toimii niin lapsiin kuin aikuisiin), eli sen sijaan, että vastaisi johonkin itseä loukkaavaan tai tunteita herättävään asiaan kipakasti takaisin, toistaakin sen, minkä toinen sanoi, omin sanoin. Samalla voi tarkistaa, tarkoittiko toinen sitä, miten itse asian tulkitsi. Esim "Kuulin sinun sanovan ... Tarkoititko että ...?" Tämä työkalu on myös erittäin hyvä, kun jutellaan jostakin vaikeista aiheista. Silloin sovitaan, kummalla on puheenvuoro, toinen ei puhu päälle tai keskeytä, ja kun toistaa toisen sanoman asian omin sanoin, on pakko keskittyä toisen kuuntelemiseen. Puolison vastuulla on myös korjata, mikäli ymmärsin hänen sanomansa väärin. Toistamista jatketaan niin kauan, kunnes kumpikin on kuullut saman viestin. Tämä toimii oikeasti, kannattaa kokeilla!

No, tästä tulikin näköjään vähän pitkä "paasausviesti", mutta tämä aihe on todella itseäni koskettava ja kipeimmän kautta koettua asiaa. Hienoa kuulla, että pystyt hyväksymään tämän ominaisuuden itsessäsi. Mulla sen opettelu on vielä kesken, mutta hyvän matkaa olen tullut kuitenkin jo eteenpäin. Hyvä parisuhdeoppi mulle on ollut "toista en voi muuttaa, vain itseäni voin". Tästä päästään kuitenkin kompleksiin, kuinka paljon on ns terveellistä muuttaa itseäni muuttamatta kuitenkaan minuuttani? Uskon, että paras tulos on jossakin keskivaiheilla. Kun rakastaa itseään, rakastaa myös muita, ja kun rakastaa muita, haluaa antaa itsestään vain parastaan muille.

Ihanaa syksyä sinulle! ️

Kommentoi