Ladataan...

 

Asu: mekko, sukkahousut ja maiharit

Merkki: mekko, Lumoan*. Sukkikset, H&M. Kengät, Dr.Martens.

Hankintapaikka: Mekon olen saanut muistaakseni blogin kautta 2015 tai 2016. Sukkikset on Henkalta ja kenkien ostopaikkaa en muista, koska ovat jo niin vanhat.  

Käyttöönottotoimenpiteet: -

Käyttökohde: Lumoan mekko on sellainen peruspelastaja, jota en käytä kovin usein, mutta jota käytän silti tasaisin väliajoin. Se ei valikoidu päälleni useinkaan arkena, mutta pelastaa silti monta tilaisuutta, jossa pitää olla jollakin tapaa asiallisena. Mä olen ollut tässä mekossa hautajaisissa, ristiäisissä, koulun tilaisuudessa ja voisin kuvitella, että oikein yhdistettynä tämä menisi jopa rock-keikalle. Muistan nähneeni kuvan, jossa Haloo Helsingin Ellillä on tämä kyseinen mekko yllä keikkalavalla. Kengät ovat sellaiset jokapaikanhöylät. Ne perusvarmat, jotka tuovat särmää asuun kuin asuun. Jos joku asukokonaisuus alkaa nimittäin mennä liian silotelluksi tai liian tätimäiseksi, laitan aina Martensit.  

Hankinnan kannattavuus: Mekko on pelastanut monta mun elämän juhlaa, mutta en tiedä, voiko hankintaa silti pitää kannattavana, jos käytän asua ehkä 5 kertaa vuodessa. Tuntuu, että mekko on usein tyhjänpanttina kaapissa. Toisaalta: Jos tätä ei olisi, olisin joutunut pulaan monta kertaa. Ja jopa ostamaan jotain kertakäyttöistä, joten siinä mielessä mekon olemassaololle on peruste. Tavallaan mä viehätyn tuosta pitsistä, mutta silti usein koen, että näytän kuorolaiselle tai opettajalle mekossani. Eikä siinä mitään: Olen ollut sekä opettaja, että kuorolainen. Mutta en välttämättä haluaisi näyttä sille! Pitäisi siis keksiä joku särmä tapa yhdistää tätä arkeen.

Kengät taas on kenkien aateliaa. Ehkä olen jämähtänyt jonnekin teinivuosiin, mutta mun mielestä ei juuri asua ole, johon Martensit eivät kävisi. Ja minkä asun tyyliä ei kohottaisi Martens-jalat. Kaiken lisäksi näillä on hyvä kävellä ja nahka on superlaadukasta. Edelleenkin kuin uudet.

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

*tuote saatu

Ladataan...

// Kaupallinen yhteistyö: Dr. Oetker//

 

 

Me vietimme eilen F:n kauan odottamaa hetkeä –piparkakkutaloiltaa siskoni Hipun, eli F:n tädin, kanssa.

F on, kuten varmasti melkein kaikki lapset, innokas piparien koristelija (ja syöjä). Siskoni on taas se tyyppi, joka osaa väkertää pikkutarkkoja yksityiskohtia niin leivonnaisiin, kortteihin kuin vaikka hiuksiinkin, joten päätin kutsua siskon mukaan piparitalotalkoisiin. Siskoni ja F:n yhteinen huvi kun on ollut jo vuosia katsella netistä kuorrutusvideoita.

Yhteiseen iltaan, piparien koristeluun ja pyöreän pöydän ääreen istumiseen liittyi kyllä toinenkin – se aika paljon suurempi – tarina. Dr Oetker, jonka tuotteilla piparitalon koristelimme, on nimittäin mukana SOS-lapsikylä -hankkeessa, jonka tarkoituksena on antaa tukea ja apua niille lapsille, jotka apua Suomessa ja maailmalla tarvitsevat. Antaa turvallinen koti, jos oma ei sellainen ole. Tarjota moniammatillista tukea koko perheelle, jos siihen on tarve. Rakentaa siis ikään kuin piparkakkutalon turva silloin, kun maailma ympärillä ei ole yhtä lempeä.

