Ladataan...

Katselin torstaina EVS:n tämän syksyn avausjakson alkua toisella silmällä samalla kun viikkailin pyykkejä. Kun haastatteluun saapui Sara Sieppi, laskin vaatekasat käsistäni. Joku Siepissä ja häntä haastattelevassa Maria Veitolassa vierekkäin sai minut pysähtymään. Odotin, että taitavana toimittaja Veitola saisi Siepistä esiin  jotain pintaa syvempää. Jotain, jota en tietäisi Siepin Instagramin ja Seiskan juttujen perusteella. Sitä, mikä nainen todellisuudessa on. Ja sitä, kuinka ulkoisesti kaksi näin erinäköistä naista olisivatkin jollakin tavalla samanlaisia. Inhimillisiä ihmisiä tekoripsiensä, tukkapidennysten, tarkasti valittujen vaatteiden ja siilitukkiensa takana.

Sen sijaa Veitola meni siitä, mistä niin moni muukin meistä. Siitä, mistä aita on matalin. Koska ainakin minun tulkintani mukaan Veitolan koko haastattelu leimasi sellainen ylenkatsova asenne. Hän aliarvioi Siepin mielestäni jo kysymyksen asettelussakin ja koko läppä skumppaa ja brunsseja rakastavasta naisesta, jolla on isot kaula-aukot, oli vaan alusta asti mautonta. Olisi voinut kuvitella, että Siepistä olisi voinut nostaa esille jotain muutakin. Tai jos juuri nuo asiat olivat olennaisia haastattelun kannalta ehkä ne olisi voinut esittää jotenkin toisin.

Varmasti on tosin totta, ettei Veitola valehdellut havainnoissaan. Ja kyllä. Ei kenellekään ole varmasti epäselvä se, että Sieppi tekee rahaa kauneudellaan ja paljaalla pinnalla. Mutta todelliselta all-the-way.-feministiltä, joksi Veitola itsensä laskee,  olisin odottanut jotenkin paljon enemmän. Sitä, ettei hän olisi tuonut esiin vain some-maailman pinnasta revittyjä itsestäänselvyyksiä, vaan ennemminkin kohdellut Sieppiä vertaisenaan. Puhunut nainen naiselle ja kysynyt jotain aitoa: Sitä, tuoko kauneus paineita? Mitä todellisia tarinoita kauniiden kuvien takana on? Mikä julkisessa ammatissa satuttaa todellista Saraa eniten? Mitä hän ajattelee kauneudesta ja rahan ansaitsemisesta oman naamansa ja kroppansa kautta? Nyt keskustelu jäi lähinnä tasolla ”voitko opettaa mulle tollaisen kuvan oton” ja ”sulla on paljon merkkilaukkuja”.

On toki myönnettävä, ettei Sieppi ollut niitä kaikkein helpoimpia haastateltavia. Hän kierteli kysymykset ja esitti vastakysymyksiä. Ja totta, että Veitola on edelleen helkkarin kova tekijä. Ihailen häntä ja olen edelleen kiitollinen siitä, että olen saanut tehdä jopa yhden Podcast-jakson ihailemani naisen kanssa. Ehkä Veitolan taustalla oli torstaina vaan huonosti nukuttu yö, taustatoimittajan kehnosti tekemä duuni tai jotain muuta, mistä me emme tiedä mitään. Kaikelle tälle voi olla ihan inhimillinenkin selitys, mutta silti jäin pohtimaan, miksi minulle jäi haastattelusta niin kurja olo. Jopa se haastattelun kohta, jossa vertailtiin Veitolan ja Siepin aamukuvien erilaisuutta, sai minut hämmentyneeksi jälkikäteen. Aluksi naurattanut läppä nimittäin ei naurattanut enää toisella katselukerralla. Lähinnä siksi, että en ollutkaan enää varma, kummalle ohjelmassa haluttiin naurettavan. Siepille vai Veitolalle?

