Tällaista on rakastua kolmekymppisenä!

Viime viikonloppuna meillä oli A:n kanssa pitkästä aikaa viikonloppu niin, että olimme kaksin. Tai no toki myös ystävien kanssa, mutta sillä tavalla kaksin, että pystyimme tekemään käytössä mitä tahansa. Antamaan toisillemme huomiota ja pitämään toisiamme ykkösenä ennen kuin se todellinen ykkönen tuli taas sunnuntai-iltana kotiin.

Jos miettii meidän elämää kolmestaan, on se sellaista tavallista elämää, mitä varmasti 90% kaikissa muissakin lapsiperheissä. Tottakai välillä jokin juttu vanhemmuudessa tai lapsen kanssa käytävässä kommunikaatioissa on raskasta, mutta pääosin elämä on aika hirveän helppoa. Yksi lapsi kun on eri asia kuin vaikkapa kolme. Ja tokaluokkalainen on sitä paitsi jo kauhean omatoiminen ja arki ei enää ole kiinni imetyksissä, vaipanvaihdossa tai missään sellaisessa, joka vaatisi vanhemmalta erityistä arjensietokykyä. Tuntuu, että vaikka meillä on tässä kodissa kaksi aikuista ja yksi lapsi, ja siinä mielessä vaikkapa auktoriteettisemmat ovat hyvin selviä, on meillä myös kolme yksilöä. Kolme erilaista elämää, jotka ovat onnekkaasti hirveän usein myös yhdessä.

Anteeksi tämä hairahdus perheasiaan, kun otsikon mukaan piti puhua rakkaudesta. Joten. Nyt siitä sitten enemmän.

Kun mä edellisen (ja toivottavasti aivan vihonviimeisen) kerran erosin, olin aluksi hirvittävän väsynyt. Moni eronnut – ehkä erityisesti juuri eronnut vanhempi – kokee syyllisyyttä siitä, että on eronnut. Ja vaikka omassakin historiassani oli ennen tätä eroa useampiakin eroja, huomasin, etttä mitä vanhemmaksi tulen, sitä suuremmat morkkikset epäonnistuneesta parisuhteesta sain. Jotenkin nuorempana sellainen oman itsensä etsintä ja suunnanmuutokset eronkin kautta olivat olleet ns. asiaankuuluvia etappeja itsensä etsinnässä. Mutta kolmekymppisenä äitinä ero tuntui lähinnä vain vitunmoisena elämänsä romuttamisena. Vaikka tiesin tekeväni oikein erotessani, tunsin silti samalla itseni ihan typeräksi siinä mielessä, että en pystynyt pitämään lapseni ydinperhettä kasassa. Että vaikka en halunnut vähätellä tunteita ja toisaalta arjen konkreettiaa, mietin monta kertaa, mikä oikeus minulla oli omien tunteideni vuoksi päättää niin isoista asioista.

Kun sitten erosin, päätin, että tästä eteenpäin olisin vaan se todella järkevä aikuinen, joka ei hurahtaisi jumankekka mihinkään tai kenenkään noin vain. (Tässä nyt siis se aasinsilta, joka liittää lapsiperhe-eroasiat rakkausasioihin, tadaa). Siksi tein listan siitä, millaiset ominaisuudet miehen, jonka kanssa alkaisin seurustella, tulisi täyttää (lista-asiasta luettavissa lisää täältä). Päätin sivuttaa tunteet ja aloin miettiä asioita hyvin pragmaattisesti. Vaikka olenkin ollut perusluonteeltani aina toivoton romantikko, karisi romantiikka päästäni heti kun minusta tuli sinkku. Ehkä vähän nurinkurista, mutta juuri siinä tilanteessa, kun extempore romantiikalle ja ihastumisille oli ensi kerran tilaa miltei vuosikymmeneen, muutuin puupökkelöksi. En tarkoita sitä, etten olisi deittaillut tai käynyt treffeillä. Olenhan kertonut vaikka siitä, että olin Tinderissä. Kyse ei ollut siitä. Tarkoitan sitä, että ennemminkin vain päätin, ettei varsinaiselle rakastumisella olisi enää tilaa elämässäni. Jos joskus alkaisin seurustella, täytyisi miehen olla se listan täyttävä järkiratkaisu. Ilotulitukset olisi paras säästää nuoremmille.

Mutta sitten tapahtui jotain erikoista. Kun A ja minä tapasimme, unohdin listat. Unohdin kaiken sen päänsisäiseni kamppailun ja annoin yksinkertaisesti vain mennä. Tajusin, että myös aikuisena ja äitinä minä voisin olla tuntea asioita, olla onnellinen. Välillä ihan höpsösti ihastunut ja rakastunut. Tai no. Tajuaminen on ehkä väärä sana tässä yhteydessä. Sanotaanko näin, että yhtäkkiä huomasin, ettei ihan kaikkea tarvitse ottaa niin vakavasti, eikä tunteet olleetkaan mikään mörkö, jota piti vältellä. Tunteet olivatkin myös voimavara, ilon lähde ja ennen kaikkea se, mitä minä oikeasti olen. Tunneihminen.

Ja mikä parasta, kaikki tuo rakastuminen oli monella tasolla parempaa kuin nuorempana. Se, että kaksi aikuista ihmistä, jotka tunsivat itsensä ja sen, mitä elämältä haluaisivat, kohtaa, on se ihan eri asia kuin nuorempana. En yhtään vähättele koko elämän kestäviä teinirakkauksia tai nuorena löydettyjä kumppaneita, mutta jotkut – kun näemmä myös minä – olin sellainen hitaasti kypsyvä yksilö, joka vaati vähän enemmän aikaa hiffatakseen sen, kuka olen, mikä tekee minut onnelliseksi ja minkälaisen elämän haluan itselleni ja perheelleni. Millaisen mallin haluan antaa parisuhteesta tyttärelleni ja miten ylipäätään rakentaa tämän elämäksi kutsutun asian.