Siinä omassa turvallisessa kodissa, rakkaiden tyttöjeni ympäröimänä, mieli seikkaili monet kerrat niihin koteihin, joissa asiat eivät syystä tai toisesta ole tänä jouluna näin hyvin. Ja myös siihen, kuinka haavoittuvaista elämä on. Yhdessä hetkessä moni asia voi muuttua, eikä koskaan tiedä, milloin itse tai oma lapsi tarvitsee muiden apua. Se on sellainen näkökulma, jonka toivoisin kaikkien muistavan: Apua kannattaa antaa silloin kun itse voi!

Vaikka hyvän tekeminen kuuluisikin ihan jokapäiväiseen arkeen, on joulu tietysti aikaa, jolloin moni näiden asioiden äärelle herää. Ja eikä se ole lainkaan väärin! Minusta on hyvä, jos ihmiset pysähtyvät oikeiden arvojen äärelle edes silloin. Ehkä hyvän mielen antanut joulu tuo pontta toimia muinakin kuukausina samoin.

Kyselin F:ltä, kenen taloa me rakensimme ja ketä talossa oikein asuikaan. Hänen ajatuksensa lensivät niin satuhahmoista meihin todellisiin perheenjäseniin ja sitä kautta vielä Vain elämä -tähtiin. Miten ihana huomata, kuinka yksi piparitalo ja sen koristeet saavatkaan mielikuvituksen laukkaamaan. Tuo on sellainen kyky, jota ihailen lapsissa.

#piparikoti -haaste, johon mekin tällä upealla luomuksellamme osallistuimme, on osa Sos-lapsikylän ja Dr. Oetker Suomen yhteistä kampanjaa, jolla tuetaan SOS-lapsikylän toimintaa Suomessa. Tarjotaan koti sellaisille lapsille, jotka eivät voi asua vanhempiensa kanssa. Dr Oetkerin maayhtiö on tukenut SOS-lapsikylää Suomessa jo vuodesta 2009 lähtien ja tälläkin kampanjalla kerättävä lahjoitus maksetaan vuotuisen tukisumman päälle.

Myös sinä voit olla mukana tekemässä hyvää:

  • Tägää kuva omatekoisesta piparitalostasi tunnisteella #piparikoti someen (Instagram, Facebook tai Twitter)
  • Jokaisesta kuvasta lahjoitetaan 1 euro SOS-lapsikylän toimintaan. Piparikotien kylän rakentumista voi seurata osoitteessa oetker.fi/piparikoti

Ihanaa marraskuun toiseksi viimeistä päivää!

-Karoliina-

 

Ladataan...

Mun ystäväpiirissä on käynyt se, mikä Suomessa suuremmallakin otannalla. Ihmisiä on alkanut erota. Noin 13-14 000 liittoa päätyy avioeroon vuosittain* ja kohtuullisen samanlaisen lukeman uskoisi olevan myös avoliittojen kohdalla. 

Näistä eroon päätyvistä liitoista  60 prosentissa on lapsia. Toisin sanoen vajaat 8000 lapsiperhettä on kasvotusten erolapsuuden, erovanhemmuuden ja eron kanssa vuosittain. Se on paljon. Eikä ihme, että en ole enää kaveripiirini ainoa, joka ei elä enää ydinperhe-elämää. On uusperheitä ja yhden aikuisen koteja, joissa vanhemmuus jaetaan tai sitten ei.

Olenkin saanut viimeisten vuosien aikana olla ikään kuin joku ystäväpiirini eromentori. Ei ehkä mikään kovin imarteleva status, mutta minkäs teet. Olin eka. Aivan kuten olin muuten myös eka, joka aikanaan sai lapsen.

