Ladataan...
Kolmistaan

 

Kun Laura Keski-Vähälän ja Riikka Keski-Vähälä de Oliveiran vanhemmat perustivat vuonna 1984 Alavieskaan tekstiilitehtaan, he eivät ehkä olisi osanneet arvata, että reilun 30 vuoden päästä tuon tehtaan perintö näkyy Portugalissa ja sitä kautta kotimaisilla vaatemarkkinoilla. Mutta niinpä vain kävi: 90-luvun alun lama ja tuotantokulujen nousu pakotti lopettamaan Suomen tehtaan. Ensin siirryttiin Viroon, ja sieltä lopulta Portugaliin. Laura oli kuusivuotias, kun hän muutti äitinsä kanssa Portugaliin. Isä, Riikka-sisko ja Marko-veli jäivät Suomeen lopettamaan vanhan liiketoiminnan loppuun ja kesti vuosia, ennen kuin isä pääsi myös muuttamaan vaimonsa ja tyttärensä perässä. Portugalissa luotiin kontakteja ja solmittiin työsuhteita, joista moni on edelleenkin perheen liiketoiminnan ydintä.

Nykyisin Keski-Vähälän vanhemmat eivät ole enää mukana tekstiilialalla, vaan perheen perintöä jatkavat lapset. Marko ja Laura Suomesta käsin, Riikka Portugalista. ”Meidän yrityksen vahvuus on se, että meillä löytyy omasta perheestä asiantuntija jokaiseen yrityksemme osa-alueeseen. Marko tuntee markkinoinnin, Laura suunnittelun ja minä tuotannon. Kun ollaan sisaruksia, kommunikaatio on aina suoraa”, Riikka kertoo. Se, että lapsista jokainen liittää omiin lapsuusmuistoihinsa tehdaselämän, ompelukoneen surinan ja työnteon kulttuurin, on vain vahvuus. ”Kauan mä yritin rimpuilla sitä vastaan, että mähän en mene tekstiilialalle. Mutta täällä sitä ollaan. Me ollaan kai kasvettu yrittäjyyteen”, Laura komppaa sisartaan.

Mitenkään suoraan tehtaan johtoon sisarusparvi ei kuitenkaan päässyt, vaan asiat on täytynyt aloittaa alusta alkaen työnteolla. Kun Riikka, nykyinen tehtaanjohtaja, muutti parikymppisenä Portugaliin, aloitti hän työuransa ompelijana. Hän opetteli jokaisen ompeluvaiheen, jotta näkisi, kuinka asiat oikeasti tehdään ja missä on kunkin työvaiheiden kompastuskivet. Laura on puolestaan opiskellut tekstiilialaa Portugalissa ja toimii nykyisin Aarrekidin taiteellisena johtajana ja suunnittelijana.

Sain viime viikolla kunnian päästä Lauran ja Riikan ja ennen kaikkea Aarrekidin vieraaksi Portugaliin. Alueella, jossa Laura oli kasvanut ja tehtailla, jossa moni suomalainen yritys Aarrekidin lisäksi tekee tekstiilinsä.

Lauran ja Riikan perhe ei omista siis pelkästään Aarrekidin brändiä, vaan he omistavat tehtaan, jossa vaatteet ommellaan, kaavoitetaan, leikataan ja pakataan maailmalle. Jopa kaikki ne neuloksetkin, joita Aarrekid-tuotteissa käytetään, tulee läheltä yhteistyökumppaneilta, jotka Keski-Vähälän perhe on tuntenut vuosikymmeniä ja joiden kanssa vallitsee molempiin suuntiin toimiva yhteistyön ja avunannon kulttuuri.

Aarrekid ei ollutkaan alun perin Lauran ja Riikan perheen oma brändi, vaan he vaan tekivät ainoastaan Aarrekidin tuotantoa merkin alkuvuosina. Vuonna 2016 perhe kuitenkin osti Aarrekidin itselleen, ja nyt sekä brändi, että tuotanto ovat samassa paikassa. Laura sanookin, että että Aarrekidin ehdoton vahvuus on se, että he tuntevat tuotannon niin hyvin. He ymmärtävät jo suunnitteluvaiheessa tuotannon reunaehdot, mutta myös mahdollisuudet. Heillä on asiantuntemus niin ompelutekniikasta, materiaaleista kuin kaavoituksestakin.

