Opearkea: Revitään persnahasta, kotimetsästä ja kierretään lakia. (Ope-postaus 3/4)

 

Olen kirjoittanut tällä viikolla opettajuudesta ja koulun ongelmista mun näkökulmasta. Jos et ole vielä lukenut niitä, suosittelen, että luet ne tekstit ennen tätä alla olevaa. Aikaisemmat postaukset löydät täältä ja täältä

Sanana resurssien puute on niin vanha ja väsynyt ilmaus, että en edes viitsisi sitä käyttää. Mutta samalla se on myös kattokäsite kymmenille asioilla, joka koulussa mättää. Yritän kertoa, mitä se käytännössä tarkoittaa.

 

Materiaalit. Eli kyllä. 2018 luvun koulukin tarvitsisi kirjoja.

Kun koululla ei ole resursseja, eli kirjaimellisesti rahaa, tarkoittaa se sitä, että monissakaan oppiaineissa ei ole kirjoja. Ainakaan tehtäväkirjoja. Koska tehtävien kopiointi on taas laitonta, tarkoittaa se sitä, että opettaja käytännössä itse tekee materiaalin. Joka tunnille. Ja jos tunteja on esimerkiksi 20 viikossa, voi vaan laskea, paljon jo tällaiseen toimintaa menee aikaa. Jos rahaa olisi, eteen laitettaisiin lapsille valmiit kirjat ja koko se aika, jonka opettaja on puurtanut oppimistehtäviä, voisi käyttää paljon paremminkin.

 

Opetetaanko mediakasvatusta liitutauluhavainnollistamisen avulla?

Kouluja kannustetaan myös lasten lukuharrastuksen aktivoimiseen ja mediakasvatukseen. Samalla kuitenkin esimerkiksi koulujen omia kirjastoja ajetaan koko ajan alas. Se, missä opettaja pystyi ennen antamaan koulukirjastosta koko luokalle saman kirjan luettavaksi (ja tekemään näin ollen kaikille oppilaille myös samansuuntaiset tehtävät aiheesta), täytyy nyt jokaiselle oppilaalle etsiä kaupungin/kunnan kirjastosta omat kirjansa. Niissä kun ei ole esimerkiksi 25 kappaletta samaa kirjaa. Tämä tarkoittaa sitä, että opettajan on myös tutustuttava yhden kirjan sijaan vähintään 25 kirjaan. Samalla ryhmätehtävien, lukupiirien ja kirjakeskustelujen tilaisuus tyrehtyy. Itse opetin keskimäärin kahdeksaa opetusryhmää yhtä aikaa. Kun jokainen näistä oppilaista luki oman kirjansa, teki se keskimäärin 200 kirjaa, johon minun olisi - periaatteessa - pitänyt tutustua kulloiseenkin yksitellen. 

 

Opettajat pakotetaan rikkomaan lakia

Mediakasvatus vaatisi tietokoneita, läppäreitä ja esimerkiksi leffalisenssin. Tuntuu hassulle, että koulu, jossa on vaikka 400 oppilasta, pyörii 30 läppärin voimin. Sanomattakin selvää, että verkossa oppimista ei ole edes sitä vertaa, mitä OPS edellyttää. Samoin on aika haastavaa pitää vaikkapa mediakasvatusta tv:n ja elokuvien osalta, jos koulussa ei ole laajaa elokuvalisenssiä. Äikän OPS esimerkiksi määrää elokuvakasvatukseen, mutta monissa kouluissa ollaan tässä pattitilanteen edessä. Joko opettajan on rikottava lakia niin, että näyttää oppilaille leffan ilman lisenssiä. Tai sitten OPSia on rikottava niin, että ei näytä mitään. Toisin sanoen opettaja joutuu useinkin toimimaan lakien ja säädösten vastaisesti, vaikka järjestäisi opetuksen miten.

 

Ryhmäkoot, eli miksi opettaja ei ehdi edes katsoa silmiin kaikkia oppilaitaan päivän aikana

Resurssien puute on turhauttaa myös ihmiskontaktimielessä ja pedagogisesti toisella tasolla. On kauheaa, kun tietää, että oppilasta auttaisi tietynlainen tuki, mutta koululla ei ole varaa sellaista järjestää. Esimerkiksi pienryhmät ja eriyttäminen, johon ei reunaehtojen puitteissa voida ryhtyä.

Toisaalta koko ajan kasvavat ryhmät tekevät sen, että todellisten ihmiskontaktien määrä vähenee. Jos 45 minuutin oppitunnilla on 25-32 oppilasta, joista esimerkiksi kuusi tarvitsee syystä tai toisesta opettajan erityistä huomiota, on selvää, että iso osa oppilaista tallautuu jalkoihin niin, että aikuinen ei ehdi edes kertaakaan päivän aikana katsoa heitä silmiin. Itseäni riipi se, että tunnisti ongelman, mutta silti iltapäivällä tajusin, etten ollut voinut antaa huomiotani oppilaille tasapuolisesti. Ei ihme, että tässä tilanteessa jää lasten masennukset, kotiongelmat tai itsetuhoiset aatteet huomaamatta. (Tai erityislahjakkuudet!) Ja se jos mikä, on täysin edesvastuutonta hyvinvointiyhteiskunnan taholta! Uskon, että tämän asian tajuaminen uuvuttaa opettajat: He lähtökohtaisesti haluavat tehdä hyvää, mutta painiskelevatkin lasten auttamisen sijaan koko ajan omatunnontuskissa siitä, että eivät ehdi tehdä tarpeeksi. 

Muistan erään kauhunhetken omalta työuraltani. Olin opettanut erästä oppilasta jo kaksi vuotta, joka ikinen jakso ja viikko useita tunteja. Vasta ysiluokan keväällä tajusin, että tyyppi oli aivan käsittämättömän lahjakas riimien kirjoittaja ja räppääjä. Koin valtavaa itsesyytöstä siitä, etten ollut äikän opena ehtinyt huomioida tällaista piirrettä hänessä melkein lainkaan niiden vuosien saatossa. Ja aloin miettiä, mitä muuta missaisin koko ajan! 

 

Integraation ja inkluusion ongelma

Kun erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden integraatio yleisopetuksen luokkiin aloitettiin, oli ajatus minusta ihana. Siinä ikään kuin poistettiin leimat lasten otsasta, ja samalla monen erityislapsen olo varmasti helpottui, kun ei tarvinnut olla ”se tyyppi erkalta”. Harmi vaan, ettei integraatio toteutunut, kuten se ehkä koulumaailmaan markkinoitiin. Tässäkin syynä ne pirun resurssit.

Kun tukea tarvitsevat oppilaat laitettiin osaksi normaaliopetusta, olisi tietysti tuen pitänyt kulkea myös mukana. Luokkiin olisi pitänyt saada lisää aikuisia ja osaamista ja kaiken lisäksi ryhmäkokoja olisi pitänyt pienentää. Käytännössä monessa koulussa oppilaat vaan sysättiin yleisopetukseen ja opettaja jätettiin tilanteessa yksin. Siis ne tavallisen luokanopetuslinjan tai aineen opetuksen opinnot käynyt opettaja, joka ei välttämättä ole käynyt kurssiakaan yliopistossa koskien erityisopetusta.

