Ladataan...

Kirjoitin tänä aamuna kolme tuntia yhteistyöpostausta, jonka olin ottanut jo aikaisemmin syksyllä tehtäväkseni. Kirjoitin tekstiä koko aamun, eikä siinä varsinaisesti ollut mitään ongelmaa. Itse asiassa juttu kulki. Kun aloin sitten siirtää tekstiä Wordistä tänne blogialustaan, iski minuun vahva tunne siitä, että tämä ei olisi oikein. Halusin perua yhteistyön. Ja niinpä laitoin – ensimmäisen kerran koko blogiurallani – perumisviestin asiakkaalle vain puoli päivää ennen sovittua julkaisuajankohtaa. (Aikaisemmin olen kieltäytynyt ei-omalle-tuntuvista jutuista nimittäin jo hyvissä ajoin.)

Kun olin kirjoittanut viestini yritykselle perumisaikeistani, tunsin itseni samaan aikaan ihan kauhean epäammattimaiseksi ja toisaalta huojentuneeksi. Toisaalta ahdisti perua diili niin myöhään (siinä oli tuhlattu meidän kaikkien aikaa ja energiaa, eikä sanojen peruminen kuulu tapoihin), mutta samalla tuntui myös sille, että tein tismalleen oikein. Tein niin kuin sydän sanoi. Tuli etiäinen siitä, että tämä ei olisi hyvä juttu. Ei, vaikka tietysti harmitti yrityksen puolesta, että tuolla tavalla loppumetreillä liukenin paikalta. 

Itse yhteistyöfirma on ihana, samoin yhteyshenkilö ja konsepti ylipäättän laajemmin katsottuna. He myös ymmärsivät vetäytymiseni, eivätkä syyllistäneet esimerkiksi millän tavalla. Vastaanotto näinkin monimutkaisessa tilanteessa oli siis paras mahdollinen.

Syy, miksi yhteistyö ei kuitenkaan tuntunut oikealle, liittyi brändin sijaan yksittäiseen tuotteeseen. En tiedä, oliko tuote edes arvojeni vastainen. Luultavasti edes ei, jos siis tarkastelen asiaa yksityishenkilönä! Tuli kuitenkin sellainen tunne, etten ammatillisesti halunnut olla mukana tässä kampanjassa. En kokenut, että voisin vaikuttajana kirjoittaa kyseisestä aiheesta. Tällä kertaa vaikuttajana en halunnut vaikuttaa

Minua on joskus vähän naurattanut tämä uusi termi, vaikuttaja. Toisaalta kyseinen tapahtumasarja konkretisoi itselleni sen, miksi tuo termi on niin osuva. On niin monta asiaa, jonka puolesta ja vastaan voi kirjoittaa, joten kannattaa valita tarkoin ne, joiden takana voi seistä kaikissa tuulissa. Oli kyse sitten isommasta asiasta tai pinnallisesti ihan vaikka kasvorasvasta tai hyvistä neulepaidoista. 

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Asu: mekko, AARRE (saatu) 

Ladataan...

Mä olin viikonloppuna mun ystävän perheen luona Hesassa. Heidän uudessa, täydellisen ihanassa kodissaan, jossa oli iso ruokapöytä, oma autotalli,sauna ja KODINHOITOHUONE (=mun unelma)!

Mä olen kertonut joskus täällä blogissa, että olen todellinen kerrostaloasuja. Ihminen, joka rakastaa asua tiiviisti naapureiden kanssa ja kävellä pihaan, jota ei tarvitse itse kolata. Mä en siis varsinaisesti kaipaa omaa pihaa, laajoja neliöitä tai omaa tonttia.

Mutta. Kaikesta tästä huolimatta. Viime aikoina olen alkanut pohtia, onko kerrostalo kuitenkaan se paikka, jossa haluan asua loppuelämäni. Tai vaikka rakastan asua keskustassa, on alkanut mietityttää, onko mitään järkeä maksaa näistä neliöistä tätä hintaa, jos jo muutaman kilsan päästä saisi samalla rahalla puolet enemmän asuintilaa ja kaikki ne koti-spat ja pesutornit, joista välillä unelmoin.

Kun sitten tulin lauantai-iltana kotiin ja aloin tuskailla sitä, miten ihanaa tällä alueella on asua, mutta kuinka kodissamme on kuitenkin monta toiminnallista ja visuaalista ongelmakohtaa, sain jonkinlaisen ahaa-elämyksen. Mitä jos listaisin asumiseemme liittyvät ongelmat ja yrittäisin ensin puuttua niihin oikein toden teolla ennen kuin alkaisin rullata oikotie.fi:ssä?

Jotenkin yksittäisten ongelmakohtien kirjaaminen ylös teki ”ongelmasta” pienemmän ja käsiteltävämmän kuin olin aikaisemmin edes ajatellut. Listaa katsoessa tajusin, että epäkohdat ovat kaiken lisäksi myös sellaisia, että niille voisi – ainakin osin – tehdä jotain. Niihin paneutuen aktiivisesti ei olisi vielä mikään kiire minnekään, koska asiat olisi hoidettavissa.