Aarrekid lanseerasi viime vuonna nopeasti huippusuosituksi kasvaneen naistenvaatelinjansa, joka kantaa nimeä Aarre. Jatkossa Aarre jatkaa omaa kulkuaan Aarrekidin kanssa ja tarkoitus on Aarrekid laajenee lähivuosina laajemmaksikin konseptiksi. Nyt valikoimassa on jo kylpytakkeja ja lasten pyyhkeitä, jatkossa aarrekidiläisiä kiinnostaisi myös esimerkiksi sisustustuotteet. Läpinäkyvyys on myös asia, jota Aarrekid haluaa omalta osaltaan lisätä. ”Meillä ei ole mitään salattavaa”, sanoo Laura, ja se on helppo uskoa nähdessään viikon ajan kaiken sen, mitä brädin ympärillä Portugalissa tapahtuu.

-Karoliina-

Ladataan...
Kolmistaan

Me heräsimme tänä aamuna kahdeksalta. Tai oikeasti ensimmäisen kerran jo seiskalta. Huomasi selvästi, että perheemme pienin ihminen oli palannut eilen isovanhemmilta kotiin ja pitkään nukkuminen ei enää sopinut pirtaan.

Mentiin yhdessä urheilukentälle ja tehtiin koko perheen voimin aamuhikoilut, sitten suihkun kautta toriaamupalalle. Torit ja toriaamupala ovat asioita, joita olen oppinut rakastamaan Tampereella asuessani. Niissä on jotain sellaista aitoutta ja samalla myös vähän historian siipien havinaa. Laukontori on meidän lähellä ja tykkään siitä hirmuisesti. Toisaalta Tammelan torilla on parhaat aamupalaleivät (myös gluteenittomat). Vaikea valinta, minne mikäkin aamu mennään.

Tänään nokka näytti Tammelantorille. Meillä ei ollut tarkoitus ostaa torilta muuta kuin aamupalat, mutta niinpä vain tulimme kotiin kädet täynnä mansikoita, vattuja, punajuuria, perunoita, sipulia, porkkanaa ja vaikka mitä muuta. Kun siinä sitten laitettiin marjoja pakastimeen, pestiin pyykkiä ja tehtiin jokainen omia töitämme, tuli kauhean hyvä fiilis. Sellainen yhdessä tekemisen meininki. Kotitöiden ja vastuiden jakaminen kun saa minut ihan kauhean iloiseksi.

Voi tietysti ajatella, että ilon repiminen nimenomaa työnteosta on tällainen vähän vinksahtanut paheeni, joka johtaa välillä ylilyönteihin. En kuitenkaan voi itselleni mitään, että juuri nämä hetket – ne arkiset ja sopivasti arkityöntäyteiset – saavat sydämeni eniten läikkymään. Varsinkin ne, jossa vastuu jakautuu sopivasti ja kaikki tekevät osansa hyvillä mielin. Yhteiseen pottiin.

Tänään me menimme pakastuspuuhien jälkeen ystäville. Veneiltiin, ongittiin, uitiin, grillattiin ja herkuteltiin. Vietettiin siis juuri sellaista perinteistä lomapäivää, mistä aina talvella haaveilee. Yritän nyt siis ajatella niin, että nautin tästä rentoudesta, turvonneista sormista ja rytmittömyydestä, vaikkakin sisimpäni halajaa jo syksyä ja ihan tavallista elämää. Jos joillakin ihmisillä on turvaruoka, mulla on selvästikin kokonainen turva-arki. Rakastan tavallista eloa, työpäiviä, Prisman kauppakasseja ja viikonpäiviä, joiden nimet muistaa. Nyt ei nimittäin ole moneen viikkoon ollut mitään hajua, mikä päivä on meneillään.