Tämä tilanne on oikeasti aika käsittämätön. Opettajat ymmärtävät tilanteen järjettömyyden ja vanhemmat ovat huolissaan – tietysti – omista lapsistaan. Ainoa asia, jota tilanteelle usein tehdään on se, että opettaja venyy (entisestään). Tietävätköhän päättääjät sen, että juuri ne lapset, jotka tarvitsisivat tukea, ja jotka sitä eivät opettajan ylikuormituksen vuoksi voi saada, ovat suurimmassa riskissä syrjäytyä? Tai sitä, että väkivaltainen erityistä tukea tarvitseva lapsi riskeeraa oman ja 24 muun luokkakaverinsa terveyden päivittäin? Kuka aikuinen sietäisi sitä, että nyrkkivaara olisi läsnä töissä joka ikinen päivä? Tai sitä, että työpäivän normikulku on se, että joutuu mukaan kiinnipitotilanteeseen? Sitä on opettajien ja myös lasten arki monessakin nykykoulussa. Olen käynyt opena jopa kiinnipitokoulutuksen, niin arkipäivää se on. 

 

Revitään persnahasta ja kotimetsästä, koska kutsumushan tämä on

Joskus kun mun isä oli luokanopettajaäitini kanssa metsässä keräämässä käpyjä äidin oppilaiden askarteluihin ja sen jälkeen haali meidän kaapeista askartelutarpeita, isä sanoi, että opettajan työ on ainoa työ, jossa ”työntekijä varastaa kotoa tavaraa työpaikalle”. Tuo juttu nauratti niin hirmuisesti, koska sehän on täysin totta! Tietysti varastaminen on terminä vitsi, mutta sanoissa piilee totuus: Aika monessa muussa työssä kyllä töistä otetaan etuja, mutta harva olisi valmis viemään ilmaiseksi omistaan, jotta voisi suorittaa työtään.

Mun iskän havainto tiivistää sen, kuinka opettajan työ – edelleen – on kutsumusammatti, jonka eteen ihmiset tekevät ihan hassuja tekoja. Jos koululla ei ole rahaa ostaa tarvikkeita isänpäiväaskarteluun, harva opettaja sanoo oppilaille, ettei tänä vuonna lahjoja tehdä. Silloin ope aika usein repii tarvikkeet vaikka niin, että omasta rahapussista jää persnetolle. Itse asiassa: Juuri tähän kiltteyteen ja joustoon tämä valtio luottaa! 

 

Reksit eivät ole lähtökohtaisesti mulkkuja

Joissakin kommenteissa – taisivat kaikki tosin olla muilta kuin itse opettajilta – peräänkuulutettiin sitä, että opettajan töiden ongelma on se, että esimiehet eivät osaa työtään. Itse olen kyllä lähtökohtaisesti eri mieltä. Totta on, että rekseissä voi olla samanlaisia mulkeroyksilöitä kuin muuallakin maailmassa, kaikilla muillakin aloilla, mutta koulun ongelmat eivät johdu rehtorista. Koulua säätelee niin monet lait ja velvoitteet, joita kaikkien – myös reksien – on pakko noudattaa.

Resurssipula näkyy toki myös esimiehissä. Jos rehtori on yhtä aikaa hallinnollinen johtaja, henkilöstöjohtaja, kirstunvartia ja juoksentelee välillä pitämässä pahimmassa tapauksessa vielä oppituntejakin, ei tarvitse paljon miettiä, mistä kiikastaa. Rekseillä on myös järjettömät paineet. Mitä-tahansa-koulussa-tapahtuukin, on se aina rehtorin vika. Oppilas satuttaa itseään liikkatunnilla - Rehtorin päätä halutaan oikeudessa pölkylle. Oppilas jää koulun edessä auton alle - Eikö rehtori ole hoitanut asioita oikein? 

 

Pätkätyö

Opettajilla on pitkät lomat, mutta yhä useampi pätevä maisteri juoksentelee pätkätöissä, joissa on kokonaisen kesän – juuri sen ihanan pitkän opekesäloman ajan – työtön. Työkkärissä on harvoin tarjolla töitä työttömälle opettajalle kesä-heinäkuuksi. Kumma juttu. Olen varma, että moni koulu hyötyisi siitä, ettei opettajat vaihdu vuosi vuodelta ja että opettaja saisi kesän kerätä akkuja sen sijaa, että venyttää penniä tai tekee kesätöitä toisaalla.

 

Stressissä empatiakyky katoaa

Luin vähän aikaa sitten lehdestä (olikohan Hesarista) jutun siitä, kuinka stressaantuneena ihmisen empatiakyky heikkenee. Juttu oli mielenkiintoinen ja kun mietin sitä ihan jo itsenikin kannalta, niin pystyin uskomaan teorian täysin. Niinhän se on: Silloin, kun oma elämä tuntuu kaatuvan päälle, tulee helpommin tiuskittua muille. Ja myös vähäteltyä muiden ongelmia. Empatiakyky on kateissa.

Uskon, että resurssien puute heijastuu yksittäisten työtaakkojen lisäksi opettajilla myös niin, että samalla kun stressi kasaantuu, me-henki häviää. Muistan itsekin, että kun istuin haastavan (tätä sanaa – haastava – kouluissa rakastetaan, kun ei saa sanoa enää vaikea, rankka tms) työpäivän keskellä opehuoneessa. Ja kun olin saanut käytyä sen päivän ekan kerran vessassa ja otettua kupin kahvia eteeni, joku kollega tuli kertomaan, kuinka kauheita ”sun valvontaluokan pojat taas oli” ja kuinka mun pitäisi nyt A)puhutella pojat B)soittaa niiden kotiin tai C)ylipäätään muuttua joksikin ihmeyksilöksi, joka voisi seurata niitä ”omia” lapsosia joka käänteessä.

Kun päivä oli ollut muutenkin rankka, muistan, kuinka useammankin kerran tuli sellainen olo, että ”vittu! Opettele pitämään itse rotia siellä luokassa, äläkä tule mua asialla vaivaamaan, kun en sun tunnille kuitenkaan voi tulla mukaan”. Todellisuudessa lupauduin – tietysti – hoitamaan tilanteen.

Kysehän ei ollut siitä, että olisin oikeasti pitänyt toista maikkaa huonona. Tai edes sitä vääränä, että hän jakoi asian minun kanssani. Päinvastoin! Hän toimi tismalleen oikein. Oikeasti koko empatiaton ajatukseni johtui sitä, että olin itse niin poikki sillä hetkellä, etten olisi jaksanut yhtään ainoaa lisäongelmaa.

Sain ensimmäiseen opepostaukseeni kommentin, joka tiivistää mielestäni aika hyvin opettajanhuonemaailmaa ja sitä, että kun oman työn taakka on kova, ei haluta nähdä enää muiden taakkaa. Kommentti meni näin: ”Halusin vaan tulla kertomaan kommentteja lukeville opettajaopiskelijoille ja opettajan työstä haaveileville, että kyllä meitä omaa työtään rakastavia opettajia vielä löytyy. ” Kommentti oli kirjoitettu kauniisti ja asiallisesti (niin kun muuten kaikki muutkin kommentit mielipiteestä huolimatta, kiitos siitä tuhannesti!), mutta silti se mielestäni kertoo surullisella tavalla siitä, missä opettajanhuoneissa ja kouluissa on perustavanlaatuisesti vialla: Jos nostat ääneen epäkohdat, kerrot väsymyksestä ja työn rankkuudesta, pidetään sitä usein synonyymina sille, että EI RAKASTAISI työtään. Tämähän ei ole lainkaan niin yksinkertainen asia! Minä nimittäin ajattelen niin, että väsymys kumpuaa juuri siitä, että jengi rakastaa työtään niin paljon, että haluaa tehdä koko ajan parhaansa. He välittävät aidosti lapsista ja väsyvät kun huomaavat, ettei opettajuus olekaan sankaritarina, jolla saa pelastettua lapsia ja perheitä. Sellainen arjen läsähtäminen kasvoille nujertaa monen humaanin maailmanpelastajan mielen.

