Ladataan...

Kaupallinen yhteistyö: OAJ

Muistatte varmasti sen jo lapsuuden ystävänkirjoissa, slämäreissä ja lehtien testeissä olleen listan, jossa kyselyyn vastaajan tuli laittaa aihepiirisanat itselleen sopivaan tärkeysjärjestykseen. Listassa komeili aina elämänperuspilarit – rakkaus, terveys, ystävät, raha ja moni muu – ja joka kerta listan järjestäminen oli yhtä vaikeaa. Mitä hyötyä rakkaudesta olisi, jos terveysongelmat veisivät kyvyn nauttia elämästä? Tai mitä iloa rahasta, jos ei olisi ketään, kenen kanssa ne jakaa?

Vaikka ne kaikista syvimmät elämänarvot ovat itselläni tismalleen ne samat kuin 13-vuotiaanakin, on tapaan katsoa elämää tullut sävyjä. Aika on opettanut ymmärtämään asioiden syy-seuraussuhteita ja sitä, mitä suuria asioita alun perin vähän kuivienkin termien taustalla piilee. Yksi tällaisista sanoista on ”koulutus”. Se, jota en varmasti yläasteikäisenä nostanut oman listani kärkipääsanaksi, mutta jonka sisällön olen ymmärtänyt vasta näin aikuisiällä. Koulutus kun on paljon muutakin kuin se tylsä maantiedon tunti 8.luokalla tai äidinkielen lauseenjäsenet. Koulutus on katto, jonka alle moni tärkeä asia jäljentyy. Ihan meillä kaikilla, koko maailmassa!

Kirjoitin viime keväänä neljän postauksen sarjan (luettavissa täällä, täällä, täällä ja täällä) koskien omia kokemuksiani nykykoulusta lähinnä opettajan silmin katsottuna. Toimin – ennen kokopäiväiseksi kirjoittajaksi ryhtymistä – yhdeksän vuotta peruskoulun äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorina ja viisi vuotta tästä ajasta myös luokanvalvojana. Ja sinä aikana opin monta asiaa meidän yhteiskunnasta ja koulutuksen merkityksestä. Siitä, mitkä ongelmat peruskoulua kohtaa. Mutta myös sen, miksi koulu on edelleen yksi merkittävimpiä rakennusosasista koko meidän maan kannalta.

OAJ pyysi minua lähestyvien eduskuntavaalien johdosta kirjoittamaan omia ajatuksiani koulutuksesta. Ja siitä, miten koulutus tulisi ottaa huomioon eduskuntavaaleissa äänestäessä. Otan tehtävän kunnialla vastaan. En niin, että nostaisin yhtäkään puoluetta tai edustajaa ylitse muiden. Eikä niin ole tietysti pyydettykään. Vaan niin, että kerron oman näkökulmani siihen, miksi koulutus on yksi tärkeimmistä poliittisista kysymyksistä näissä(kin) vaaleissa. Ei itse politiikan vuoksi. Vaan koko meidän yhteiskunnan tulevaisuuden ja yksilöiden hyvinvoinnin kannalta. Siis sinun ja minun, meidän lasten!

Kun puhutaan koulutuksesta, monille tulee mieleen nimenomaa peruskoulu. Ne 45 minuuttia kestävä oppitunnit ja pulpetit, joiden kanteen pystyi raaputtamaan harpilla teini-ihastuksensa nimikirjaimet. Ja vaikka perusopetus ja peruskouluvuosien tarjoamat muistot ovatkin osa koulutusta, on koulutusjärjestelmä paljon muutakin. Se on koko meidän Suomen selkäranka. Se, minkä tasosta riippuu koko tämän maan tulevaisuus ja isossa mittakaavassa koko maailman tila. Koska mitä maailman köyhimpiinkin maihin ensimmäisenä viedään: Sinne viedään koulutusta ja tietoa! Vain sillä tavalla asiat voivat olla tulevaisuudessa paremmin.

