Ladataan...
Kolmistaan

Vitsi mikä tehomaanantai takana. Vein F:n aamulla kouluun kasiksi ja menin siitä KUNTOSALILLE. Puolitoista tuntia hikoilua. Olipa omituista! Viimeksi olen liikkunut varmasti kuukausi sitten ja olo oli suoraan sanottuna kuntoilun jälkeen ihan omituinen. Liikunta tekee hyvää, mutta hitsi kun mulla on tämä viha-rakkaussuhde kyseistä hommaa kohtaan. Saa nähdä, jäikö tämä aamu yhden hetken ihmeeksi.

Meidän koti, kuntosali ja minun työpaikkani ovat kaikki 150 metrin säteellä toisistaan. Nyt ei ainakaan voi sanoa, että liikkumaan ei pääse, kun matka on pitkä. Tai että työmatkoihin menee liikaa aikaa. Ihan hurjaa, että kun katson toimiston ikkunasta ulos, näen kuntosalin ja F:n koulun. Kuntosalilta taas meidän kodin ja F:n iltapäiväkerhon. Voisiko sanoa, että oma paikka ainakin näin konkreettisesti on löytynyt täältä Tampereelta?

Vaikka postauskuvat onkin otettu vielä kotitoimistopäivänä (aina noin kasuaalisti teen duunia kimallepaidassa), tuntuu, että olen jo tässä miniajassa tottunut tekemään töitä H23:lla. On aika mahtavaa pompotella ideoita toisten kanssa, saada itselle ihan uutta pähkäiltävää ja ylipäätään jutella työjutuista ja innostua yhdessä. Samalla olen tietysti jatkanut näitä blogihommia, aloittanut kirjahommat ja lähettänyt oikeasti kymmeniä maileja päivässä. Tänään kirjoitin esittelytekstiä tulevaan kirjaan. Näissä kirjahommissa on koomista se, kuinka väärässä järjestyksessä kaikki tehdäänkään. Kansi ja esittely ensin, sitten varsinainen oikea työ. 

Toimistotyöskentely ja tämä kokopäiväisen kirjoittajan rooli on saanut minut ihmettelemään, miten olen ehtinyt tehdä ennen suuren osan nykyisistä töistä ihan vaan sivutyönä. Tuntuu, että kun istun aamulla kympiltä työpöydän ääreen, ennen lounasta en ole ehtinyt tehdä mitään muuta kuin hoidella sähköposteja, kontakteja ja puheluita. Mutta en kyllä valita yhtään! Päinvastoin. Tuntuu, että nyt on taas sellainen fiilis, että haluan olla kymmenen rautaa tulessa koko ajan.

Vaikka hommia on paljon, toisaalta toimistossa kirjoittaessa asiat tulee tehtyä omalla tavallaan tehokkaammin. Yksi hetki heitetään porukalla läppää ja toinen hetki jokainen vetää omaa hiihtoaan kaksi tuntia ihan tuppisuina. Jotenkin se, että ympärillä myös muut tekevät omaa intohimoaan, kannustaa se myös minua tekemään omat asiani vielä paremmin. En ole varmasti koskaan tällä minun nelisormijärjestelmällänikään kirjoittanut niin nopsasti kuin nyt.

Kun pääsin töistä, haettiin F vielä yhdessä ip-kerhosta, käytiin Koskarissa hoitamassa viikonlopun hääostoksia, tultiin kotiin, pestiin hulluna pyykkiä, esivalmisteltiin huominen aamupala, valmistettiin huominen illallinen kokonaan ja minä vielä pakkasin aamun blogikuvauksia varten kokonaisen Ikea-säkillisen vaatteita. Ihanaa, kun tuntuu, että nyt on taas energiaa koko kroppa täynnä! 

Kenelle muulle syksy on uudistumisen, energian ja touhukkuuden aikaa?

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: Paita, Ivana Helsinki 

Ladataan...
Kolmistaan

Minulla on ollut elämäni aikana monia erilaisia tyylikokeiluja. Alakouluikäisenä rakastin hassuja kirppislöytöjä, Spice Girls -korkoja, trumpettilahkeita ja toisaalta löysiä poikamaisia hopparihousuja, joiden kaveriksi piti leikata lyhyt tukka. Sillä sivusta roikkuvalla hiirenhännällä, joka tietysti letitettiin ja jonka koristeeksi pujotettiin helmiä.

Yläastella ja lukiossa oli rokki-goottivaihe, sen jälkeen lukuisia erilaisia kokeiluja helminauha- ja pinkkivaiheesta aikuinen nainen -lookiin. Jokaisen aikuiselämäni tyylikokeilun jälkeen olen palannut kuitenkin lopulta aina tuttuun ja turvalliseen – farkkuihin, tennareihin, tyttömäisiin mekkoihin ja bomber-nahkatakki-farkkutakki -tyyliin. Siis sellaisiin helppoihin, käytännöllisiin, rentoihin ja päällä mukaviin vaatteisiin.

Aina tasaisin väliajoin yritän olla vähän enemmän nainen. Ennemmin kuin tyttö. Ja nyt puhutaan siis vaatetuksesta. (Henkinen olotila on asia erikseen, koska siinä oloni on aikuinen.) Kuvittelen, että voisin kulkea korkonilkkureissa arkena. Tai silkkipaidassa arkitiistaina. Ihailen sellaista huoletonta pariisilaistyyliä lehtien sivuilta, mutta hitsi kun se ei vaan tunnu kuitenkaan omalleni. Saatan pukeutua niin tärkeisiin tapaamisiin tai paremmalle dinnerille, mutta perustyylikseni siitä ei vaan ole.