Puolitoista viikkoa ja koulut alkaa. Se tarkoittaa samalla myös sitä, että minulla alkaa työt säännöllisemmin toimistolla. Odotan sitä ihan kauheasti! Mutta päätin myös, että nautin tästä päivämäärättömästä ja päämäärättömästä olemisesta vielä hetken. Miten ihanan lämmintä vesi ja ilma ovatkaan!

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: haalari, Planet Planet (Ivalo)* // kengät, Vamos

*saatu

Ladataan...
Kolmistaan

Mä kerron nyt tarinan, jota en uskonut koskaan kertovani. Tai ei se ole mikään tarina. Se on totta, oli totta ja sen vaikutukset näkyvät vieläkin. Heikkoina hetkinä, väsyneenä. Silloin, kun joku sekunnin sadasosa tuo mieleen jonkin tunteen. Kun joku hetki laukaisee assosiaation tai jokin sana muistuttaa menneestä.

Jos mietin itseäni ja omaa elämääni, olen aina halunnut pärjätä hyvin. Jos totta puhutaan, enemmän kuin hyvin. Niin, että suoritus on ollut kymppiä. Jos en ole päässyt kymppiin haluamillani osa-alueilla, jos homma on jäänyt kouluarvosanalla kasiin tai ysiin, olen kokenut mokanneeni. Soimannut itseäni ja piiskannut toimimaan seuraavan kerran paremmin.

En ole kuitenkaan ollut se perinteinen kympin tyttö niin, että luonteeni olisi ollut ulospäin jotenkin ilmiselvä. En anorektinen liikunta-addikti, oikikseen pyrkivä hikipinko tai vaatekaapin värikoodannut bakteerikammoilija. Olen ollut se, joka on voinut välillä relata, olla ihan aidostikin sellainen huithapeli bussikortin hukkaaja, jolle riitti monista yliopistokursseista vain hyvät tiedot erinomaisten sijaan. Olen siis antanut siimaa itselleni minulle ei-niin-tärkeissä osa-alueissa, mutta niissä tärkeimmissä taas en laisinkaan. Kun olen priorisoinut jonkun (aika montakin asiaa) elämäni tärkeiksi tavoitteiksi ja suorituspaikoiksi, en ole sietänyt häviämistä. Konkreettista, enkä erityisesti oman itseni kanssa tehtyä kilpajuoksua. Silloin vaan paras on riittänyt. Kaikki muu on tuntunut täydelliselle epäonnistumiselle.

Reilu puolitoista vuotta sitten asuin vielä Helsingissä. A oli viimeisiä kuukausia Saksassa. Tein kahta työtä, asuin yksin F:n kanssa, valvoin yöt skypessä, elin koko ajan voimieni äärilaidalla. Olin yhtä aikaa iloinen, täynnä intoa, haaveita ja kuitenkin samalla uupunut ja stressaantunut. Olin sairastellut jo kauan erilaisia pikkutauteja. Oli ollut korvatulehdusta, outoja mahakipuja, jatkuvaa kuumeilua. Makasin välissä sairaana puolipäivää, kunnes taas skarppasin hakemaan F:ää päiväkodista tai revin itseni töihin. Koko ajan takaraivossa painoi syyllisyys siitä, että en tehnyt tarpeeksi tai ollut tarpeeksi. Itkin, kun koin olevani F:lle huono äiti kun sairastelultani en jaksanut touhuta yhtä paljon kuin ennen. Mietin jatkuvasti miten laiminlöin oppilaitani sillä, että sairaana minun tilallani oli sijainen ja tekemäni suunnitelmat eivät edenneet koulussa niin kuin olin ajatellut parhaaksi. Jäi palaveri väliin, tuhlasin toisten ihmisten aikaa.

Kun välissä sitten paranin, yritin korjata sairastelussa tapahtuneet takapakit. Tehdä töitä vähän enemmän, liikkua tuplasti, viettää laatuaikaa F:n kanssa menetettyjen hetkien korvaukseksi, siivota nenäliinat ja flunssalääkkeet pois silmistä. Ja usein se onnistuikin. Kunnes taas joku tauti kaatoi ja kaikki alkoi alusta.

