Ladataan...

Kirjoitin viime viikolla #metoo -kampanjasta ja siitä, kuinka pelkään, että vaikka kampanjan pääpointti olikin äärimmäisen hyvä, se saattoi pelästyttää inhottavien urpojen (hyvä!) lisäksi myös ne ihan tavalliset ja kiltit miehet.

Sain ennätysmäärän privaatisti tullutta palautetta. Ja vaikka tuolla postauksen allakin käytiin keskustelua, sain liki kaksikymmentä viestiä sähköpostiini ja Facebookin/Instagramin inboxiin. Yhteistä lähes kaikkien noiden viestien kesken oli se, että niiden kommentoijat eivät olleet uskaltaneet edes nimimerkin turvin kommentoida postaukseni alle. He pelkäsivät leimautuvansa negatiivisella tavalla, jos kertoisivat olevansa kanssani samoilla linjoilla. Saamissani viesteissä oli niiden määrän lisäksi myös toinen erikoinen piirre. Suurin osa viestien lähettäjistä oli miehiä. Eikä miehet yleensä koskaa kommentoi juttujani (muuten kuin ehkä livenä)! 

Niin usein, kun naisten asemasta ja sen parantamisesta kirjoitan ja puhunkin, olen aina kokenut, ettei tarkoitukseni ole ollut nostaa naisia miesten yläpuolelle. Minulle kun feminismi tarkoittaa aitoa pyrkimystä tasa-arvoon.. Ei kummankaan sukupuolen ylivaltaan. Haluaisin, että miehet ja naiset olisivat kaikella tavalla samalla viivalla.

Monesti tasa-arvoon pitää kuitenkin pyrkiä ääriteoin, koska maailma nyt sattuu edelleenkin olemaan hirmuisen miesvaltainen. Ja siksi minäkin olen usein oikein huutamalla huutanut naisten ja tyttöjen asemaa. Minä kun en usko, että tasa-arvoon päästään (useinkaan) hissutellen. Asioista pitää puhua, ne pitää nostaa näkyviksi ja ehkä jopa hieman julistamisenkin turvin tuoda ihmisten tietoisuuteen.

Viime viikon palaute sai minut kuitenkin – varmasti ensi kerran vuosiin – miettimään sitä, millaisessa maailmassa nykymiehet elävät. Ja tajusin, että moni asia on tässä yhteiskunnassa myös heidän kannaltaan aivan naurettavalla tolalla. Ja minä olen siihen osaltani syypää!

Minä myönnän, että olen ollut hirmuisen tarkka sen suhteen, mitä asioita miehet ovat voineet mielestäni minulle puhua, mitä sanoja he ovat voineet käyttää tai kuinka ovat olleet oikeutettuja kohtelemaan naisia. Olen ollut myös hirmuisen kärkäs tuomitsemaan kaiken ”äijäilyn” – perinteiset miespuheet, -harrastukset ja -ammattiryhmät.

Samalla olen kuitenkin itse ollut sokea omalle käytökselleni. Olen puinut ystävättärieni kanssa miesten henkilökohtaisia ominaisuuksia, juorunnut tutuista miehistä ja syyllistänyt monia fiksuja miehiä asioista, joihin he eivät edes ole syyllisiä, mutta kun heillä nyt on vaan sattunut olemaan munat. Toisin sanoen: Jos joku mies olisi toiminut naisten suhteen kuten minä miehien, olisin pitänyt tätä totaalisena idioottina. Henkilönä, joka ei näe sukupuolen takaa ihmistä. 

Minä olen myös huomannut, että en ole ollut toimieni kanssa yksin. Tällainen käytös, jossa miehiä esineellistetään tai vähintään pidetään stereotyyppisinä hahmoina, on ihan hirmuisen yleistä jopa todella sivistyneiden, ajattelevien ja tasa-arvoon pyrkivienkin naisten keskuudessa.

