Ladataan...
Kolmistaan

 

Me ollaan A:n kanssa todella erilaisia. Hän on harkitseva ja rauhallinen. Minä taas impulsiivinen ja räiskyvä. Joskus viime viikolla – taas jonkun reipastahtisen ja -äänisen tilityksen jälkeen – A kysyi, millaista tuo oikein on. Se, kun asioihin – olipa kyseessä juuston kilohinta, Aamulehden juttu tai VR:n toiminta – suhtautuu aina noin suurella intohimolla. Että eikö ole raskasta? Piti ihan poikkeuksellisiksesi pysähtyä ennen vastaustani. No totta helvetissä on! Mutta kun en osaa muutakaan.

Mä olen monta kertaa miettinyt, miten siistiä olisi, jos osaisin olla näitä tasaisen maan tallaajia. Niitä, joille asiat eivät aiheuta niin suuria tunteenpurkauksia ja joille elämä on. Noh. Tasaista.

Joskus kun mä olen sairastellut. Saanut migreenejä, elohiiren tai niskajumin, on mulle sanottu, että suurin aiheuttaja näille varmasti on ollut stressi.  On neuvottu ottamaan rauhallisemmin. Hitaammalla tahdilla ja pienemmin kierroksin. Enkä yhtään vähättele noita neuvoja. Itse asiassa TIEDÄN, että monikin vaiva olisi vältettävissä noilla keinoilla. Mutta kun en vaan osaa! En osaa ottaa iisisti, kun tilanne herättää tunteita. (Onneksi itse negatiivista stressiä sentään osin osaan jo välttää, mutta minä uskon, että myös asioihin intohimolla – hyvälläkin – suhtautuminen on myös kropalle rasite.) Itse asiassa paria poikkeutta lukuunottamatta (kerron niistä kohta) mun elämä tuntuu koko ajan varpaista päähän asti.

Jos mä saan ihanaa ruokaa, se tuntuu räjäyttävän tajunnan ja en voi lakata syömästä tai kehumasta annosta. Niin ja puhumasta siitä myös jälkikäteen. Useita kertoja! Kun taas suutelen juuri sitä oikeaa ihmistä, katoaa ihan kaikki muu ympäriltä (niin kleisestä Regina-matskua kun se onkin). Kun suutun, mä oikein tunnen, kun mun sydän mustuu ja mielen valtaa myrkky. Silloin mun on miltei mahdoton pysyä fiksulla ja rakentavalla puhetyylillä, joka olisi viljelty imperatiivien sijaan konditionaaleilla. Ja kun mä riemuitsen, tuntuu sille, että mikään tässä maailmassa ei ole pielessä. Nauran, hymyile, kiljun ja…pompin. Voin kuvitella, että mulle on esimerkiksi aika kiva tehdä mukavia ylläreitä.

Mä olen hyväksynyt itseni jo vuosia sitten tämmöiseksi on/off -tilojen välissä ratsastajaksi. Ja ymmärtänyt myös sen, että on turha esittää jotain muuta. Kerran nuorena olin parisuhteessa, jossa jotenkin ihmeellisesti seestyin. Ja eihän siinä hyvin käynyt. Kaveritkin sanoivat, että kun erosin, tulin ikään kuin takaisin. Minuksi. Eikä se ollut edes todellakaan tuonaikaisen poikakaverini vika. Oli oma vikani yrittää olla jotain muuta, mitä en ollut. Yritin olla niin kovasti aikuinen, koska kuvittelin, että aikuiset eivät ole minunlaisiani.

Toki näin aikuisena ihmisenä ymmärrän, että on/off- tyyppi on välillä myös ihan kakkamainen puoliso. Se, jonka veri kiehahtaa välillä liian nopeasti ja jolla ei aina ole filttereitä sanomisissaan. Se, joka ei välillä osaa ajatella lainkaan järjellä, vaan antaa myrskypilvien vyöryä vauhdilla päälle. Toisaalta – voisin kuvitella – että kun vaan pysyn hyvällä tuulella, olen oletettavasti aika kiva. Olen vaikkapa joskus kuullut, että hymyilen ja nauran tosi paljon. Se on tietysti kiva kuulla.

On olemassa oikeastaan vain kaksi tilannetta, jossa olen oppinut hillitsemään luonteeni. Itse asiassa jo niin hyvin, että se harvoin tuottaa edes kauheasti pinnistelyä. Toinen näistä asioista on äitiys. Olen tajunnut jo aivan F:n taaperoaikoihin, ettei kahden tulisen kommunikaatioista tule mitään. Siispä minun on aikuisena pystyttävä olemaan se viilipytty, koska lapselta sitä ei voi niin hyvin olettaa. Ja niinpä mä olenkin, todella usein, vaikka toki joskus keittää myös mutsina.