Kaiken tämän keskellä minua painoi ikävä. Vaikka etäsuhde A:n kanssa meni pääosin hyvin, viimeiset kuukaudet olivat tuskaa. Olimme ajatelleet säästää rahaa ja perua viimeisen matkani Saksaan ennen hänen paluutaan Suomeen, koska olihan kotiintulo jo niin lähellä. Se oli virhe! Kutkuttava ikävä muuttui pelkäksi ikäväksi, voimia syöväksi pakkotilanteeksi.

Samaan hetkeen mieltäni painoi niin suuri huoli, ettei sitä oikein uskaltanut edes ajatella. Se oli asia, josta en silloin – enkä koskaan – sen enempää kerro, mutta jota ilman moni pienempikään huoli ei olisi tuntunut niin raskaalle. Tätä en kerro siksi, että haluaisin luoda blogeille tyypillistä teaser-efektiä, vaan yksinkertaisesti siksi, että haluan kertoa, millaisessa tilanteessa olin. Elämässä oli muutakin murhetta kuin se, että oli vähän poikaystävää ikävä.

Kaiken tämän keskellä tapahtui jotain. Olin taas kärsinyt migreenistä ja vaikka sun mistä muistakin oireista monta päivää. Raahauduin töihin, tein hommani – koska niin reippaat tytöt tekevät – mutta välitunnin tuijotin eteeni, enkä edes jaksanut mennä opettajanhuoneeseen välituntisin. Jos totta puhutaan, en oikeasti muista noista ajoista juuri mitään. Muistan vaan olotilan, en tapahtumia. Sumun, väsymyksen ja riittämättömyyden. Ajattelen, että sillä tavalla mielelle käy, kun homma menee liian raskaaksi. Unohtaa ja unohtelee. Unohtelin sanoja ja sen, mitä olin aamulla tai tunti sitten tehnyt.

Tämän seuraavan asian kuitenkin muistan. Oli perjantai. Joku niistä alkuvuoden monista. Marssin terveysasemalle hakemaan reseptiä migreenilääkkeeseen ja tuolle päivälle sairauslomatodistusta. Oikeastihan töistä sai olla kolme päivää pois ilman todistusta. Halusin kuitenkin todistuksen, koska minua hävetti niin paljon, että olin joutunut taas olemaan töistä pois. Olin aloittanut aamun oksentamalla ja migreeni oli kaatanut sänkyyn.

Lääkäri alkoi kysellä asioita ja en oikeasti muista tapahtuneista enää mitään muuta kuin sen, että seisoin hetken päästä terveysaseman ulkopuolella sairauslomatodistus kädessäni täysin äimistyneenä. En ollut saanut vain reseptiä ja yhtä päivää sairauslomaa. Sain kaksi viikkoa. Mutta vain näin aluksi. Tarvittaisiin kuulemma vielä paljon enemmän. Burn out. Olin yrittänyt pyristellä vastaan. Mutta lääkäri pysyi kannassaan. Tästä nyt lähettäisiin liikkeelle.

Laahustin kotiin. Soitin A:lle, esimiehelleni ja äidille. F ei onneksi ollut sinä viikonloppuna kotona. Kun sain oven auki, aloin itkeä. Lyyhistyin lattialle kuin jossain huonossa ja ylidramaattisessa draamaelokuvassa. Makasin ulkovaatteet ja kengät päälläni keskellä eteistä, enkä osannut nousta siitä moneen tuntiin. Sairauslomatodistus, joka samalla hävetti (olinhan epäonnistunut!), antoi vihdoin luvan hellittää. Itkin koko viikonlopun putkeen. Ja jos puhun koko viikonlopusta, tarkoitan sitä. Ihan konkreettisesti nukahdin kesken itkun ja kun heräsin, aloin itkeä uudelleen. Kaikki se monen vuoden tsemppaaminen, jaksaminen, pärjääminen, pelko ja suru purkautuivat yhdellä kertaa. Ei kyse ollut todellakaan vaan töistä. Itse asiassa lopulta aika vähän työtöistä, vaan ennemmin vain siitä, että kaikkea – ihan kaikkea – stressiä elämässäni oli yksinkertaisesti liikaa.