 

Päätin viime viikolla, että alan taas vastailla tänne kommenttiboksiin niin tiheästi kun ehdin, koska inhoan sitä, että se homma on jäänyt tässä viime aikoina tauolle. Nämä opejutut ja asiani siitä kommentoin kuitenkin täällä postauksissa, mutta olen lukenut teidän kommenttinne (monte kertaa!) ja haluan edelleen, että boxissa käydään keskustelua. Kiitos äärimmäisen fiksuista ja avaavista kommenteistanne! Huomenna vielä muutama opeasia, josta haluan kirjoittaa.

-Karoliina- 

Kuva:Laura Ikonen 

 

 

Kommentit

Ajatusleikki

Mä tykkään näistä opepostauksista ihan kamalasti <3 toisaalta koskettaa itseä henkilökohtaisesti, mutta myös ihan vaan postauksina. Ei sädekehän kiillottelua, pintaliitoista, ei edes valittamista. Ihan vaan rehellistä asian kuvaamista. Ja tärkeän asian. Näitä on ollut ilo lukea. Kun joku vielä osaisi ratkaista nämä ongelmat! Eikun haasteet ;)

Sannams (Ei varmistettu)

Kiinnostava aihe! Olit varmasti huippu opettaja. Itsellä huonot kokemukset opettajista ennen lukiota ja katkeria tunteita herää opettajia kohtaan. Empatian puute näkyi jo 20 vuotta sitten. Tai sitten vain yleisen kiinnostuksen. Kiusaajat saivat rellestää, eikä henkilökohtaista kontaktia koskaan saanut. Varmaan opettajat olettavat, että hyvin suoriutuvilla oppilailla ei ole ongelmia. Luulisi kuitenkin kiusaamisen näkyvän. Varsinkin, jos vanhemmatkin yrittävät ratkoa asiaa.
Joka tapauksessa toivon, että asioihin saadaan parannusta, koska aiemminkin oli jo huonosti, saati sitten paisuvien ryhmäkokojen myötä.

Pallopallo (Ei varmistettu)

Hyvä että vaihdoit töitä, olit selvästi tyytymätön työhösi. Ikävää, että ne ihanat teinit ovat varmasti aistineet ahdistuksesi ja harmisi.
Kamalaa lukea, miten työtä voi inhota noin, samoin kaikkea muutakin koulusta.

Lukion ope (Ei varmistettu)

Aika väärin luettu.

Jasso (Ei varmistettu)

Minkähän tekstin tämä kommentoija on lukenut? Missään kohtaa en ole näissä opepostauksissa saanut sellaista kuvaa että blogaaja olisi inhonnut työtään opena. Päin vastoin! Minun medialukutaitoni mukaan hän vain kertoo ne realiteetit, mitä koulussa on nykypäivänä, ei vain omasta vaan monen muunkin opettajan näkökulmasta. Ja tuo vielä esiin että siinä se yks vika piileekin, että opet palaa loppiin kun yrittää kaikesta huolimatta venyä ja venyä.

Uupunut opettaja (Ei varmistettu)

Harmillista, että tulkitset nämä blogitekstit noin. Suosittelen lukemaan ajatuksella vielä uudemman kerran. Kirjoittaja kuvaa melko toteavasti kouluarkea, noilla pelimerkeillä me useimmat opet pelataan. Kirjoittajalla, kuten (veikkaisin että lähes kaikilla) opeilla yleensäkin tärkeimpänä työn keskiössä on oppilaat ja heidän auttaminen opintiellä eteenpäin. Mutta kun raamit on tekstissä kuvatun kaltaiset, voi kyynistyä, väsähtää tai olla yksinkertaisesti niin työllistetty luokan haastavien oppilaiden osalta, että kouluarki alkaa olla tikkuisen tuntuista. Se on ihan inhimillistä. Hoitoalalla oleva siskoni kuvaa samaan tapaan, kuinka ihmisläheiset, rohkeat ja avuliaat hoitajat uupuvat työn paineissa ja kiireissä, eikä hymy ole yhtä herkässä kuin aluksi. Nämä ihmisläheiset ammatit ovat kuormittavia. Niissä tarvitaan yhteispeliä, tukea, aikaa ja resursseja, jotta hommat hoituisi mielekkäästi. Lasten opettaminen ei saisi olla mitään liukuhihnahommaa ja juuri tästä ristiriidasta kumpuaa tyytymättömyyttä työhön - lapset pystyisivät parempaan, minä opena pystyisin parempaan, mutta en yksin riitä isossa ryhmässä, jossa on monta erityistä apua ja ohjausta tarvitsevaa, monta aikuisen ajan ja huomion nälkäistä, ja sitten monta ihan tavallista lasta, joita en ehdi päivän aikana huomioida + päälle paineet kaikista kirjoittajan tässä tekstissä kuvaamista asioista.

Vierailija (Ei varmistettu)

Miten ihmeessä joku voi ymmärtää tekstin noin väärin :)???

Ope1961 (Ei varmistettu)

Minä en tunnista blogipostauksessa kirjoittajan inhonneen työtään opettajana. Hän nostaa esiin koulun todellisuuden asiallisesti.

Laura/ Tässä kaupungissa tuulee aina (Ei varmistettu) http://tassakaupungissatuuleeaina.blogspot.fi

Kiitos tästä(kin) ja kiva, kun nostit esille pätkätyöt. Kymmenen vuotta opetusalalla ja kahtena kesänä olen saanut palkan työstä, jonka lukuvuoden aikana olen tehnyt - kaikkina muina vuosina olen saanut siirtyä Suvivirren jälkeen suoraan kortistoon. Jokakesäiset työttömyysjaksot ovat palkanalennus (koska opettajan 9 kuukauden työn palkka on jaettu 12 kuukaudelle ja näistä jää siis joka vuosi 2 kuukautta saamatta) ja ihan uskomatonta epäreiluutta, mutta nykyään myös ylimääräinen nöyryytys, kiitos aktiivimallin: viime kesänä jouduin esimerkiksi hakemaan töitä ja raportoimaan siitä työkkäriin pitkin kesää, vaikka seuraavan lukuvuoden työsopimus oli jo tehty.

Nykyinen työsopimus loppuu sekin Suvivirteen ja jo nyt odotan kauhulla aktiivimalli kakkosta ja sitä, menetänkö sen seurauksena vielä jonkun prosenttiosuuden kesän ansiosidonnaisistani.

Että sellaiset pitkät lomat aika monella.

Ja mäkin kyllä rakastan työtäni, muuten en sitä näillä työehdoilla edes tekisi. Toivoisin vain, että opettajat pitäisivät enemmän mekkalaa töistään ja eduistaan eivätkä suostuisi ihan jokaiseen työmäärän lisäykseen ilman mitään mukinoita.

http://tassakaupungissatuuleeaina.blogspot.com/2018/07/milta-tuntuu-lahe...