Toinen paikka, jossa ei vaan voi olla suurella tunteella mukana, on (tai siis oli) opettajan työt. Yläkoulussa päti sama homma kuin kotonakin lapsen kanssa. Jos kilahdit (liiaksi), meni uskottavuus ja tilanne ei ollut enää hallinnassa. Kun sääteli ärinää, oli niillä myös enemmän tehoa. (Tulee muuten mieleen eräs koominen ärähdys oman valvontaluokkani kanssa muutamia vuosia sitten. 9C, välillä teitä on ikävä).

Luin joskus Puljujärven Pepin Insta Storiesin ja minua alkoi naurattaa, kuinka naulankantaan Peppi oli itseään kuvaillut. Se meni jotenkin näin: ”Olen varmasti maailman melankolisin positiivinen”. Voi jukra tiedän tasan, mitä Peppi tarkoitti! Siltä minustakin tuntuu hirveän usein. Naurattaa kesken itkun ja itkettää kesken naurun. Miten muuten täällä edes voi olla? Onko kohtalotovereita linjoilla?

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Mekko: Ivana Helsinki (lainakappale, uniikki) 

Ladataan...
Kolmistaan

// Kaupallinen yhteistyö: Reima// 

Mussa on aika vähän (enää?)sellaista lastenvaatehifistelijää, koska tuo lapsen oma maku syö aika hyvin tätä äidin intoa. Ainoa asia, mitä vahdin enää tarkalla seulalla, on ulkovaatteiden ominaisuudet. Ne kun ovat se, jonka ansiosta lapsi voi ulkoilla ja ylipäätään elää lapsekasta elämää. Hyvät ulkotamineet kun mahdollistavat ulkoilun missä säässä hyvänsä.

Tyttärellä itsellään on niin vuorenvarma maku, että moninkaan vaateasioihin en edes yritä tunkea näppejäni. Joten olemmekin päätyneet nykyisin tekemään yhteistyötä vaatevalinnoissa. Minä sanon, että joku tietty tuote on hankittava. Sitten annan vaihtoehdot ja  F itse tekee lopullisen valinnan annetuista kamppeista.

Nyt välikausikelien alettua kävi juuri näin. F oli – taas kerran – kasvanut yli kaikista välikausikamppeistaan ja meidän tuli hankkia uudet. Koska teen Reiman kanssa yhteistyötä, hoidettiin valinta Reiman mallistosta. Tosin. Eipä se mikään uusi juttu ollut. F:llähän on ollut Reimaa aivan vauvasta asti yhteistyötä tai ei.

F on jo toisella luokalla, joten kriteerit välikausivaatteissa on osin samoja, osin erilaisia kuin aikasisemmin. Toisaalta tarvitaan edelleen veden ja tuulen pitävyyttä, kestäviä matskuja ja vaatteiden muunneltavuutta, mutta mukaan on tullut myös jo koululaisen kriteerit. Vaatteen pitää miellyttää melkein kahdeksanvuotiaan silmää, mukailla jollain tasolla lapsen fanittamia sporttimerkkejä ja varsinkin housujen tulee olla mahdollisimman kapeat.

Ja tältä hän nyt välikausivaatetuksessaan näyttää! Älyttömän hyvä kokonaisuus meidän molempien mielestä. Pöksyiksi lapsi valitsi Reiman uutuushousumallin, Birgin, joihin ihastuin itsekin heti ensisilmäyksellä. Kolmikerroskankaiset, resorilahkeiset pöksyt menevät juuri nyt ulkona leggareiden päälle sujautettuna. Varsinaista vesipilariominaisuutta niissä ei ole, mutta eipä sitä joka päivä tarvitsekaan. Kunhan ohuita legginsejä suojaa vähän paksumpi kerros, se auttaa jo paljon välituntitouhuissa. (Ja kaiken lisäksi näitä samoja housuja voi pitää myös välikerrastona talvipakkasilla ulkohousujen alla.)

Takin väri oli F:lle selvä. Sininen veti voiton kaikista muista. Brisk-takissa erikoista on se, että samainen takki toimii peräti kolmella eri tavalla! Jos pukee takin kaupassa ostetussa kokonaisuudessa, on se todella lämmin (ainakin -10 pakkasasteeseen menevä) ulkotakki vuorella. Takissa olevan vuoritakin voi kuitenkin irrottaa niin, että yhdestä kokonaisuudesta muodostuukin vielä kaksi takkia lisää: Sinistä – vettä ja tuulta pitävää osaa – voi käyttää lämpimimmillä keleillä sellaisenaan kuoritakkina. Mutta toisaalta myös vuoritakki on ihan oikea ja kunnollinen takkinsa. Sen paksumpi vartalo-osa ja ohuempaa kangasta olevat hihat toimivat loistavasti ikään kuin paksumman verkkaritakin asemasta. Niillä välikausikeleillä, kun ei sada.