Olenkin vasta viime päivinä tajunnut, että samalla kun olen jakanut kavereideni kanssa Facebook-sivut pullolleen pikkutuhmia kuvia Magic Mike -elokuvista tai laukonut tyhmiä juttuja tyylillä ”miehet nyt ei vaan osaa tehdä kahta asiaa yhtä aikaa”, olen itse ollut ikään kuin käänteisellä tavalla sovistini. Ihminen, jolla on ollut ”oikeus” esineellistää vastakkainen sukupuoli. Eikä kukaan – mies tai nainen – ole koskaan edes kyseenalaistanut miehiin kohdistunutta seksismiäni. 

Ehkä toimintani ja toimintamme on ollut käänteinen reaktio naisten alistamiselle. Ehkä olemme halunneet olla tahallamme ronskeja, jottemme itse joutuisi alistetuiksi. Ehkä emme ole edes tajunneet toimintamme vinksahtanutta suuntaa, koska meitä naisia harvemmin syyllistetään moisesta käytöksesta.

Siksi en voikaan kuin vähän leikitellä ajatuksella, jossa miehet olisivat toimineet kuten me. Mitä jos he olisivat rynnäänneet pari kesää sitten sankoin joukoin ja härskein heitoin elokuviin katsomaan stripparielokuvaa. Sitä, jossa koko tarinan pääpointti liittyi treenattujen ja öljyttyjen vartaloiden katseluun. 

-Karoliina-

Kuva: Pixabay

Ladataan...

F:llä oli viime viikolla kaveri kylässä. Tytöt juttelivat jotain perheistään ja F kysyi kaveriltaan jotain tämän isäpuolesta. Tyttö katsoi kummissaan ja kysyi, ketä F tarkoitti. Kun F:n toistama isäpuoli ei herättänyt hälytyskelloja kaverissa, selvensin isäpuolen nimen tytölle. Selvisi, että heillä tuota nimitystä ei käytetty.

F:ää asia hämmensi. Juttelimme illalla asiasta kahden kesken. Vaikka muiden perheiden säännöt olivatkin jo meille tuttu juttu, oli lapsi ihmeissään, miten toisissa perheissä perhesuhteista puhutaan. Yritin selittää, että vaikka jokin perhe näyttäisi ulospäin tietynlaiselle, voi sen sisäiset roolit ja työnjaot olla erilaiset kuin mihin itse on tottunut. Se, mikä on toiselle lapselle ystävä, saattaa olla jollekin toiselle isäpuoli, varaisä tai jopa iskä. Ja biologialla ei ole taaskaan joka kerta tekemistä nimitysten kanssa.

Olen itse miettinyt näitä uusperheen nimityksiä ihan hirveästi. Olen jopa pohtinut, olisiko tämä se kohta, jossa nimistökomiteaa tarvittaisiin keksimään uudenlaisia perhenimityksiä. Erityisesti puolikkaat kun ovat minusta niin kökköjä, mutta eipä tule toisaalta mieleen oikein muutakaan nimitystä.

Juttelin asiasta useammankin uusperhekamuni kanssa ja kaikki olivat sitä mieltä, että elämää helpottaisi hirveästi, jos uusilla perheenjäsenillä olisi jotkut fiksut, oikeat perhenimitykset. Varsinkin isä- ja äitipuolille moni toivoi vastinetta, joka ei toisi assosiaatiota lastensatujen pahiksista.
Erikoinen huomio oli se, että uusperheen isovanhempia ei kuitenkaan usein kutsutaan puolinimellä. Isovanhempien – edes niiden ei-biologisten – eteen ei tarvitse monissakaan perheissä laittaa puolittavaa termiä, vaan vanhemman uuden liiton kautta tullut isovanhempi voi hyvinkin olla vaari, ukki, mumma tai jokin muu ”kokonimi”. Mielenkiintoista sinänsä. Ja kuten eräs uusperheellinen minulle totesi, ehkä isovanhemmat voi jollain tapaa etäännyttää paremmin, jolloin perhenimityskään ei tunnu niin ”raskauttavalle”. Se ei ainakaan herätä monissa suvuissa niin suurta kohinaa kuin vaikkapa se, että isäpuolta alkaisi kutsua isäksi (joka tietysti sekin on ok, jos se lapsesta on luontevaa).