Tottahan tietysti on – ja ystävänikin sen tajuavat – että en ole kasvattanut vuosikymmenten tieto- ja kokemuspankkia aiheesta. Enkä myöskään osaa kertoa tuntemuksia ja käytännöntipsejä kuin omasta ja meidän näkökulmastamme. Moni asia olisi voinut inhimillisenä ihmisenä mennä myös paremmin, tosin monessa on varmasti mennyt myös ihan hyvin. Mutta sen olen huomannut, että jaetusta vanhemmuudesta ja lapsiperhe-erosta puhuttaessa unohdetaan usein yksi näkökulma. Nimittäin se, että niinkin synkän aiheen keskellä on myös valonpisaroita. Ne eivät vähennä eron aiheuttamaa synkkyttää, kriisiä, ahdistusta ja kaikkea sitä kakkaa. Mutta ei se silti tarkoita sitä, etteikö myös hyvää olisi. Siinäkin risukasassa. 

Ensinnäkin on tietysti sanottava, että edelleen pidän ydinperhettä ihannetilanteena, joten toimivasta sellaisesta ei näidenkään ilon aiheiden vuoksi todella kannata lähteä. Mutta koska fakta on se, että niin moni äiti ja isä kuitenkin eroaa, on hyvä vakavassa aiheessa nähdä myös jotain positiivista. Sellaista, joka synkän hetken tullen auttaa jaksamaan ja näkemään tulevaisuudessa iloa. Sellainen eteenpäin katsominen kun on lopulta kaikkien, eikä vähiten lapsen, etu.

Mä nyt siis kerron niitä asioita, jotka itse koin ihaniksi silloin, kun F ja minä asuimme kahdestaan. Ne olivat sellaisia erityisyyksiä, jotka eivät ydin- eikä uusperheessä tule niin vahvasti esille. En siis yritä edes arvailla tässä kohtaa lapsen tunteita, vaan keskityn aikuisen näkökulmaan.

Ensinnäkin se, että on talon ainoa aikuinen, on loppujen lopuksi monessa asiassa arkea helpottava asia. Ei tarvitse keskustella talon toisen aikuisen kanssa isoista eikä pienistä kasvatuslinjoista. Voi pitää lapsella juuri niin monta herkutonta päivää kuin haluaa, eikä kukaan halua lepsuilla vieressä. Tai sitten saa itse olla – ihan sopimatta tai randomisti – itse se lepsu, vaikka olisikin tiistai ja karkkipäivään vielä ikuisuus. Tilata Fazerilla lapselleen jättikinuskikakun palan ja kaakaon kermavaahdolla, eikä kukaan luo kotosalla merkitseviä katseita siitä, oliko herkkuhetken perimmäinen tarkoitus äidin oma sokerihimo. (Tokihan jaettu vanhemmuus vaatii myös yhteisiä linjoja ja niissä pysymistä, mutta se olisi sitten jo aivan eriaiheisen postauksen teema.)

Lapsen kanssa tulee keskustelua paljon enemmän, kun toinen aikuinen ei ole jakamassa arjen keskusteluhetkiä. Kun kotona ei ole toista aikuista jakamassa arkea, tulee koko arkipuheen keskityttyä lapsen kanssa jutusteluun. Se, missä aikuisten kesken kodissa jutellaan arkitoimien ohessa small talkia, kohdistuu lapsen kanssa asuessa kaikki tuo arkijutustelu lapseen. Vaikka F oli vasta 5-vuotias meidän asuessamme kahdestaan, koin, että kyllä meillä juteltiin ihan normaaleja asioita, enkä kaivannut useinkaan sitä paljon puhuttua aikuisseuraa.

Me itse asiassa kikatimme ystäväporukalla eräälle eronneelle ystävällemme (hänen kanssaan!) tähän samaan asiaan liittyen. Tämä eronnyt ystäväni puhuu nimittäin taaperoikäiselle tyttärelleen kuin aikuiselle, koska haluaa, ettei koti muut vaan taaperopuhetantereeksi. Hän selittää tyttärelleen asiat aina perinpohjaisesti ja syy-seuraussuhtein. Ei ihme, että tämä vaippaikäinen puhuu jo itsekin kuin esikouluikäinen. Malli tarkkaan kommunikaatioon on tullut kotoa.