Vierailija (Ei varmistettu)

tää on kyllä niin hullunkurinen ongelma. kouluilla ei ole varaa palkata täysiaikaisesti opettajaa, joten hän joutuu nostamaan työttömyyskorvausta, mutta loppuviimeksi rahat tulevat alunperin samasta lähteestä kuitenkin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiitos, että avaat open työtä blogissasi! Olen opettaja sosioekonomisesti ”haastavalla” alueella, ja teen kaiken ja vähän päälle ja seison päälläni, koska välitän oppilaistani ja huolehdin sekä oppilaiden oppimisesta että esimerkiksi aamupalasta ja riittävistä yöunista, puhumattakaan väkivaltaiseen käytökseen puuttumisesta. On kamalaa lukea, kuinka jotkut tällä tulkitsevat juuri tämän asioista niiden oikeilla nimillä puhumisen aivan väärin. Opettajat tekevät työtä koko sydämellään ja oman jaksamisen kustannuksella. Yhä useampi (itseni mukaan mukien) polttaa itsensä loppuun. Sitten voidaan kaikki miettiä mistä saadaan niitä hyviä, sydämellään töitä tekeviä opettajia, jos ei asialle mitään tehdä.

Operikki (Ei varmistettu)

Kiitos, kiitos, kiitos näistä postauksista. Ja kanssalukijoille kiitos kommenteista, niitäkin luin mielenkiinnolla. Itselläni työuraa luokanopettajana, alkuopetuksessa, on takana viisi vuotta ja tänään varasin ajan työterveyteen. Josko pääsisi työterveyspsykologille juttelemaan ja ehkä jotain ratkaisua etsimään, että tätä jaksaisi. Syysloma auttoi, mutta tiedostan, että en voi vain rämpiä lomasta toiseen ja vain odottaa, että tilanne helpottaisi. Näissä postauksissa on avattu aika realistisesti monia niitä syitä, jotka itseäkin ahdistaa. Ja nimenomaan; minä RAKASTAN työtäni. Olen myös ulkoisesti töissä tehokas, innokas ja kokeilen mielellään kaikkea uutta, ”hurahtanut” positiiviseen pedagogiikkaan ja todella tykkään nimenomaan alkuopetuksesta. Harva varmaan uskoisi, kuinka kova myllerrys päässä välillä on. Se on varmaan sitä aika tyypillistä ”opettaja on kutsumusammatissa” -ajattelua ja omaa perfektionismia.

Tämä teema on oman pään lisäksi tullut vastaan tänä syksynä monesta tuutista. Opiskelukavereista useampi on puhunut samaa, työkavereitakin on uupunut, Opettaja-lehti on kirjoittanut aiheesta ja media muutenkin. Tai ainakin itse tunnun tähän nyt törmäävän paljon. Tai ehkä tämä on sellainen psykologinen harha, että kun itse painii näiden asioiden kanssa ja miettii niitä paljon, huomaa aiheeseen liittyvät jutut ja keskustelutkin helpommin. You know, kun haluaisi ostaa uudet silmälasit, kiinnittää kadulla huomiota silmälaseihin jne.

Kiitos siis tästä. Tämä(kin) auttaa jäsentelemään ja sanoittamaan tätä omaa tilannetta vähän selkeämmin. &lt;3

Tuulis (Ei varmistettu)

Operikki! Pakko kommentoida vielä tähän erikseen, sillä sun tekstisi kuvasi sitä samaa tilannetta, joka on kuin suoraan mun elämästä. Opena oon juuri se tyyppi, josta ei varmasti päälle päin kovin helpolla huomaa niitä huonoja päiviä, sillä töissä jaksan kyllä skarpata. Olen perusluonteeltani aika positiivinen ja iloinen ihminen ja myös oppilaille haluan tätä puoltani antaa. Viime vuonna huomasin, että työ alkoi imeä minusta niin paljon irti, että jaksoin oppilaiden ja työtovereiden edessä antaa kaikkeni, mutta kotona koko maailma romahti usein työpäivän jälkeen. Aloin syytellä itseäni siitä, että en muistanut mitään (johtuu kai kuormituksesta) ja pienimpienkin tehtävien hoitaminen tuntui ahdistavalta ja vastenmieliseltä. En kertaakaan syyttänyt tästä oppilaita, työyhteisöä tai ketään muutakaan kuin omaa itseäni. Tunsin (ja edelleen tunnen) olevani huono, riittämätön ja tehoton, vaikka kaikki ympärilläni muistuttavatkin, miten paljon jaksan tehdä. Itse en vain koe näin. Sunnuntait ovat minulle tuskaa, sillä alan jännittää ja ahdistua tulevista viikoista ja pelkään, että jaksanko enää ensi viikolla innostaa ja innostua. Työpsykologilla käynti auttaa hetkellisesti, mutta en koe käyntien tarjonneen mitään konkreettisia, pysyviä ratkaisuja tilanteeseeni. Välillä saan psyykattua itseni jaksamaan, mutta aika ajoin romahdan kotona ollessani täysin. Perheeni on tästä ilmiöstä kovin huolissaan ja tiedän, etten voi jatkaa tällä kaavalla työssäni kauaa romahtamatta. Tuntuu, että pitäisi vain opetella katsomaan asioita sormien läpi ja tehdä vähemmän, jotta jaksaisi enemmän. Sen kun vielä vuosien varrella oppisi :)

Operikki (Ei varmistettu)

Tsemppiä kovasti Tuulis ja toivotaan, että me löydetään kaikki omat ratkaisumme tähän. Tavallaan huojentavaa, mutta samalla todella lohdutonta, kuinka paljon meitä on samassa jamassa.

Elämä kuitenkin kantaa, siihen itselläni on sentään vielä kova luotto. :)

omenamato (Ei varmistettu)

Olen ala-asteenope, tosin en Suomessa vaan ulkomailla. Tällä hetkellä työskentelen yläasteella tukiroolissa koulussa, jossa ei saa printata tai kopioida mitään koska budjetti on loppu. Kouluvuosi siis alkoi elokuun lopussa ja nyt lokakuussa printtausbudjetti nollassa, eli jos haluaa printata (kuten aika monia opettaja haluaa...) se tehdään sitten itse kotona, paperit ja musteet maksetaan itse.

lukiolainen (Ei varmistettu)

Moi! Ihan tosi mielenkiintoinen ja silmiä avaava teksti. Sitä itse yläasteikäisenä on tullut syytettyä opettajia milloin mistäkin, vaikka tosiasiassa ei opeilla kyllä helppoa ole ja yleensä he tosiaan haluaisi vain oppilaiden parasta! :)

Tuulis (Ei varmistettu)

Kiitos näistä postauksista, Karoliina!
Musta tuntuu, että osaat tekstissäsi pukea monen työtään kovasti rakastavan, mutta myöskin siinä uupuvan open ajatukset niin upeasti, että melkein tuli tippa linssiin. Oikeastaan jäsentelit tässä ainakin mun oman pään sisäisen myrskyn sanoiksi - kiitos myös siitä. Näitä lukiessa tuli pitkästä aikaa jotenkin lohdullinen olo siitä, että en näköjään todellakaan taida olla yksin tuntemusteni kanssa. Välillä tuntuu niin kauhealta edes avata suutaan näistä aiheista, sillä tuntuu, että opettajana ei saisi kritisoida omaan työhön liittyen mitään, vaan kiltisti hoitaa oma tonttinsa. Kuka nyt haluaisi olla se opehuoneen tunnelman tappaja, joka ilmestyy välituntisin vain valittamaan kaikesta, sillä onhan koulumaailmassa edelleen myös paljon hyvääkin. Sitä hyvää on vain tosi vaikea nähdä, kun kaikki tuntuu painavan päälle. Tällaiseksi ankeutuneeksi mörrimöykyksi sitä ikävä kyllä tuntuu vuosien varrella tahtomattaankin muuttuvan. Haluaisin niin kovasti jaksaa työssäni, mutta tuntuu, että juurikin nuo mainitsemasi asiat nielaisevat ainakin meidät tunnolliset ja kehityshaluiset opet kitaansa. Voi kunpa tähän kaikkeen olisi jokin järkevä ratkaisu. Liian moni upea ope on jo palanut loppuun tässä työssä. Toivottavasti meitä kuullaan vielä ja tilanteeseen tulee muutos. Opettajatkin tarvitsisivatkin kipeästi tukea työhönsä etenkin työuran ensimmäisinä vuosina. Tätä työtä on pakko tehdä sydämellä, mutta jos työstä haluaa selvitä ilman uupumista, pitäisi opettajien työnohjausta olla tarjolla enemmän. Yksin kuka tahansa palaa loppuun, kun työmäärää kasvatetaan vuosi vuodelta. Kiitos, että kirjotat tästä tärkeästä aiheesta.