Näitä 2in1 ja 3in1 takkejahan on tosin ennenkin nähty. Se, mikä tässä takissa on kuitenkin erikoista, on se, että tällä kertaa homma todella toimii. Vetoketjukiinnitys on nopea ja myös sillä tavalla varma, että alustakki ei ala rullaamaan päällystakin alla. Odotukset veivattavan takin suhteen osalta ovat siis korkealla.

Kengät on – tietysti – ne vedenpitävät Wetterit, joita meillä on ollut putkeen jo ainakin viidet. Ekat kenkäkokemukset näistä on vuodelta 2014 ja siitä lähtien niitä on tullut ostettua tähän päivään asti (tuolla kevään 2016 tyylinäyte). Ei ole ollut tarvetta vaihtaa kenkämallia, koska olemme löytäneet niin hyvän kenkäparin F:n jalalle ja kaiken-maailman-keleille. Plussaa näissä popoissa on muuten kaikkien käyttöominaisuuksiensa lisäksi se, että ne voi pestä 30 asteessa pyykinpesukoneessa.

Pipoksi Kobuk-villasekoitehattu ekstrakorvasuojilla ja hanskoihin kosketusnäyttösormiosat. Voisi kuvitella, että näillä jos millä pärjää.

Lopuksi vielä pieni ihana info Reimalta. Reima on lanseerannut uuden tuotelinjan, Green Linen, josta löytyy näin aluksi college-paitoja ja -housuja 100% luomupuuvillasta. Materiaalina käytetyllä luomupuuvillalla on  GOTS-sertifikaatti. GOTS on luonnonmukaista tekstiilituotantoa edistävä järjestö, ja sertifikaatti todistaa, että tuotteessa käytetyn puuvillan materiaali on ekologisesti ja eettisesti tuotettua. Kuvissa F:llä päällä Lingon-paita ja Dawn-housut.

Mulla on iloa arpoa yksi pari Reiman Wetter-kenkiä (arvo 79,95) haluamassasi koossa ja sävyssä nyt myös täällä blogissa. Kommentoi postauksen alle oma puumerkkisi ja olet mukana arvonnassa. Arvonta-aikaa perjantaihin 28.9. klo 7.00 asti. Arvonnan säännöt löydät täältä. 

-Karoliina-

 

Ladataan...
Kolmistaan

Mulla oli viime viikonlopun Insta Storiesissa viinilasi-gate. Mun isä tarjosi perjantai-iltana mulle viiniä TAVALLISESTA juomalasista. Kärvistelin lasillisen (avautuen Storiesiin, tietty) alas, mutta kun vielä lauantaina viini tarjottiin samassa kupposessa, pokka ei enää pitänyt. Kaadoin valkkarit jalkalasiin isän pyöritellessä päätä vieressä: ”Ollaan sitä nyt niin hienoja. Ennen sä joit viinit pullon suusta puskassa.” Hah. Totta. Yläasteikäsenä. Nyt lasi oli vaan liian iso, liian ruma (viinihetkeen) ja kaiken lisäksi normilasi lämmitti viinin ällölämpöiseksi. 

Tämä viinilasigate kirvoitti keskustelun kaikista muistakin kupeista ja laseista. Mä kerroin iskälle, että valitsen kahvilleni aina  kaapin kauneimman mukin tai kupin. En vaan kertakaikkiaan voi juoda mistään rumasta mun aamukahveja. Varsinkin aamun eka espresso on juotava mun second hand -aarteistani -- merkittömästä pikkukupista tai äidiltä saamasta Arabiasta. 

”No jos tässä nyt aletaan kupeista avautua”, iskä aloitti, ja jatkoi: ”Niin mä en voi juoda aamukahvia noista meidän uusista Ikean kupeista. Niissä on niin iso se suuaukko, että kahvin haju hajoaa jonnekin ilmaan, enkä mä haista sitä kahvia mun nenässä juodessa. Todella häiritsevää. Otan aina sieltä kaapin takaa niitä vanhoja mukeja”.

Ei jumankekka. Jos meidän iskällä 57 vuotta on myöskin väliä kahvikupin koossa, ei se voi olla yleisestikään kovin mitätön seikka. Kuvassa mun lempparikuppi työpaikan minukuppivalikoimasta. 

-Karoliina-

Pages