Ladataan...

Sen kengät on enää puolta kokoa pienemmät kuin minulla. Se osaa editoida videon, vinkata puhelimen päivityksistä ja tunnistaa tv:stä kasapäin sellaisia kasvoja, joista minä en ole edes kuullutkaan.

Aamuisin se haluaa leipää ja päärynää. Puuroa juuri silloin, kun sitä ei pakoteta syömään. Ja smoothien, jos siihen saa pillin.

Se seisoo jatkuvasti käsillään ja rymisee alas volttitreeneissä. Kiilaa virtuaalisesti Spotify-listallaan ja työntää pienet kätensä paitani alle vieressä istuessaan.  Ihan niin kuin silloin, kun hän oli vasta vauva.

Se tuomistee kiroilun ja lukee Koululaisen artikkelin kofeiinin vaaroista. Ihan vaan tiedoksi meille tietämättömille aikuisille. Ja päästelee suustaan välillä valheita, joita katuu syvästi, kun jää niistä kiinni. Ja vaikka ei jäisikään. Paljastaa sitten itse itsensä omantunnontuskissaan.

Se ei malttaisi illalla lopettaa lukemista laisinkaan ja kun sillä on asiaa, se kutsuu aikuiset ”puhumaan tunteista”. Ja jos asiat menevät hankalaksi, se kirjoittaa kirjeen. Toimiva tapa jo toisessa polvessa.

Nyt se on virallisesti kahdeksan. ”Vihdoin”, kuten hän itse sen sanoo. Vaikka minä haluaisin pitää hänet aina tuollaisena. Isona ja pienenä yhtä aikaa. Viisaana ja niin hömppänä.

Onnea rakkain aarteeni. Sinä pieni, jo niin iso, tytär. Elämän kokoinen ihmeeni. 

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä  // Asut: Aarrekid (saatu)

Ladataan...

// Kaupallinen yhteistyö: A-lehdet // 

Mä olen varmaan kertonutkin joskus aikaisemminkin täällä blogissa, kuinka mulle aikakauslehtien – niiden oikeiden, paperisten – ostaminen on sellaista arjen luksusta, joka jollain kummalla tavalla saa joka kerta mulle ylevän olon. Ehkä lapsuus, jossa ei ollut varaa turhaan hupulointiin, ja toisaalta tiukat opiskelija-ajat ovat jättäneet sellaisen jäljen, että edelleenkin koen voitonriemua siitä, että voin hemmotella itseäni lehdellä. Ostaa rivistön kauneimman ja mielenkiintoisimman lehden, suklaapatukan ja käpertyä sohvannurkkaan. Tiedätte varmasti, mitä tarkoitan.

Kun sunnuntaina – lapsen syntymäpäivien jälkimainingeissa, mutta kuitenkin ennen tätä meidän Budapestin reissua – sain hetkeksi omaa aikaa, käperryin peiton alle lukemaan viime viikolla postilaatikosta kolahtanutta Trendiä. Olin selannut lehteä jo etukäteen ja ollut otsikoiden perusteella melko varma, minkä jutun lehdestä valitsisin esittelyyn tänne blogin puolelle. Vaan toisen kävi. Kun näin Meri Milashin täydellisen kiharapilven ja sen vieressä tekstin ”Uskaltaja”, ei muita vaihtoehtoja enää ollut. Ja kuinka olisikaan voinut olla? Minun tyylini -postaussarja, jossa Meri tässä lehdessä oli pääosassa, kun on ollut Trendi-suosikkini jo vaikka kuinka kauan. Itse asiassa jopa salainen höpsö mielikuvaleikkini: Miltä näyttäisi, jos ammattitoimittaja kuvaisi meidän kodin ja minun vaatekaapin parhaat palat? Näyttäisikö se yhtä mielenkiintoiselle kuin sarjan naisten kodit? Vai niin tavalliselle, mitä se omaan silmään näyttäytyy? Entä mitä kertoisin reissuista hankituista koruista, perintöhuonekaluista ja tarinoista tyylini takaa? 

Mutta. Nyt siis asiaan. Eli hiustaitelija ja stailisti Meri Milashiin, jonka sanat saivat hihkumaan sisäisesti joka toisessa kappaleessa. Miten mielenkiintoinen nainen!

Meri kertoo haastattelussa, kuinka koki 27-vuotiaana, että oli työpaikassa, joka tuntui elämän tuhlaukselle. Niinpä hän päätti vaihtaa alaa, opiskella ja tehdä jotain oikeasti mielekästä. Nykyisin Meri on hiustaitelija, joka stailaa lähinnä malleja ja artisteja. Niin ja on sellainen Instagramin sädehtivät tähti, jonka kasvoihin ei varmasti edes voi olla törmäämättä puhelinta selaillessa. 

Mua ei voisi inspiroida enempää tämmöiset tarinat, jossa naiset – vieläpä äidit – uskaltavat kuunnella sisäistä ääntään ja suunnata sinne suuntaan, minne sydän vie. Meri sanookin, että ”on osattava antaa elämän viedä”. Mitään ei kannata puskea väkisin. 