TS (Ei varmistettu)

Hei,
mielenkiintoisia tekstejä, kiitos niistä! Olen ymmärtänyt, että usein nämä sijaisten kesälomatöttömyyskaudet johtuvat siitä, että varsinaisella viranhaltijalla on oikeus palata loman ajaksi "töihin", ja sitten taas syksyllä takaisin esim. hoitovapaalle. Onko tämä urbaanilegenda vai totta?

Opemyös (Ei varmistettu)

Sijaisten työsopimukset tehdään vain lukuvuoden ajalle ja lomien ajaksi ne katkaistaan. Mikäli sijainen on tekemässä äitiyslomasijaisuutta, yleensä äitiyslomalainen palaa ns. kesäksi töihin, mutta vaikkei palaisi, sijainenkaan ei saisi kesänajan palkkoja. Ne jäisivät siis kunnan/kaupungin kassaan. Joskus muinoin on ilmeisesti ollut mahdollista esim. jakaa kesän palkat sijaisen kanssa vaikkapa puoliksi, mutta nykyään sellaista mahdollisuutta ei käsittääkseni ole.

Monesti kunnissa/kaupungeissa tehdään työsopimuksia, jotka päättyvät kesäkuun alkuun vaikkei kyse välttämättä olisi edes sijaisuudesta.

Lauraae (Ei varmistettu)

Todella mielenkiintoisia postauksia! Minusta on mahtavaa, että joku uskaltaa noin rehellisesti tuoda realistiset ajatukset ja epäkohdat julki, kun niitä yleensä nimenomaan peitellään ja piilotellaan "pakko jaksaa"-ajatuksen vuoksi. Ja itseni yllätti kuinka samaistuttavaa - juuri näiden samojen asioiden kanssa painiskellaan myös varhaiskasvatuksen puolella. Huolestuttava ajatus lasten kannalta, miten pitkään he joutuvat osaltansa kärsimään mm. resurssipulan vuoksi..

Vierailija (Ei varmistettu)

Minulla ei ole ollut juuri mitään kosketusta koulumaailmaan oman kouluaikani jälkeen, mutta päiväkotilapsen äitinä asia mietityttää jo kovasti. Paljon on opettajien uupumus, luokkakoot, ongelmat juuri erityistä tukea tarvitsevien lasten kanssa ym.olleet tapetilla ja huolestuttaa jo, miten tuossa aika kamalaksi kuvaillussa koulumaailmassa tulee oma koululainen sitten pärjäämään.
Jos koulumaailmaa kurjistetaan, tulee tämä väistämättä johtamaan asuinalueiden ja perheiden eriytymiseen entisestään. Olemme keskituloinen perusperhe, mutta niin tiukkaa rahasta meillä ei ole, ettenkö olisi valmis maksamaan paremmasta koulutuksesta, jos se olisi mahdollista. Olemme muuttamassa ennen lapsen kouluun menoa koska nykyisen asuinalueemme kouluun tulee suurin osa lapsista alueelta, jossa on valtavasti sosiaalisia ongelmia ja mm.vuosittain jokunen tappo (ihan vain esimerkkinä). Haluamme varmistaa muuttamalla, että lapsemme pääsee mahdollisimman hyvään kouluun ja niin haluaa nykyään moni muukin. Kehitys tullee johtamaan siihen, että erityisoppilaiden kuormittamien koulujen sekä muiden näissä postauksissa mainitsemiesi asioiden vuoksi koulutus ja koulut eriarvoistuvat. En enää osaa edes nähdä tässä mitään huonoa, koska julkista koululaitosta ei näemmä edes haluta pelastaa poliitikkojen toimesta, toivon vain, että mahdollisimman pian tulee aidosti yksityisiä, hyviä, rauhallisia kouluja, joissa opettajat saavat enemmän keskittyä opettamaan ja voivat nauttia työstään ja lapset saavat näin parempaa opetusta.

Vierailija (Ei varmistettu)

Itse opettajana en toivo, että näin kävisi, enkä näe sen tuovan opettajille välttämättä lisää aikaa tai vähemmän paineita. Useissa maissa, joissa yksityiskouluja on lapset ja opettajat noissa ns. paremmissa kouluissa ovat hyvin stressaantuneita, koska sitten odotukset opetuksen laadussa, arvosanojen paremmuudessa, testituloksissa jne. ovat paljon korkeammat. Lisäksi se keskittää sitten sen "haastavemman" oppilaskunnan yhteen. Tämä ei ole hyvä ratkaisu ja yksi syy, miksi Suomi on pärjännyt niin hyvin opetuksen saralla on juurikin se, että meillä erilaiset sosioekonomiset taustat kohtaavat kouluissa ja ovat enemmän sekoitettuna kuin muissa maissa. En myöskään toivo maksullisia kouluja, koska se eriarvoistaa lapsia väärin perustein ja kasvattaa vain varallisuuseroja ja kuiluja yhteiskuntaluokkien välillä. Vanhempien varallisuus ja "sivistyneisyys" luo jo nyt rajaa lasten välille, enkä koe, että sitä tulisi vielä lailla ja yksityistämisellä kasvattaa. Olen vierestä seurannut useammankin kaverin kipuamista sieltä alkoholisti perheestä tai muuten sekavasta lapsuudesta korkealle elämässä ja he ovat aivan älyttömän lahjakkaita ja työteliäitä, ja jo nyt näinkin tasavertaisessa koulutusjärjestelmässä he ovat joutuneet tekemään aivan valtavasti työtä sen eteen juurikin niiden kodin lähtökohtien takia. Tuntuisi hyvin epäreilulta, jos nämä mahdollisuudet olisi vielä tehty vielä vaikeammaksi sillä, että lapset jotka ovat olleet onnekkaita ja kokeneet suojatun ja hyvä varaisen elämän pääsisivät vielä entistä enemmän edelle näissä "kilpailuasetelmissa" joita yhteiskunnassa on vain sillä, että on päästy "parempaan" kouluun.
Opettajana näen, että kaikilla tulisi olla samanlaiset mahdollisuudet elämään siitä omasta taustasta huolimatta, koska ei sitä voi päättää millaiseen perheeseen syntyy. En näe hyvänä monien muiden maiden mallia, jossa periaatteessa on samat mahdollisuudet saada se "hyvä elämä" oli sitten mistä oloista tahansa, mutta todellisuudessa se ei riipu niistä omista taidoistasi tai halustasi, kun yhteiskunta on rakentanut mallin, jossa toiset saavuttavat saman tai enemmän pelkästään sen paremman taustansa ansiosta, eivätkä välttämättä sillä omalla työllä ja halulla. Hyvänä esimerkkinä on myös Ruotsi, joka muutama vuosi sitten yksityisti kouluja aika rajulla kädellä ja sieltä kuuluu paljon sitä, että älkää tehkö samaa. Tulokset eivät parantuneet, opettajien asemat eivät parantuneet ja koko homma oli yhtä kaaosta. Minä olen opettajana aina ollut ylpeä kansainvälisesti puhuttaessa siitä, että Suomessa peruskoulutuksesta ei saa periä maksuja, eivät edes yksityiset koulut ja toivottavasti sama asetelma pysyy jatkossakin.

https://www.youtube.com/watch?v=ZT1zCK7aX4k
Olen tuon videon nähnyt pari kertaa, mutta edelleen se saa herkistymään, kannattaa katsoa kuvastaa hyvin sitä millainen se kilpailuasetelma elämässä on, jos siitä tehdään entistä eriarvoisempi.