Samalla tavalla mä ajattelen, että meidän tehtävä on tuoda uusille sukupolville tietoa ja koulutusta, jotta he voivat tehdä asiat paremmin tulevaisuudessa. Ja se ei muuten tapahdu määrärahoja leikkaamalla! Mä uskon, että tulevaisuus on valoisa, jos me tajutaan panostaa koulutukseen, lapsiin, nuoriin ja koulutusta tarjoaviin tahoihin ajoissa. Koska meillä on Suomessa aivan kaikki edellytyset tasa-arvoiseen koulutukseen: On motivoituneet opettajat, hyvä opettajankoulutus, oppivelvollisuus ja maksuton perusopetus. Jos tämä homma nyt munataan, voidaan katsoa vain peiliin. Vaikka moni asia – kuten aikaisemmin syksyllä kirjoitin – on koulumaailmassa haasteen edessä, ei peliä ole onneksi kuitenkaan vielä menetetty. Ja me voidaan itse asiassa tehdä vielä paljonkin koulutuksen ja lasten eteen. Suurin teko isossa mittakaavassa on juuri eduskuntavaalit. Valta on ihan konkreettisesti nyt meidän omissa käsissä.

Ensimmäisenä annan suosituksen mennä tutustumaan koulutusratkaisee.fi -sivulle ja tutkimaan sitä kautta koulutusmyönteisiä, opettajataustaisia eduskuntavaaliehdokkaita. Sivustolla on tällä hetkellä ratkaisuehdotuksia siihen, miten koulutusta pitäisi kehittää. Ja maaliskuun alussa sivustolle nostetaan myös ehdokkaat, jotka ovat koulutuksen puolella. Toisin sanoen äänestykselle pohjaa kannattaa käydä hakemassa nyt. Maaliskuussa on sitten aika valita spesifisti se oikea ehdokas. Pidä siis mielessä tämä sivu. 

Koultusratkaisee -sivusto on myös oiva paikka miettiä, miten koulutus liittyy niihin arvoihin, mitä itse haluat viedä eteenpäin. Ainakin itsestäni tuntuu jopa vähän hassulle huomata, kuinka koulutus on ihan oikeasti – ilman mitään kikkailija – vastaus oikeastaan jokaiseen vaalien alla käytävään yhteiskunnalliseen ongelmaan. Olipa kyse sitten työttömyydestä, syrjäytymisestä, ilmastonmuutoksesta, eriarvoisuudesta, rasismista tai jopa terveydellisistä seikoista.

Mä tapasin hetki sitten vanhan oppilaani. Niin käy aina silloin tällöin, somen kautta vielä useamminkin. Hän ryntäsi halaamaan. Oli kasvanut pitkäksi ja kauniiksi. Ihan aikuiseksi. Muisteli edelleen – jo minulta unohtuneita – äidinkielen tunteja ja kertoi, kuinka sai tunneiltani kipinän opiskella. Hän oli tämän vuoden abi, menossa innolla yliopistoon. ”Mä tajusin silloin, että musta voi tulla ihan sitä, mitä vaan haluan.”

Kotiin kävellessä sanat lämmittivät. Ja mietin, miten tämä koulutuksen ketju menee. Minulle – lukihäiriöiselle tytölle – antoi kipinä omat äidinkielenopettajani. Ilman heidän tukeaan ei minusta olisi tullut kirjoittaja. Sen kannustuksen voimalla minulla oli intoa mennä opiskelemaan ja jakaa omaa osaamistani taas uudelle sukupolvelle. Nyt se sukupolvi viilettää tuolla poninhäntäpitkällä, täynnä tarmoa, siirtääkseen taas saamaansa oppia seuraavaan sukupolveen. Ei hänestä opettajaa luultavasti tule, mutta tekee varmasti jotain hyvää ja hyödyllistä. Luo tulevaisuutta.

Herää ajatus, että haluan olla mukana jatkamassa tätä hyvän kierrettä, vaikka itse opetustyöt – ainakin hetkeksi – saivatkin jäädä. Koska kun kyse on Suomen tulevaisuudesta, koulutus ratkaisee. 

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

 

 

Ladataan...

Mulla on tapana elää tunteella. Tai voiko sitä kutsua edes tavaksi. Ennemminkin ehkä: Mun luonne on tunteellinen. Sellainen, jossa asiat tuntuu voimakkaasti hyvässä ja huonossa. Mulla on harvoin ihan vaan ok ja tavallinen olo. Mulla on asiat joko helkkarin hyvin tai sitten aivan päin honkia. Tai siis… niin minusta tuntuu.