Olen lähtökohtaisesti sitä mieltä, että perheen lapset saavat itse päättää, millä nimellä uusia perheenjäseniään kutsuvat. Tuntuisi hirmuisen päälleliimatulle, jos aikuiset pakottaisivat lasta nimeämään tietyt ihmiset perhenimillä, vaikkei itse (vielä) niin kokisikaan. Toisaalta: Jos lapsi taas haluaa kutsua uusperheen perheenjäseniään perinteisillä perhenimityksillä esimerkiksi etunimen sijaan, on siihenkin oltava mahdollisuus.

Olen yrittänyt miettiä monta kertaa sitä, miten suhtautuisin, jos F haluaisi kutsua jotain toista naista minun lisäkseni äidikseen. Tai vaikkapa niin, että minä olisin äiti ja toinen henkilö esimerkiksi äippä tai mamma. Nyt näin hypoteettisesti ajattelen, että olisin vain iloinen, jos F saisi turvaa myös toisista aikuisista ja kokisi, että hänellä olisi laaja perhe. Silti ymmärrän, että tuollainen hetki saisi aikaan varmasti aikamoisen tunnereaktion.

Kahdessa nimitysasiassa olen sentään tiukka. Minä en missään nimessä halua, että lapseni kutsuisi minua etunimellä. Sen lisäksi toivon, että jos F saa joskus sisaruksia, heitä kutsuttaisiin siskoiksi tai veljiksi, ei puolikkaiksi.

Uusperheelliset: Olisi mielenkiintoista kuulla, miten teillä on ratkaistu nimiasiat? Ja kuka niistä on päättänyt?

-Karoliina-

Kuva: Pixabay

Ladataan...

Katselin tällä viikolla ulos työpaikan ikkunasta. Meidän edessä on menossa jokin tietyö ja kaivinkone kolusi karmealla äänellä kuoppaa maahan. En tiedä, mistä assosiaationi tuli, mutta sitä näkyä katsellessa aloin pohtia, kuinka hirveän montaa asiaa elämässäni olenkaan hävennyt. Ollut nolona, hävennyt olla minä. Ja kuinka vapauttavaa nyt onkaan, kun ei tarvitse oikeasti tämän ikäisenä, näillä pähkäilyillä ja historialla hävetä enää oikein mitään.

Ensimmäiset kerrat, jolloin muistan hävenneen itseäni, liittyivät lukihäiriööni. Koin alakoululaisena, vähän nokkelana sellaisena, kauhan kolauksen, kun olikin aivan todella huono englannin kielessä. Tarvitsin siihen tukea ja apua ja kaikesta tästä huolimatta olin edelleenkin se, jonka sanat sekoilivat ja ääneenluku ujostutti. Minua hävetti, etten osannut. Hävetti tarvita apua.

Aikuisena olen osannut kääntää lukihäiriöni vahvuudekseni. Kirjoittamisesta ja lukemisesta tuli lopulta jopa minun työni. Vieläkin, kun joku huomauttaa kirjoitusvirheistä, tulee tunne: Etkö tiedä, minkä matkan olen tähän pisteeseen tehnyt? Joka tapauksessa koko luki-homma on tehnyt minusta sinnikkään. Ja se on hemmetin hyvä juttu!

Toinen hävetykseni on liittynyt ainakin kahden (jopa kolmen) vuosikymmenen ajan silmälaseihin. Olen kirjoittanut aiheesta todella monta kertaa (muun muassa täällä, täällä ja täällä), pohtinut silmälasitraumojeni syntyä, mutta edelleenkin rillit aiheuttavat minussa aikamoisia tunnekuohuja. Lapsena häpesin olevani se luokan ainoa rillipää. Teini-iässä häpesin puolestaan rumuuttani: Olin omasta mielestäni kauhea ilmestys laseilla.

Tällä hetkellä yritän ravistella silmälasikammoa kauemmaksi. Kävin pari viikkoa sitten näöntutkimuksessa ja valitsin itselleni mitä kauneimmat pokat. Toivon, että niiden avulla voin harjoitella pois silmälasihävetyksestäni. Eikö olisi jo aika?