Vierailija (Ei varmistettu)

En minäkään toki toivo, että näin kävisi, mutta en halua että oma lapseni joutuu koulumaailmaan, jossa häiriköt määrää ja opettajat väsyy. Teen siis sen minkä voin, jotta lapseni saisi mahdollisimman turvallisen koulun alun (ainoa, mitä tällä hetkellä voin, on muuttaa eri alueelle ja toivoa parasta. Tokikaan muuttokaan ei mitään takaa.) Jos nykyinen politiikka jatkuu, ihmiset saattavat hyvinkin alkaa maksaa paremmasta (jos se on mahdollista). Itsekin olen ns.duunariperheestä ponnistanut parempaan tulotasoon ja olen siitä
hyvin kiitollinen! Maksaisin mielelläni lisää veroja jos koulutuksen laatu nousisi jotenkin, mutta ekaksi varmaankin pitäisi olla poliittista tahtoa muuttaa asioita.

Ketä te opettajat muuten meinaatte äänestää? :D Kokoomus yksityistää ja supistaa koulutuksesta, SDP hyysää eläkeläisiä jne.

Nypä
Karvasta ja makeaa

Häirikön takana on lähes aina lapsi jolla on elämässään haasteita; joko ne ovat biologian tai ympäristön asettamia. Haasteisiin tulisi vastata tukitoimin, kuntoutuksin ja apua antamalla. Ei syrjäyttämällä, eriyttämällä ja ennakkoluuloilla. 

Jokaine lapsi antaisee itselleen turvallisen koulun ja hyvän opetuksen, tarvittavan tuen.  Sillä avataan väylä häiriköstä veronmaksajaksi. 

Syrjäyttämällä, leimaamalla ja jättämällä ilman tukea saadaan sitä, mitä ennakkoluulot ruokkivat; ongemaisia aikuisia joiden jälkien korjaamiseen valuu kaikki peruskoulun aikana tehdyt säästöt, ja vähän ylikin. 

Sen sijaan, että ollaan vailla eliittikouluja, pitäisi olla vailla riittäviä reursseja, tarpeeksi ammattitaitoa ja opettajille tukea työhönsä. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Mitä tarkoitat sillä, ettei haasteisiin vastata eriyttämällä?
Terv. luokanope joka eriyttää jokaisella pitämällään tunnilla

Nypä
Karvasta ja makeaa

Eriyttämä ns. häirikkökapset tiettyihin kouluihin jolloin saadaan jako ns. hyviin ja huonoihin kouluihin (ellei kyse ole sitten erityisopetuksen tarpeesta koulussa jossa tarjotaan erityisopetusta). Yllä joku kommentoi etei halua lastaan kouluun jossa häiriköt määrää ja opet uupuu. Vaan haluaa lapsensa ns. parempaan kouluun. 

Kyse oli nimenomaan kokonaisista kouluista. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Mutta eikö nyt juuri olla harmiteltu sitä, että kun erityistä tukea tarvitsevat lapset ovat normaaliluokilla, ei opettajien aika riitä tavalliseen opettamiseen? Että aika menee vain järjestyksen pitoon ja kaikkein hitaimmin oppivien auttamiseen. Toki yhteiskunnan pitää huolehtia heikoimmista, mutta jos se jatkuvasti on pois niiltä lapsilta, joilla ei ole oppimisvaikeuksia tai käytöshäriöitä, ei sekään ole minusta ihan oikein.

Nypä
Karvasta ja makeaa

Tuen järjestäminen kouluun ei tarkoita välttämättä sitä, että lapsi täytyy siirtää eri kouluun tai edes eri luokalle. Sitä integraatiolla ja inkluusiolla ajettiin takaa, kävi näin niin, että lapset siirrettiin lähikouluun mutta tukitoimia ei. 

Erityislapsen ohjaaminen ei läheskään aina tarkoita ylempalttista järjestyksenpitoa. Kuri ei korjaa mm. neurobiologisia virheitä mutta tuella kuntoutuksella voidaan tehdä asian eteen paljonkin. Tuen ei tarvitse olla erillisessä erityislasten koulussa. 

Ajatushan olisi ollut hyvä, aivan niin kuin blogin kirjoittaja Karoliinakin yhdessä tekstissään toteaa, mutta säästöt ovat iskeneet ja tuki jäi nilkuttamaan. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Ihanan naiivia olettaa, että "hyvillä" asuinalueilla olevissa kouluissa ei olisi oppimisvaikeuksisia oppilaita tai sellaisia, jotka aiheuttavat häiriötä. Oppimisvaikeuksilta ei voi rahalla tai hyvällä käytöksellä välttyä. Lisäksi olen huomannut, että "hyvien perheiden lapset" vasta kusipäisiä osaavat ollakin. Kiusaamista ja häiriökäyttäytymistä olen opevuosieni aikana tavannut eniten juuri näissä "hyvissä" kouluissa.

Vierailija (Ei varmistettu)

Äh, piti sanomani hyvällä kasvatuksella eikä hyvällä käytöksellä!

Vierailija (Ei varmistettu)

En ole väittänytkään, että perhetausta suojaisi oppimisvaikeuksilta tai häiriökäyttäytymiseltä, mutta ehkä vähän naiivisti ajattelen tästä asiasta (omasta sosiaalisesta kuplastani käsin). Kuitenkin, jos jonkun alueen kouluun tulee lapsia vain kaupungin vuokrataloista tai toiseen vain uudelta omakotitaloalueelta, on kuitenkin todennäköistä, että kouluissa painitaan ainakin osittain eri ongelmien kanssa.

Nypä
Karvasta ja makeaa

"Kuitenkin, jos jonkun alueen kouluun tulee lapsia vain kaupungin vuokrataloista tai toiseen vain uudelta omakotitaloalueelta, on kuitenkin todennäköistä, että kouluissa painitaan ainakin osittain eri ongelmien kanssa."

Täytyy kyllä sanoa, että sosiaalinen kuplasi on hyvin mustavalkoinen ja ahdas :-0

Asun itse siellä ns. uudella omakotitaloalueella; meillä on ollut täällä ongelmia laidasta laitaan; rikollisuutta, päihteitä, koulukiusaamista. Koulussa on nuuskaamista, tupakointia, rikottuja pyöriä, ilkivaltaa

Ei ole omistusasuminen omakotitaloalueella meitä varjellut. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Kyllä valitettavasti ero on nähtävillä ihan käytännön työssä kuin tilastoissakin. Itse olen työskennellyt terveyskeskuslääkärinä ja sitä kautta koululääkärinä useassa eri pk-seudun kunnassa erilaisilla sosioekonomisilla alueilla. Alhaisempi sosioekonominen asia assosioituu valitettavan moniin sosiaalisiin ongelmiin. Sen kieltäminen ei muuta asiaa paremmaksi vaan estää asian huomioimisen. (Ja kyllä, korkea sosioekonominen asema suojaa lasta kyllä mm. oppimisvaikeuksilta). Se, onko esim. moraalisesti oikein siirtää oma lapsensa toiseen kouluun tämän vuoksi on toinen asia, mutta ei sekoiteta faktoja ja arvovalintoja.