Siitä alkoi matka, joka tuntuu, ettei ole vieläkään ohi. Sairausloman jälkeen päätin irtisanoutua opettajan töistä, koska piti oikeasti tehdä konkreettinen teko oman elämänsä suhteen. Kahta päätyötä ei kukaan jaksa montaa vuotta. En ainakaan minä jaksanut! Minulla oli ollut jo vuosia mitä parhain esimies, joka tuki ja oli ymmärtäväinen. Jolle pystyi kertomaan asiat suoraan ja joka silloin, kun ei enää ollut mitään velvoitteita, soitti ja kysyi vointia. Sellainen ”luvan antaminen” siihen, että sai olla heikko, oli siinä tilanteessa tärkeämpää, kuin osaa ehkä edes kuvitella. Se, että oli aina halunnut olla se jaksava, eteenpäin menevä ja ahkera työntekijä, oli myös osin taakkani. Kun sitten esimies sanoi, että nyt sun on oikeasti levättävä ja et saa kokea syyllisyyttä sairauslomasta, antoi se myös itselleni luvan – edes vähän paremmin – hyväksyä tilanteeni.

Niinpä minä sitten aloin elää vähän erilaista elämää. A tuli Suomeen, me muutimme, kävin ja kävimme läpi vielä monta raskasta vaihetta, johon en itse voinut kaikkiin vaikuttaa, mutta jotka tekivät meidän perheestä sellaisen, kun se tänään on. Tuon kokonaisvaltaisen romahtamisen jälkeen olen tasapainoillut välill’ melankolian ja ilon välillä. Aluksi moni asia Tampereella oli raskasta. Ahdistuin monista asioista ja tietysti äitinä pelkäsin vaikka mitä. Välillä oikein säälitti A, joka oli aluksi rakastunut iloiseen ja reippaaseen naiseen, ja kun hän lopulta pääsi Suomeen, odotti täällä häntä aivan jotain muuta.

Mutta kyllä moni asia on ollut viime vuosina ihan kauhean hyvinkin. Joskus tuntuu kurjalle miettiä synkkiö ajatuksia, edes puhua niistä, kun tiedän olevani monella tasolla ihan hurjan onnekas ja kliseisesti sanottuna: siunattu. Olen pääasiassa iloinnut ja kaikesta tästä huolimatta ollut rehellisesti kaikki nämä ajat onnellisempi kuin koskaan. Vaikka välillä elämä ja omat pään sisäiset möröt ovatkin olleet vaikeita kantaa, olen ollut myös hilpeä, jaksanut keskittyä hömppäjuttuihin, nauraa, innostua, viettää arkea ja rakastaa A:ta ja F:ää.

Nyt joku voisi ajatella, että mitä helkkaria. Että ovatko kaikki onnenhetkeni ja iloni, joita olen blogiin näinä vuosina ja kuukausina kirjoittanut, pelkkää valhetta. Kulissia, kerran tausalla on ollut myös jotain näin raskasta. Mutta ei se niin mene! Nimittäin kaikesta huolimatta myös jokainen ilonhetki, onni ja aurinko ovat olleet yhtä lailla totta ja läsnä. Niiden vastapainona oli vain monta kertaa myös pimeää. Sellaista synkkyyttä, jonka on halunnut pitää itsellään, koska jaettavaksi se on ollut vielä ihan liian raskasta.

Niin paljon kun kirjoittamista rakastankin, on bloggaaminen ollut osin myös ansa tällaisen raskaan vaiheen aikana. Koska olen halunnut rajata välillä täältä blogialustalta pois ne minulle ja meille kaikista arimmat aiheet, havahduin yhtenä päivänä siihen, että se on saanut minut tahtomattani sensuroimaan myös avointa keskustelua välillä yksityiselämänikin puolella. Tajusin nimittäin hetki sitten, että kun minulla on ollut jokin mieltä painava asia, olen usein paljastanut sen vain aivan lähimmille ihmisilleni, koska sellainen oman todellisen sisimpänä suojelu jää helposti ikään kuin päälle. Siksi harva – oikeasti ehkä vain A ja siskoni – näkivät, kuinka pohjalla välillä Tampereelle muuton aikaan olin.