Vaikka Minun tyylini -juttusarjaa saattaa luulla vain ja ainoastaan ulkoista tyyliä käsitteleväksi jutuksi, on minusta sarjassa parasta se, miten ihmisen tyyli yhdistetään sisäiseen maailmaan. Esimerkiksi Meri puhuu rohkeudesta niin pukeutumisen, uran kuin vaikkapa lasten saanninkin näkökulmasta. Jotenkin sarja on oiva esimerkki siitä, millaisia kokonaisuuksia me ihmiset olemme. Se, missä koti, vaatekaappi, mielenmaisema, juuret, perhe, ystävät ja ura muodostavat kokonaisuuden, mistä lopulta koko minuus rakentuu. 

Mä en nyt viitsi tyhjentää koko Merin haastattelua tähän, koska se ei tekisi kuitenkaan oikeutta jutulle. Tyydyn siis vaan kertomaan, että kaivele lehti käsiisi ja katso, miten mielettömällä tavalla Meri on yhdistänyt kodissaan aasialaisesta ikkunasta tehdyn seinäkoristeen, keltaisen retrohenkisen valaisimen ja lasisen ruokapöydän. Lue, miksi Meristä on tärkeää, millaisilla ihmisillä itsensä ympäröi. Ja aisti, millainen elämänasenne esimerkiksi äitiyteen Merillä on.

Muut Trendi 9/2018 tärppini tässä:

  1. Anna Heskarin (Abreu) henkilöhaastattelu, jossa nainen kertoo mm. sen, mitä feminismi hänelle tarkoittaa
  2. Best Beauty Buy 2018 -voittajat. Eli siis ne kosmetiikkatuotteet, jotka ovat alansa kuningattaria. (Tämä on muuten juttu, jonka tulokset googlailen aina jälkikäteenkin kosmetiikkaosastolla navigoidessani.)
  3. Koko Hubaran kirjoitus siitä, kuinka ikä ei tuonutkaan ulkonäköpaineista luopumista, vaan ihan jotain muuta.” seuraavana aamuna vilkaisen peilistä alastonta ylävartaloani. Ennen pikkuisista ja kiinteistä rinnoistani on tullut pikkuiset ja tyhjät.”

Loistavia lukuhetkiä!

-Karoliina-

 

Ladataan...

*postauksen lopussa mainoslinkki. 

 

”Me eletään nyt parasta aikaa”, mä ajattelen yhtä aikaa tosissani ja sarkastisesti. Kun lapsi kiljuu, mies murisee ja mulla on PMS-kiukku. Kun maito on kaatunut pöydälle, lattiat täynnä ripoteltuja likavaatteita, kädet karrella talvi-ilmasta ja liedellä toisen päivän siskonmakkarasoppa. Kello jo yli nukkumaanmenoajan. Taas. Miten näin vähäisestä ihmismäärästä voi tulla tällainen meteli ja sotku?

Menen illalla suihkuun ja kihisen edelleen päivän stressejä. Jynssään harjalla ja kuorin ihoa, koska niin tämmöisen reippaasti kolmekymppisen on hyvä tehdä. Kurtistelen kulmia, vaikka lopulta maito saatiin pyyhittyä, lapsi unille ja kotikin siihen kuntoon, että sitä jaksaa katsella. Ei siistiksi. Ei kai täällä ole sitä enää koskaan.

Kertaan mielessä päivän työt. Ja seuraavan. On oltava vähän tehokkaampi huomenna. Kirittävä aikaa umpeen.

Hiivin vielä vettävaluvana sammuttamaan lapsen pupuvalon. Peittelen ja katson kaikkein kauneimpia kasvoja. Pyöreitä poskia ja kuitenkin jo ylväitä, sellaisen ison lapsen, piirteitä. Kaartuvia ripsiä ja kaunista taipuisaa tukkaa. Suukottelen nukkuvan lapsen otsaa. On pakko käydä kuiskaamassa olohuoneen ovelta: ”Tule nyt katsomaan, miten ihana se on.”

Kömmitään vierekkäin sohvan nurkkaan, mennään kainaloikkain. Unohtuu päivän kiljunta, työt ja pyykit. Yhtäkkiä tuntuu, että meitä on hetkisen vain me kaksi. (Paitsi silloin, kun se kolmas muistuttaa olemassaolostaan kävelemällä unissaan keittiöön kesken parhaimman suutelukohtauksen.)

Tätä on tämä aikojen aikaa.

Hyvässä ja pahassa.

Se, joka tuntuu vartalossa ja silmäpusseissa. Täydessä sydämessä ja täydessä kodissa.

Aika, jota muistellaan, kun kaikki muut ajat ovat jyränneet jo sen aikoja sitten ohi.

 

// Ajan hermoilla oleva joululahja Daniel Wellingtonilta. Joululahjapaketit -10%, eikä edes tarvitse itse paketoida. Koodilla KOLMISTAAN koko tilauksesta -15%. https://www.danielwellington.com/

-Karoliina-

 

Kuva: Noora Näppilä

Pages