Nypä
Karvasta ja makeaa

Kukaan ei tilastojasi tai kokemustasi kiellä. 

Mutta ongelmaan pitäisi tarttua muutoin kun ajamalla eliitti ja ns. ongelmat erilleen. Sitähän tässä ehdotettiin. JA fakta on sekin, ettei ns. hyvä asuinalue ole täysin turvassa rikollisuuelta, huumeilta tai muiltakaan ongelmilta. 

Lääkärinä olet taatusti törmännyt korkeasti koulutettujen vanhempien lapsiin joilla on neurobiologisia ongelmia, kuten mainitsemiasi oppimishäiriöitä. Korkeasti koulutetuilla on päihdeongelmaa siinä missä muillakin, usein he tosin piilottavat sen paremmin. 

Korkea sosioekonominen asema ei suojele niiltä. ADHD, oppimisvaikeudet, Asperger, tourette, kielen kehityksen erityisvaikeus..... löytyy ihan joka sosioekonomisesta portaasta. 

Niihin pitää puuttua muutoin kun jakamalla kastit kahteen. Siitähän tässä oli kyse. 

Sairaslomalla (Ei varmistettu)

Kiitos näistä opeteksteistä! Ihan mahtavaa, että asiasta puhutaan realistisesti ja tuodaan näitä epäkohtia kaikkien nähtäville. Olen itse luokanopettaja, joka latailee tällä hetkellä akkuja sairaslomalla. Minulla on ihania oppilaita, joita on jo oikeasti ikävä, mutta ajatuskin töihin paluusta ahdistaa. Aivan kuten muutkin ovat kommentoineet, kyse ei ole siitä, etteikö välittäisi niistä lapsista ja haluaisi tehdä kaikkea heidän eteensä. Kyse on ennemminkin siitä riittämättömyyden tunteesta kaiken keskellä, kun ei vaan kykene siihen. Kun on hoitanut ne opetustunnit, on täysin loppu siitä päivän hulinasta ja milloin mistäkin tapahtuneesta, että sen ylimääräisen sälän alle tuntuu musertuvan. Ikävä kyllä en näe tällä hetkellä tähän mitään muuta käsillä olevaa vaihtoehtoa kuin alanvaihdon, ja se tekee kovin surulliseksi.

-nukka- (Ei varmistettu)

Ihan näin "sivullisena" lukijana huomio: toivottavasti joku on jo lähettänyt nämä postaukset esim. Sanni Grahn-Laasoselle. Mulla on vasta päiväkoti-ikäiset lapset, mutta en tosiaan haluaisi että meillä mennään Amerikan malliin, jossa eriarvoiset lähtökohdat ovat arkipäivää ja "rikkaiden" koulut ja harrastukset ovat erikseen.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ei niihin rikkaiden kouluihin riitä lapsia, suurimmalla osslla ei olisi varaa sellaisiin ja kaikki ne rikkaat lapsineen ei asu keskitetysti Espoossa.

Vierailija (Ei varmistettu)

Nytkin osa perheistä ostaa tukiopetusta ja tämä varmaan lisääntyy. Lisäksi kynnelle kykenevät ostavat jo nyt asuntonsa "parempien" koulujen läheltä, eli tätä parempiosaisten kouluvalikointia tapahtuu. Ellei tähän koko koululaitoksen surkeuteen puututa, tulee väistämättä koulujen eriarvoistuminen jatkumaan, ehkä yksityinen sektori kasvaa ja se yhdessä mm. meneillään olevan sote-kurjistamisen kanssa, johtaa veronmaksuhalukkuuden vähentymiseen, kun julkinen ei tarjoa riittävää palvelua.

Nypä
Karvasta ja makeaa

Uhkailu ja väkivalta on nykyään monen muunkin työelämässä olevalla läsnä, ei se ole ainoastaan opettajien ongelma (viittaan lauseeseen :"Kuka aikuinen sietäisi sitä, että nyrkkivaara olisi läsnä töissä joka ikinen päivä?"). Apteekkeja ja kauppoja ryöstellään jatkuvasti, vartijat kokevat väkivaltatilanteita päivittäin, ensihoitajien kimppuun on käyty ja minä, sairaanhoitaja olen saanut uhkausia, nyrkistä, sylkeä päälleni tavaroista puhumattakaan. Minua on huoriteltu, puristeltu rinnoista ja takapuolesta, pyydetty seksiä ja hoitotilanteessa puhuttu kaksimielisiä. Olen joutunut soittamaan vartijat turvaamaan hoitotilanteen.

Joten aika moni aikuinen joutuu sietämään väkivallan läsnäoloa, päivittäinkin.

Lastentarhanope (Ei varmistettu)

Hei! Muistathan kuitenkin että myös tällä hetkellä sosionomit (amk) voivat toimia lastentarhanopettajina, valitettavasti tätäkin oikeutta ollaan poistamassa. Itsellä ainakin monta osaavaa amk pohjasta kollegaa!

Resurssien puute. Silppusälätyö. Huh.

Lähdin aamulla kotoa klo 6.30 ja olin takaisin klo 20.30. Työmatkaan meni 45-50 minsaa/suunta. Loppuaika meni töissä. Opetusta 8.10-15.00, loppuaika kokeiden, matskujen ja harjoitustehtävien tekoa ja kopiointia, palavereja ym.

Kun raahauduin rättiväsyneenä kotiin, jatkoin töitä. Onneksi näitä kauhuviikkoja, jolloin työpäivät ovat 9-13 tuntia joka päivä, ei ole kuin joskus...

Vierailija (Ei varmistettu)

"Minä nimittäin ajattelen niin, että väsymys kumpuaa juuri siitä, että jengi rakastaa työtään niin paljon, että haluaa tehdä koko ajan parhaansa. He välittävät aidosti lapsista ja väsyvät kun huomaavat, ettei opettajuus olekaan sankaritarina, jolla saa pelastettua lapsia ja perheitä. Sellainen arjen läsähtäminen kasvoille nujertaa monen humaanin maailmanpelastajan mielen."

Loistavasti kiteytetty. Olen viime talvena burnoutin läpi kahlannut lastentarhanopettaja ja juuri noinhan se menee: kun ensin aivan innoissasi opiskelet kolme vuotta yliopistossa, pursuat ideoita, harjoittelut menevät hyvin ja innostut aina vain lisää, ja sitten yhtäkkiä huomaat olevasi kaksi tuntia päiväkodin sulkemisen jälkeen töissä - ilmaiseksi - kirjaamassa, arvioimassa, dokumentoimassa ja suunnittelemassa. Ylitöitä ei saa tehdä, mutta työajalla et ehdi tehdä kaikkea. "Priorisoi", sanotaan, mutta sitten ei anneta itse priorisoida vaan on moniammatillinen palaveri, on tiimipalaveri, on se ja tämä ja tuo ja sata muuta aikuisten asiaa jotka ajavat lasten kanssa olemisen ohi. Ja kun se laadukas pedagogiikka ei ihan totta ilmaannu tyhjästä, ei edes ryhmään jossa ei olisi yhtäkään tehostetun tai erityisen tuen tarvitsevaa lasta, saati sitten integroituun ryhmään. Moraali ei anna periksi suunnitella huonosti, mutta työajalla sitä ei ehdi missään nimessä päivisin tehdä. Huh.