Nyt tuosta romahduksesta on puolitoista vuotta. Moni menneisyyden asia on tasaantunut, taistelun tilalle on tullut hyväksyntä ja asiat ovat niin kuin niiden kuuluukin olla. Aika on parantanut haavoja ja välimatka moneen asiaan tasannut tunteita. Silti välillä oma oloni muistuttaa noista raskaista hetkistä. Tuntuu, kuin vartaloni ja mieleni eivät olisi vielä kokonaan unohtanut menneitä, raskaita vuosia. Itse asiassa alan vasta nyt tajuta, mitä kaikkea menneessä –lähihistoriassa ja paljon kauempana – on tapahtunut. Ja miten historia näkyy minussa vieläkin. Tavassani reagoida, tuntea ja elää. Että burn out oli vaan jäävuoren huippu. Yhden aikakauden rytinällä tapahtunut lopetus. Se, joka vaadittiin siihen, että pystyi aidosti aloittamaan jotain uutta.

Tänä päivänä yritän keskittyä tähän ja tulevaan. Vaikka aina se ei ole helppoa, koska ihminen on kuitenkin monen eletyn elämänsä kerrostuma. Yritän kuitenkin käsitellä menneeni niin, ettei se vaikuttaisi enää nykyhetkeen. Jäljet menneistä tapahtumista minussa on ihan konkreettisia. Huomaan tarvitsevani edelleenkin esimerkiksi ihan eri tavalla unta, kuin ennen burn outia. Olotilani on paljon alttiimpi iskuille kuin aikaisemmassa elämässä, enkä koe olevani enää niin vahva, kuin ennen. Joskus itkeminen on hyväksi ja heikkous todellista vahvuutta, mutta valehtelisin, jos väittäisin, etten koskaan kaipaa sitä itseäni, joka ennen romahdusta olin. Armollisuus on päivän sana, mutta se on juuri se, joka minulle on kaikkein vaikeinta. En edelleenkään siedä epäonnistumista ja unohdan jatkuvasti sen, mitä todella jaksan. Hormonit aiheuttavat suuremman mielialavaihtelun kuin ennen loppuu palamistani.

Toisaalta olen iloinen, että ensimmäisen kerran aikuiselämässä uskallan olla tällainen. Burn out   – tai mikä lie oikea termi lopulta olikaan, ei sillä edes väliä  – pakotti polvilleen oman pienuutensa edessä, mutta toisaalta oman itsensä – sen ei-aina-vahvan – löytämisessä on auttanut tuo kaksimetrinen rakas, joka on itse niin vahva, että jaksaa minua myös ihan paskapäisinä hetkinä.

Miksi kerron tämän kaiken nyt? Ehkä siksi, että haluan kertoa, että tällaistakin tapahtuu. Että mahalaskuja on niin erilaisia, eikä kaikki näy – kai – päällepäin. Että ilon ja onnenkin keskellä voi tapahtua mieltä liikaa kuormittavia asioita, eikä ihminen ole joko-tai. Onnellinen tai onneton. Kaikkea sitä voi olla yhtä aikaa. Kaatua ja nousta. Juosta niin, että välillä matka taittuu ryömien.

Ehkä kirjoitin siksi, että nyt se tuntui yksinkertaisesti oikealle teolle. Nyt kun on ihan liian kuuma heinäkuu ja sellainen elämä, joka on juuri sitä, mitä aina kaipasin ja joka välillä pelottaa juuri siksi niin paljon. Se, jonka keskellä opettelen olemaan vajavainen ja se, jossa ei enää pelota kertoa tätä kaikkea.

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Asu: mekko, Ivana Helsinki (saatu)

 

 

Pages