Aikuisena löydetyssä suhteessa parasta onkin juuri se, että suhteen aloittaa kaksi ihmistä, jotka (yleensä jo) tuntevat itsensä. Ja kun itsensä tuntee, on paljon helpompi rakentaa jotain yhteistä myös toisen kanssa. Aika usein kun aika tekee ihmisen terveelle itsetunnolle hyvää ja toisaalta elämänkokemus kirkastaa omia arvoja.

Aikuisrakkaudessa on sekin hyvä puoli, että sen suhteen ei ole liian ruusuisia oletuksia. Tällä iällä tietää jo, että arki on olemassa. Ja että arki ja arkinen oleminen eivät ole ristiriidassa parisuhteen kanssa. Ja sehän siitä juuri hienoa tekeekin: Yhdessä aikuistiiminä vedetty kriisitilanne lapsen ongelmien keskellä, lastenohjelman turvin varastettu pussailuhetki tai erityisen aikaisin iltapuulle nukahtanut lapsi ovatkin sellaista romantiikkaekstraa, jonka keskellä ymmärtää, että aika moni onnellinen hetki tulee arjen oivalluksista. 

Tosin valehtelisin, jos väittäisin, etteikö rakkaussuhteen aloittaminen myöhemmällä iällä (kuulostaa noin eläkeiälle) olisi välillä myös haastavaa. On esimerkiksi olemassa tapoja, joihin toinen on juurtunut, ja joiden muuttaminen molemmille sopiviksi ei ole niin helppoa kuin nuorempana. Kun on vuosikymmenet siivutettu kurkku, tehty viikkosiivous tai vietetty joulu tietyllä tavalla, voi olla vaikea löytää se yhteinen tapa. 

Eletyt vuodet ilman toista ovat toki kasvattaneet kumppania ja muokanneet tästä sellaisen, kun hän tänä päivänä on. Sen, johon rakastui ja jota rakastaa. Mutta joskus vuodet menneisyydessä kasvattavat myös miljoonia kysymyksiä. Epävarmuuttakin. Joskus havahdun siihen, etten yhtäkkiä tiedäkään sitä, missä maanosissa puoliso on matkustanut, missä hän on tavannut ensikerran parhaan ystävänsä tai mistä naarmu hänen naamassaan on peräisin. Vaikka kaikki nuo ovatkin vain pieniä yksityiskohtia, joskus ne tuntuvat olevan valtamerten kokoiset. Alkaa pohtia, kuinka monta asiaa onkaan pimennossa ihmisestä, jonka kanssa sänkynsä jakaa. Iskee kalvava tunne siitä, onko missannut jotain tärkeää. 

Niin ja onhan kuvioissa aina myös ne exät. Ei useinkaan konkreettisesti, mutta jollain metatasolla silti. Koska aika harvalla +30-vuotiaalla on tilanne, ettei eksäelämää olisi historiassa lainkaan. Täytyy tavallaan olla – edes henkisesti ja omissa mielikuvissaan – tietoinen niistä tyypeistä, jotka ovat osaltaan vaikuttaneet minuun, puolisoon ja samalla myös koko yhteiseen parisuhteeseen. Hyvässä ja pahassa. On kuunneltava pokkanaamalla kaveriporukan juhannusmuistelot vuodelta peruna, vaikka tietää, että silloin juhannusheila oli joku aivan muu. Tai kun ottaa tytärpuolelleen valokopioita koulutehtävää varten ristiäiskuvista, jossa oma vaimo seisoo jonkun toisen vierellä.

Kun joskus tuskailin ystävälle sitä, kuinka välillä ahdistaa asua asunnossa, jonka oma rakas on ostanut yhteiseksi hänelle ja eksälleen, tokaisi ystäväni viisauden, jota en unohda koskaan: ”Mitä väliä sillä, kuka ja kenelle ne seinät ja lattian on ostanut. Siellä neliöissä asuu kuitenkin nyt se lapsi, jonka SÄ olet tehnyt SUN eksän kanssa”. Helvetin hyvä pointti! Ja kiteyttää kaiken sen, mitä se aikuisrakkaus käytännöntekoina on. Kotiin – konkreettisesti tai sen kaikista rakkaimman sielunmaisemaan – on hyväksyttävä myös se kaikki mennyt, jossa itse ei ole ollut mukana. Otettava se voimavaraksi tähän hetkeen ja tulevaan – niihin, jotka eletään yhdessä.

-Karoliina-

Kuva: Pixabay

 

 

 

Kommentit

Suttastiina

Oi <3
Juurikin noin.
Minä tapasin puolisoni ekaa kertaa parikymppisenä, mutta yhteen päädyimme juurikin kolmekymppisinä ja totesin eilen pohtiessani onko meillä enää puhuttavaa, että parikymppisinä pariutuneina emme taatusti enää olisi yhdessä, mutta niinpä vain tänä kesänä tuli 25 vuotta täyteen.

Ja existä vielä kommentti: juniorin kummitäti on yksi Turjakkeen existä :D

Minnea
Minnean muruja

Tämä oli niin mielenkiintoinen teksti, että intouduin kirjoittamaan asiasta omasta näkökulmastani. Tilanteeni on ihan eri kuin sinulla, mutta ajatusleikki on kiehtova!

https://www.lily.fi/blogit/minnean-muruja/milta-tuntuisi-rakastua-kolmekutosena

 

Kommentoi