Mutta sitten se tulee taas, ihana hetki lasten kanssa sylikkäin, kiitos vanhemmalta spontaanisti päivän jälkeen, lasten onni ensilumesta ja hyvä täydennyskoulutusviikonloppu vertaistukineen. Ja taas mennään.

(Ja mitä tulee ylempänä olevaan "valitettavasti sosionomeilta ollaan viemässä opekelpoisuus pois" niin anteeksi mutta onneksi ollaan, toki jo pätevät sosionomit pätevyytensä saavat tottakai pitää eikä sinällään kenenkään työtä olla viemässä. Tunnen monta valtavan hyvää ja taitavaa sosionomia, jotka ovat loistavia työssään, mutta he ovat sitä Marjatta Kallialan sanoin "koulutuksestaan huolimatta, ei sen ansiosta". Miten ihmeessä sosionomi, jolla ei ole _opintopisteen_vertaa_ erityispedagogiikkaa opinnoissaan, ei opettajan pedagogisia, ja vain 60op ylipäätään varhaiskasvatukseen suuntaavaa opintoa (sis. harjoittelut ja opinnäytetyö), voi olla pätevä suunnittelemaan, toteuttamaan ja arvioimaan laadukasta pedagogista toimintaa integroidussa ryhmässä, kun jo itse erityispedagogiikkaa lukeneena mutta vain kandina (180op kasvatustieteitä, erityisesti varhaiskasvatus eli kolminkertainen määrä!!) tunnen välillä hirveää riittämättömyyttä kun keinot vain loppuu kesken? Ilmainen vinkki: kyse ei ole minun kyvyttömyydestäni. En halua "luoda sosionomi vs. lto-vastakkainasettelua", koska koko vastakkainasettelu on tyhmä. Kyseessä on kaksi aivan eri koulutusta jotka työvoimapoliittisista syistä ovat nyt vain tuottaneet muka saman pätevyyden, ja onneksi asia korjataan. Kyllä, sosionomin vahvuus on ehdottomasti moniammatillinen yhteistyö, mutta varhaiskasvatus on nykyisellään sivistys- eikä sosiaalipalvelu, ja lastentarhanopettajan työn ydintä täytyy olla pedagogiikka ja ne lapset lähtökohdista riippumatta, ei sosiaali- eikä perhetyö.)

Erityisen lapsen äiti (Ei varmistettu)

Itse haluan kommentoida sitä, että paljon on lapsia, joilla tarvetta erityiselle tuelle, mutta ovat ulkonaisesti ihan tavallisia, rauahallisia ja "kilttejä" lapsia, jotka myös haluavat oppia. Oma lapseni tarvitsee tukea oppimiseen. Hän on luonteeltaan rauhallinen ja ujo eikä mikään häirikkö, hän on myös motivoitunut oppimaan sekä haluaa oppia asiat hyvin. Hänen ja varmasti myös suurimman osan lasten kannalta pienemmät ryhmä koot olisivat parasta. Opettajalla olisi paremmin aikaa jokaiselle, ja oli oppilaan tausta / haasteet / lahjakkuus mikä tahansa, niin opettajalla olisi aikaa huomioida ne.

Vierailija (Ei varmistettu)

Jännityksellä odotin, että kirjoitako koulutyöstä, nyt kun se on taakse jäänyttä elämää! Kiitos kun kirjoitat! Näistä asioista monet puhuvat kahvikupin äärellä ja purkulenkeillä, mutta kissaa ei tohdita nostaa pöydälle. Tokkopa saa kyseenalaistaa tai uupua, kun on pitkät lomat ja vapaat viikonloput?

Olen itse koulunkäynninohjaaja ja tehnyt vasta viisi vuotta alan töitä. Palkkani on muutaman euron vajaa 2000€/kk, siis jos tekisin täyttä työviikkoa. Kunta säästää ja lyhensi kaikkien ohjaajien työviikot 30h/viikko. Tehtäväkohtainen palkkani on myös n. 50€/kk suurempi, haastavan työtehtävän vuoksi.

Teen töitä erityislasten luokassa, jossa 8 oppilasta. He ovat esikoulu - yläkouluikäisiä, joista osa on saanut kehitysvammadiagnoosin ja osalla ei ole muutakuin Hojks ja sinne kirjattu erityisen tuen tarve. Kukaan ei tuota puhetta, kaikki käyttävät vaippoja, osa käyttää tukiviittomia ja ymmärtää hieman puhetta. Muutama oppilas on väkivaltainen ja heidän kanssaan on kiinnipitotilanteita tunneittain. Työsuojeluvaltuutettu toi meille yhden työntekijän ja hälyttimet väkivaltatilanteita varten. Tosiasiassa kukaan ei ole auttamassa jos painat hälytintä, sillä ei ole "ylimääräistä" henkilökuntaa. Olet aina yksin oppilaan kanssa.

Päivät kuluvat vaippoja vaihtaen ja jatkuvaan väkivaltaan. Lyöntejä, potkuja, puremista, sylkemistä. Oman pään hakkaamista seinään/ lattiaan. Tavaroiden viskomista, tuoleilla heittelyä, virtsaamista lattialle/ ohjaajan päälle. Ja tämä luokka integroitu ihan tavalliseen alakouluun. Siirtymät yhtä hel***iä, kun yrität ettei ketään satu.

Että niin, turpaan töissä joka päivä!

Ja koska kunta järjestää erityistä tukea tarvitseville hoitoa myös koulujen loma-aikoina, niin töissä ollaan! Joulut &amp; kesät !

Sossu (Ei varmistettu)

Kiitos Karoliina opettajan arjen esiin nostamisesta! Samaistun itse moneen tunteeseen ja ajatukseen asiantuntija-ammatin järjettömästä tilanteesta.Työskentelen sosiaalityöntekijänä lastensuojelussa. Koen aivan samalla tavalla, ettei yliopistokoulutus valmista millään tavalla raadolliseen arkeen työssä. Sosiaalityöntekijältä vaaditaan yhteiskuntatieteiden maisterin koulutus, mutta KVTES:n palkat laahaavat alle 3000e:n (!), vaikka työssä ollaan virkavastuussa jokaisesta erittäin pahoinvoivasta lapsesta. Yliopiston kauniit eettiset pohdinnat eivät valmista tappouhkauksiin tai itsetuhoisten nuorten kohtaamiseen. Onneksi näihin asioihin olen saanut koulutusta muissa yhteyksissä.

Sairaslomat, uupumus ja se, ettei virkoja saada täytettyä ovat tällä alalla arkipäivää. Tällä hetkellä jaksan työssäni hyvin, mutta pelkään seinän tulevan vastaan jossain vaiheessa. Työtä on liikaa, eikä siitä makseta sen vaativuuden mukaisesti.

Täällä on paljon negatiivisia kommentteja liittyen siihen, miten sairaanhoitajilla tai muilla asiantuntija-aloilla on vielä opettajiakin pienemmät palkat. Kertoo ehkä yleisesti käytännönläheisten ja naisvaltaisten alojen palkkakuopasta, johon ei auta toisen ammattiryhmän kadehtiminen tai syyllistäminen. Yhteiskunnan tulisi arvostaa opettajia, sosiaalityöntekijöitä, sairaanhoitajia, poliiseja ja lähihoitajia paljon enemmän, ja palkkoja tulisi nostaa kauttaaltaan näissä ammateissa.

Tsemppiä kaikille meille yhteiskunnan tärkeimmissä, ihmisläheisissä ammateissa toimiville asiantuntijoille! &lt;3

Kommentoi