Mä olen rakastanut Veitolan yökyläohjelmaa siksi, että hän on pystynyt käsittämättömän upeasti vierailemaan sellaistenkin ihmisten kanssa, joiden arvomaailmat ovat sotineet hänen omiaan vastaan. Hän on uskaltanut puhua vaikeistakin asioista ilman kiihkoa ja nähdä ihmisen kaikenlaisten kuorien takaa. Siepin haastattelu ei yltänyt samaan. Eniten minua ehkä harmitti kohta, jossa Veitola kysyi Siepiltä, onko tämä feministi. Kysymys on toki mielenkiintoinen ja relevantti siltä osin, että toki hyvin vähäpukeisten some-kuvien jälkeen miettii, mitä nainen ajattelee naiseudestaan ja asemastaan yhteiskunnassa. MUTTA. Se, että feministikortti otetaan ikään kuin iskuksi mahaan ja asettaen haastateltavan kiusalliseen asemaan, on mielestäni vaan rumaa. Se, että Veitola kertoi Siepille feminismin olevan ”all-the-way” tai ”sitten ei ollenkaan” kertoo surullisella tavalla vähän liikaakin tästä ajasta. Ja samalla myös em. haastattelusta. Ilman ehdottomia rajauksia ja kategoriointeja kun tämä elämä olisi oikeasti aika paljon kivempi paikka, koska silloin hyvinkin erilaiset ihmiset voisivat ymmärtää toisiaan paremmin. Ei ole vain yhtä tapaa olla nainen, feministi, some-persoona tai mitään muutakaan. Ja se jos mikä, on rikkaus! Koska sitähän me kaikki olemme itsemmekin kanssa. Emme aina näytä samalle, toimi yksioikoisesti tai ajattele vain samoja asioita, joita ajattelimme viime viikolla. Meissä on kerroksia. Ulkoisia ja sisäisiä.

Tämän postaukseni arkistoon kirjoittamisen jälkeen sekä Sieppi, että Veitola ovat kertoneet omat näkökulmansa EVS-haastattelusta. Se, kumpi on ”oikeassa” ja kumpi ”väärässä” on yhtä lailla tulkinnallista asia kuin sekin, miten näin katsojan roolissa haastattelun koki. Minulle katsojana jäi tapahtumasta kurja olo. Vähän molempien naisten puolesta ja vuoksi. Se on minun fiilikseni, eikä mikään absoluuttinen totuus.

Tätä blogipostausta kuvittaa kaksi "aamukuvaani". Sellaista, joissa molemmissa olen oma itseni. Vähän vaan erilaisella panostuksella, ajatuksella ja tilanteessa. Silti niissä olen minä, eikä kumpikaan ole toista feikimpi tai aidompi. Vastakkainasettelun sijaan haluaisinkin enemmän keskustelua samankaltaisuudesta. Siitä, että vaikka aamukuvat tai tukkatyyli ovatkin erilaiset, ollaan me kaikki täällä – lopulta – samaa. Ihmisiä ihmisille, joille kaikilla on välillä #toughmorning. Näkyipä se somessa, tai ei.

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä 

Ladataan...

TUOTE

  • Lasikulho

OSTOPAIKKA

  • Tällä kertaa saantipaikka, ei ostopaikka. Sain kulhon mummoni jäämistöistä. Kukaan muu ei ollut huolinut kupposta.

HINTA

  • 0e

KÄYTTÖKOHDE

Kauan kulho pyöri meidän kaapeissa. Tein siihen joskus salaatin, mutta jotenkin kulhon väri ei oikein sopinut salaattiruokien pariksi. Kesällä meillä oli niin paljon hedelmiä, että lykkäsin ylijäämähedelmät ekaan kippoon, joka käteeni kaapista tarttui. Yllättäen kulhon ärhäkkä väri sopikin ikkunalaudalle, jossa valo pääsee kulhon läpi.

KÄYTTÖÖNOTTOTOIMENPITEET

  • Konepesu. 

ARVIO OSTOKSEN KANNATTAVUUDESTA

  • Meidän mummolla ei ollut varsinaisesti mitään kalliita perintöesineitä. Mutta jokainen häneltä peritty tavara tai huonekalu on mulle tärkeä. Ne ovat muisto mummosta, mutta myös tarina siitä, kuinka ennen aikaa ne ihan tavallisetkin tavarat kestivät käyttöä.

OSTOKSEN HINTA-LAATU -SUHDE

  • Tunne-esineelle ei voi laskea arvoa. Mutta ikkunalaudan löydettyään kulhosta on ollut paljon iloa. 

Ladataan...

Te pitkäaikaiset lukijat varmasti muistatte, kuinka tyttäreni kasvot näkyivät viisivuotiaaksi asti täällä blogissa. Ja kuinka päätin tämän uusperhepostauksen jälkeen, että en enää laittaisi lapseni kasvoja esille. Se päätös on tuntenut hyvälle siitä lähtien, kun kirjoitin tämän postauksen. Jos nyt saisin palata kevääseen 2011, en todennäköisesti KOSKAAN olisi julkaissut hänen kuviaan. Mutta sille ei enää voi mitään ja ainoa asia, johon voin vaikuttaa, on tuleva. Katuminen on aika turhaa. Toisaalta moni asia on mielestäni lapsen ja somen kanssa mennyt ihan hyvinkin. Olen omasta mielestäni osannut rajata – ainakin perhebloggaajan statuksella – lapseni persoonaa ja yksityisyyttä pois aika hyvin. Ei täällä ole kerrottu kääntymisiä, pottailuja, hetkeä jolloin oppi lukemaan tai reaktioita, joita hän on kokenut omien vanhempiensa erosta, uusperheestä, koulunalusta, ystävistä tai jostain muustakaan sellaisesta, jotka koen meidän perheen ja hänen omiksi asioikseen.