Mun ongelmakohtalista oli seuraava:

  • pyykkiteline asuinneliöissä pyörimässä
  • eteinen, jossa ei ole tarpeeksi tilaa tavaralle
  • osittain pursuilevat kaapit
  • liian pieni ruokapöytä vieraitten kestittämiseen
  • F:n huone, jossa ei ole kaikilta osin sopivia säilytysratkaisuja
  • makuuhuone, jonka sisustus on kesken
  • liian vähän värikontrastia sisustuksessa
  • liian vähän lokeroita keittiön kierrätyspisteessä
  • varsinkin makuuhuoneessa (kotimme isoin huone) seilaavat yksittäiset kalusteet, joista puolet turhia

 

Hyvää kodissa on puolestaan:

  • sijainti
  • valo, eli kolmeen suuntaan osoittavat ikkunat
  • ihanat ikkunalaudat
  • sopiva huonemäärä
  • hyvä pohja
  • kiinteiden kalusteiden tyyli ja väri
  • kauniit näkymät ikkunoista
  • korkea huonekorkeus
  • vanhan talon henki
  • iso ullakkokomero

 

Nyt on siis tarkoitus pureutua noihin ongelmiin kohta kohdalta. Ja toisaalta nauttia kaikesta siitä hyvästä, jota asunnossa jo on.

Ensimmäisenä tämä: Miten te olette ratkaisseet seilaavien pyykkitelineiden ongelman?

-Karoliina-

Kuva: Pixabay

Ladataan...

Me vietettiin viime viikolla perheessä omaa hävikkiviikkoa. Päätimme nimittäin puolitoista viikkoa sitten, että emme kävisi kaupassa laisinkaan viikkoon.

Ensin ajattelimme, että sen verran voisimme fuskata, että täyttäisimme kuitenkin maitovarat, kahvit ja muut, mutta sitten päätimme, ettemme ostaisi edes niitä. Jos maito loppuu, juodaan vettä. Jos kahvi, sitten pärjätään ilman.

Niinpä meillä syötiin viime viikolla kuivakaappia ja pakastinta tyhjäksi. Oli hirvenlihasta tehtyä chili con carnea, katkiksista ja kaikista jämistä tehtyä wokkia ja vaikka mitä sun muuta. Aamupalaksi syötiin ainoastaan puuroa marjoilla. Ja iltapalaksi purkkiananasta, kananmunia ja juustonäkkäriä, kun tuore leipä ja hedelmät oli syöty ajat sitten.

Loppujen lopuksi sitä kuitenkin tuli pärjättyä tosi hyvin. Jopa silloin, kun lapsosen piti ottaa kouluun eväät! Ainoa, mitä itse asiassa loppuviikosta jo kaipasi, oli hedelmät ja kasvikset. Vatsakin tuntui ihan kaipaavan niitä.

Kun sitten torstaina, 9 kaupattoman päivän jälkeen, menin ostamaan uuniperunoita ja täytettä, oli aivan voittajaolo. Seilasin pitkin kaupan käytäviä ja hymyilin. Oli ihana saada syödä juuri sitä ruokaa, mitä teki mieli. Ja toisaalta kokkailla kaikista niistä aineksista, jotka ruokaan haluttiin laittaa.

Samassa hetkessä mua alkoi kuitenkin hävettää. Se, että me tällä tavalla päätettiin viettää hävikkiä, oli meidän päätös. Ei pakko. Mutta aivan liian monessa perheessä tällainen tilanne on aivan jatkuvaa. Eivätkä ne tilanteet lopu siihen, että viikon kuluttua marssitaan kauppaan ostamaan loimulohta ja pala hyvää juustoa, kun testijakso on ohi. 

Ehkä koko tätä ajatusta siivitti se, kuinka viime viikolla kohistiin niin paljon siitä, että kaikilla perheillä ei ollut varaa laittaa lapsilleen eväitä mukaan kouluun. Vaikka monien perheiden tilanne ei varsinaisesti ollutkaan minulle yllätya, tekee oma sosiaalinen kupla sen, että surulliset asiat yhteiskunnassa on helppo unohtaa. Varsinkin, kun en ole enää koulussa töissä, ei näe päivittäin sitä ihmisten ja perheiden kirjoa.

En mä tiedä, mitä halusin tällä postauksella kertoa. Ehkä sen, että kun alunperin meinasin kirjoittaa kepeän postauksen siitä, kuinka kivasti selvittiin hävikkiviikosta, tuli lopulta koko asialla leuhottelusta tosi typerä olo, vaikka tuollaista kaappien ja kuluttamisen raivaamista hävikkiviikkoja pitäen kannatankin. Niin ja ehkä haluan kannustaa miettimään sitä, mitä voisi tehdä vaikkapa ensi kevään vaaleissa niin, että voisi olla osallaan tukemassa sitä, että kaikilla perheillä olisi varaa edes siihen ruokakassiin.

Tästä tulikin mieleeni, onko Tampereella joulun alla joku hyväntekeväisyystempaus tai muu sellainen, jossa voisi olla apuna ihan konkreettisestikin? Nuo joululahjakeräykset ja sellaiset ovat olleet tähänkin asti repertuaarissa, mutta tällä kertaa voisi raivata kalenteristakin päiviä hyvän asian eteen. Vinkkejä ja kutsuja otetaan vastaan! 

-Karoliina-

P.S. Vitsi miten ihanan kirjaimellisia lapset on. Toki kerroimme F:lle projektista siihen ryhtyessämme, jottei neitonen odottaisi, että viikolla tarjottaisiin ainoastaan niitä ruokia, joita hän toivoo. Kun hän sitten kuuli, että A oli ostanut kioskilta päivän numero 7 kohdalla suklaapatukan, oli järkytys täysin aitoa: "Mutta meillä on HÄVIKKIVIIKKO! Miten sä saatoit?" Ihana! 

 

Pages