Side lapsen kanssa tiivistyy (väkisinkin). Kun asuu yksin lapsen kanssa, ei metrinmittaa voi vaan heivata toiselle vanhemmalle heti, kun eteen tulee kampaaja, ruokakauppa, postireissu tai mitä tahansa.(Pieni kärjistys kaikkiin parisuhteisiin, mutta annetaakoon anteeksi.) Lasta tulee roudata poikkeuksetta mukanaan, joten yhteinen aika lisääntyy aivan luonnostaan. Vaikka yhdessä kulkeminen onkin välillä rasite, opettaa se myös joustoa. Tässä sitä mennään yhteisessä rintamassa, vaikka mikä olisi. Samoin myös nukkuminen ja kaikki muu vierekkäin nyöhjääminen lisääntyi ainakin meillä kaksin asuessa, kun lapsi sai kömpiä yöllä viereen. Olihan siinä silloin tilaa paljon paremmin!

Yhteiset jutut. Vaikka ydinperheen hajotessa monesti perheen yhteiset jutut ainakin vähenevät radikaalisti, jos eivät häviä kokonaan, voi tilalle tulla jotain muuta ihanaa. Onneksi yhteisten asioiden vastapainoksi lapsen ja vanhemman (kummankin) omat jutut korostuvat ja tarkentuvat. Tiedän monia eroperheitä, joissa vanhemmat ovat eron myötä ikään kuin profiloituneet vähän eri painopisteille. Ja silloinhan myös lapsi saa tältä osin enemmän! Jos toinen vanhempi vie kulttuuririentoihin, voi toinen huolehtia liikuntaharrastuksiin viennistä. Tai jos toisen kotona ulkoillaan paljon, voi toisessa kodissa keskittyä kotoiluun tai kaupunkielämään.

Lapsesta oppii uutta. Vaikka keskustelu toisen tai toisten aikuisten kanssa auttaa ymmärtämään myös lasta paremmin, olen huomannut, että kahdestaan olo lapsen kanssa opettaa lapsesta myös uusia asioita. Kun muu aikuinen ei ole filtterinä ja tulkitsijana tilanteessa, ainakin itse olen oppinut näkemään lapsen kaikkine ominaisuuksineen paremmin.

Kodin ilmapiiri on vain lapsen ja aikuisen luomus. Eroihin päätyvissä perheissä varsinkin suhteen loppumetreillä kodin ilmapiiri ei ole useinkaan mikään kovin mieltä ylentävä, joten lapsen kanssa kahdestaan muuttaminen voi helpottaa jo koko (molempien)kodin tunneilmapiiriä. Tämä on asia, josta jokainen eronnut ystäväni on puhunut. Kun aikuisen energia ei mene enää perheen aikuisten välien selvittelyyn, jaksaa olla paljon paremmin taas vanhempi. Itse ainakin koin, että oli ihana huomata, että kodin ilmapiiri F:n kanssa kahdestaan asuessa oli tasan se, jonkalaiseksi sen itse loi. Jos ilmapiiri oli huono, en voinut kun kääntyä peiliin. Jos hyvä, pystyi antamaan itselleen pisteet. 

Sellaisia ajatuksia tähän iltaan! 

-Karoliina-

*kaikki postauksen tilastot: Väestöliitto: http://www.vaestoliitto.fi/tieto_ja_tutkimus/vaestontutkimuslaitos/tilastoja/parisuhteet_ja_seksuaalisuus/avioerot/ 

http://www.vaestoliitto.fi/tieto_ja_tutkimus/vaestontutkimuslaitos/tilastoja/parisuhteet_ja_seksuaalisuus/avioerot/

Kuva: Noora Näppilä (käsittely,minä)

 

Pages