Äitiys, työelämä ja aikuisuus on opettanut toimimaan tunteessa kuin tunteessa kuitenkin ”normaalisti”. Vaikka tekisi mieli leijua yläilmoissa ja flow-sfääreissä tai kun toisaalta mieli on musta, täytyy silti tehdä asiat, kuten aina ennenkin. Ei voi jäädä fiilistelemään tai synkistelemään liian pitkäksi aikaa. Arki rullaa, halusipa tai ei.

Toisaalta se on myös pelastusrengas. Mulla on välillä taipumus sukeltaa melankolian syövereihin. Varsinkin silloin, kun mulla on liikaa aikaa pohtia omia sisäisiä juttujani. Voi siis ajatella, että lapsi on myös keino, jolla liian tunteikas aikuinen pysyy ruodussa.

Mä olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, mitä minusta jäisi, jos lähtisin nyt saappaat jalassa. Viikatemiehen huiskiessa nyt kovalla – ja näkyvällä – tavalla on väkisinkin alkanut miettiä, mitä sitten tapahtuisi, jos itse lähtisi täältä ennen aikojaan. Kesken elämän ilman, että edes elon iltapäivä on näkyvissä.

Ensimmäisenä tulee mieleen kaikki se turha, mikä olisi pitänyt elämästä karsia: turha stressi, turhat ihmissuhteet, turha riitely, turhat huolet. Kuinka pitäisikin muistaa aina se, että ovesta ei astuta ulos vihaisena, eikä nukkumaan mennä, ennen kuin riidat on suukoteltu pois. Miten kauhealle tuntuisi – siis ainakin niistä jäljelle jäävistä – jos lähtö koittaisi niin, että viimeinen hetki rakkaiden kanssa olisi ollut kurja. Mitä jos viimeiset sanat olisivat olleet jotain, mistä ei jää hyvä mieli?

Tässä vaiheessa ajatuskulkua mulle iskee yhtäaikaisesti  halu toimia elämässä paremmin. Ja sitten toisaalta ärsytys. Tulee tunne, että ei halua käyttää yhtään elämänsä hetkeä ankeuksiin. Haluaa olla iloinen ja positiivinen, koska koskaan ei tiedä, mikä arkipäivä on se viimeinen. Toisaalta alkaa ärsyttää se, kuinka suuret paineet jatkuva elämän rajallisuuden ymmärtäminen tuo. Jos eläisi joka hetkeä kuin viimeistä, olisiko se sittenkään sitä oikeaa elämää. Vai kuka pesisi pyykkiä, suuttuisi lapselle unohdetuista läksyistä, kiukuttelisi miehelle ilman syytä, valittaisi huonosta palvelusta, tekisi töitä, söisi jauhelihakeittoa, jos tietäisi, että viimeisiä viedään? Mun vastaus on ainakin ”ei”.  Ja sitten samalla tajuaa, ettei tuollakaan asenteella voi elämää elää. Elämään kun kuuluu arki ja velvollisuudet. Niin ja ne kurjatkin tunteet ja tehtävät.

Ehkä se on lopulta kokonaisuus, mikä ratkaisee. Se, mikä meistä jää sitten joskus jälkeemme.

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Ladataan...

Tytär sai meiltä joululahjaksi vaaleanpunaisen String-hyllyn, jonka metsästi Tori.fi:n kautta. Muutama viikonloppu sitten hylly saatiin seinään ja lapsonen täytti sen tärkeimmillä asioillaan: säästöillään ostamallaan pupulampulla, uusimmalla Demillä ja koko Body Shop-kokoelmallaan.

Ihana nähdä, kuinka tytär on nyt niin tyytyväinen huoneeseensa, jonka on saanut itse suunnitella. Minäkin olen iloinen siitä, mitä valintoja ollaan tehty F:n huoneen osalta. Ja jotenkin tuo String-hylly – olipa sitten kuinka ”nähty” tuote hyvänsä – on mun silmään vaan tosi kaunis! Parasta tietysti se, että ajan saatossa siihen voi hankkia laajennusosia vaikka missä väreissä.

-Karoliina-

Pages