Eniten elämässäni olen hävennyt tapaa, jolla kohtelin erästä nuoruusaikani kumppaniani erotilanteessa. Ihmisillähän on tietysti oikeus lopettaa parisuhteet niin halutessaan, mutta minä olin kohtuuttoman ilkeä ihmiselle, joka oli kohdellut minua hirmuisen hyvin. En vielä niin vähäisellä elämänkokemuksella kai tajunnut, ettei hyvät ihmiset olleetkaan mikään itsestäänselvyys. En koskaan ole katunut eroa, mutta omaa käytöstäni kylläkin. Tajusin, ettei hän todellakaan oli ansainnut ilkeilyjäni.

Kun sitten lopulta ymmärsin, että olin toiminut väärin, koin kauheita tunnontuskia. Itse asiassa näin painajaisia aiheesta monta vuotta eron jälkeenkin. Ajattelin, että minun olisi pakko sairastua johonkin kuolemansairauteen, jotta karma toisi minulle takaisin julmuuteeni. 

En ole vieläkään pyytänyt häneltä anteeksi. Koen, että se olisi jollain tapaa falskia. Tehtyjä ei saa tekemättömäksi. Mutta oman sontani karmalta olen sentään kokenut saaneeni jo takaisin. Jos nimittäin uskoo siihen, että asiat menevät lopulta jollain lailla tasan. Nyt toivon, että hyvä lisää hyvyyttä. 

Noiden tapahtumien jälkeen olen pyrkinyt elämään niin, ettei minun tarvitsisi hävetä omaa käytöstäni tuossa suuressa mittakaavassa. Että tekisin valintani sillä sydämellä, mikä minulla on. Kuunnellen todellista itseäni. Olen onnistunut mielestäni aika hyvin.

Kronologisesti viimeisin hävetykseni liittyy eroon tyttäreni biologisesta isästä. Minulla on lapsesta asti ollut haaveena saada perhe. Iso ydinperhe. Sellainen idyllisistä kirjoista tuttu. Kun erosin F:n isästä, koin, että astuin samoin tein jonnekin kuiluun, jossa otsaani oli leimattu ikuisen epäonnistujan merkki. Vaikka ero ei hävettänytkään minua itseäni, koska koin tekeväni oikein, hävetti minua se, mitä muut ajattelisivat nyt minusta. 

Pelotti leimautua yh-mutsiksi*. Juttelin tästä asiasta erään F:n luokkakaverin äidin kanssa, joka on myös eronnut lastensa isästä. Pähkäiltiin, mikä hävetys se nyt on, jos alkuperäisperhe ei ole koossa. Ainoastaan päidemme sisäinen ongelma. Ehkä – ainakin omassa päässäni ja vajavaisella tietämykselläni elämästä – eroperheisiin liittyi tuoreeltaan joitain sellaisia stereotypioita, joita en halunnut itseeni yhdistettävän.

Nyt aika on onneksi antanut armoa ja mittasuhteita tällein asialle. Oikeasti hävettää tällä hetkellä se, miten ahdaskatseinen olin ennen erilaisten perhemuotojen suhteen. Kuten olen nyttemmin tajunnut, voi perhe olla niin monella tavalla. Ei lapselta katoa isä ja äiti minnekään, vaikka ero tulisikin. Eikä itseltäkään puolestaan lapsi. Voi saada lisää ja laajemman perheen, jos hyvin käy. Tai olla onnellinen uudessa tilanteessa. Se on ollut aika mahtava oivallus.

Mitä sinä olet hävennyt ja miten olet päässyt häpeästä yli? Vaikka sanalla häpeämätön onkin negatiivinen klangi, olisi ihana ajatella olevansa positiivisella tavalla häpeämätön. Sellainen, joka ottaisi omat vajavaisuutensa osana ihmisyyttä. Ei häpeän aiheena. 

-Karoliina-

*puhekielinen, ei juridinen, ilmaus 

Kuva: Pixabay

Pages