Siksi onkin hassua, miten vasta hetki sitten mietin sitä, miten ITSE laitan (tai en laita) lastani someen. Ja nyt yhtäkkiä tilanne on kääntynyt niin, että lapsi itse haluaa sinne. Ja meidän aikuisten täytyy miettiä, mikä on meidän perheen linja.

Kun F meni kouluun, alkoi samalla kotimme täyttyä kysymyksistä siitä, saisiko hän oman Insta-sivun, You tube -kanavan tai jotain muuta. Tuntui hurjalle, että yhtäkkiä meidän edessä oli ne päätökset ja rajaukset, jotka oli kuvitellut tulevan eteen vasta lapsen ollessa teini-iän kynnyksellä. Ei silloin, kun lapsi oli hädin tuskin täyttänyt seitsemän.

Vaikka olemme olleet tyhmiä vanhempia tämänKIN asian vuoksi, päätimme, ettei F saisi Insta-tiliä tai muutakaan sellaista some-profiilia, josta jäisi julkinen jälki. Hän saa katsoa suuresti fanittamiaan You Tube -tähtiä ja jopa esittää heille kysymyksiään tekstiosiossa. Niin ja Musically -TikTok What ever on meillä sillä rajauksella, että äppi on vain minun puhelimessani F:n käytössä ja profiili suljettu. Saa siis tanssia ja laulaa ja seurata, mutta tasan niinä hetkinä, kun annan luvan. Ja toki lukon takaa.

Nämä rajaukset ovat tuntuneet tähän asti jollain tapaa hyville, mutta silti elo on koko ajan sellainen kuin kävelisi heikoilla jäillä. Onko rajaukset sittenkään meillä liian tiukkoja? Kuinka kauan lapsen sanaan voi luottaa, koska tilien luontihan eri palveluihin on somenatiiveilla helpompaa kuin oman sängyn petaaminen?

Olen huomannut, että sisältäni on alkanut kummuta myös sellaisen kukkahattutädin piirteitä. Tiedän ajatusteni olevan täysin ristiriitaisia oman ammattini ja ainakin oman aikaisemman toimintani kanssa, mutta minua on jotenkin puistattanut tämä lapsitubetus. Ne, jotka ovat lapsia, kuulostavat 15-vuotiaille, ja jotka tekevät kaupallisia yhteistöitä, esittelevät eri liikkeiden valikoimaan ja iiiiiiiihania uusia vaatteita. Kuka niitä videoita kuvaa? Äiti ja isä? Kenen toiveista? Ja kenelle ne rahat menevät? Millaisen jäljen somepersoonana olo ala-asteikäisenä ihmiseen jättää? Millainen suhde heille muodostuu kuluttamiseen?

Tiedän, että F on ja tulee olemaan silloin tällöin mukana minun postauksissani, joista saan tavalla tai toisella rahaa meidän perheelle. Minä en ole siis oikea ihminen moralisoimaan ketään, enkä näe sellaista edes tarpeelliseksikaan, koska some ja sen kaupallisuus ei ole miestäni kaikin puolin negatiivinen ilmiö. Jos en näkisi mahdollisuuksia ja hyvää, en varmasti tekisi itsekään tätä.

Mutta samalla tavalla, kun olen vuosikaudet piilotellut blogin kautta tulleita tavaroita ja kertonut F:lle, ettei toisaalta postista ilmestynyt paketti täynnä vaatteita ole mikään normi, automaatio tai edes tavoittelemisen arvoista, en näe ongelmattomaksi sitä, että lapset mainostavat kuluttamista lapsille. Ero on nimittäin mielestäni aika suuri siinä, mainostetaanko lastentuotteita vanhemmilta vanhemmille vai lastentuotteita lapsilta lapsille. Tubettajalasten videot kun on kuitenkin jotenkin aivan eri asia kuin Barbie-mainokset omassa lapsuudessa lauantailastenohjelmien mainoskatkolla. Vai ovatko? Jotenkin tämä asia saa niin hämmentyneeksi, ettei oikein edes tiedä, mistä kannattaa olla huolissaan.

Olisi kiva kuulla, miten teillä on suhtauduttu tähän lasten somepöhinään. Mikä on ok ja mikä ei? Mitä pelkäätte ja mitä ette?

-Karoliina-

Pages