En oikein tiedä, miksi esimerkiksi ihonmyötäisiin vaatteisiin pukeutuminen on minulle muutamia poikkeuksia lukuunottamatta todellinen nou nou. En häpeile mitenkään erityisesti vartaloani, mutta tiukat vaatteet tuntuvat silti jotenkin liian seksikkäille. Ehkä minun mottoni pukeutumisessa onkin vältellä liikaa huomiota. Tottakai minusta on kiva pukeutua kauniisti ja saada vaikka mukavaa palautetta ja huomiota vaatteistani. Mutta se, että saisin asuni vuoksi palautetta kropastani, tuntuu epämiellyttävälle. Siksi se on kivempi verhota boyfriend -farkkuihin, isoon kollariin tai Pikku Myy -malliseen mekkoon. Turvallista, sanoisin.

Olen nyt 32-vuotias. Mietin, kuinka kauan voi pukeutua vielä tyttötyylillä ennen kuin näyttää ihan naurettavalle naururyppyineni tennareissa.

-Karoliina-

P.S. Katsokaa, kuinka huikea mun äiti on asukuvaajana! Näkisitte ne muuvsit, jotka näitäkin kuvia varten on otettu.  

huppari, Noisy May // paita, Ivana Helsinki X Teemu Keisteri // farkut, H&M Loves Coachella // tennari, Vans (Zalando) 

Ladataan...

Joku teistä kysyi minulta jo ennen joulua, millaisia arvoja haluan siirtää tyttärelleni. Kysymys oli hirveän hyvä, mutta samalla myös julmetun vaikea. Tai ei ehkä vaikeakaan, koska olen pohdiskellut tätä asiaa todella paljon, mutta niin laaja, että siitä kirjoittaminen tuntuu haastavalle. 

Luulen, että tämä arvojen pohtiminen liittyy ikään ja siihen, että on vanhempi. Olen nähnyt ympärilläni elämäni aikana sen, miten oikeanlaiset arvomaailmat ja kotikasvatus saakaan aikaan. Ja myös sen, mitä tapahtuu, jos arvot - minun ajatusmallini mukaan - ovat väärät. 

Olen kirjoittanut useaan otteeseen siitä, kuinka tyttöys ja tasa-arvo ovat yksi minua ja kasvatustyyliäni lähellä oleva teema, muttei se ole ainoa, jota kohti yritän tässä mennä. Tai millaisen ilmapiirin haluan F:n elämään omalta osaltani luoda. 

Eihän se  tietenkään niin mene, että itsekään näitä arvoja voisi täysin ja joka tilanteessa noudattaa, mutta uskon siihen, että jos ihmisellä - lapsella tai aikuisella - on jotkin tärkeät elämän ohjenuorat, vähän kuin oman elämän teema, on vaikeuksista ja omista mokistakin helpompi selvitä eteenpäin. Ja kun päässä on kirkkaana se ajatus, mikä on oikein, tajuaa myös sen, kun tekee vääriin. F:lle haluaisin siirtää seuraavat arvot:

  1. Rehellisyys. Se, että pitää sanansa, lupauksensa ja myöntää omat virheensä, eikä sysää niitä muiden niskoille, on varmasti oman arvomaailman ykköspointti. Ihminen on ihminen. Se tekee virheitä, erehtyy, loukkaa jopa toista, mutta silti niissäkin tilanteissa voi olla lopulta rehti ja toimia oikein. Ei se, että mokaa. Vaan se, miten hoitaa jälkipyykin. Minun on edelleen - vielä 32-vuotiaanakin - vaikea ymmärtää, ettei kaikki puhu totta. Että joillekin sanalla ei ole mitään väliä. Tyttärelleni haluan opettaa omalla esimerkilläni, että sanat pidetään. Ja sitä vaadin myös häneltä.
  2. Epäitsekkyys. Elämässä on hyvä olla terveellä tavalla itsekäs. Se on osa omanarvontuntoa, ja ilman oikeanlaista itsekkyyttä joutuisi vain muiden ihmisten heittopussiksi. Silti epäitsekkyys on myös hyvä, jota haluan F:lle opettaa. Se tarkoittaa yksinkertaisimmillaan sitä, että lapsi tarjoaa ensin karkkipussistaan muille, ja sitten ottaa vasta itse. Sitä, että yökylässä vieraana oleva saa valita leffan ja omistaan tulee jakaa muille. Epäitsekkyys on mielestäni vahvasti liitoksissa empatiakykyy. Siihen, että toisten ja yhteisn hyvän puolesta joskus tehdään myös sellaisia asioita, jotka eivät ole niitä omia suosikkeja.
  3. Toisten ihmisten kohteleminen. Tämä nyt on kohta, jossa sekoittuu niin tasa-arvo, käytöstavat kuin elämän kunnioittaminenkin. Olen puhunut F:lle paljon siitä, millainen ihminen on vaikkapa hyvä kaveri. Miten toisia ihmisiä tulee kohdella, mikä tuntuu pahalle ja miksi kaikkien kanssa on tultava toimeen. Haluan, että vaikka F tietääkin olevansa meille kaikkein rakkain, hän ymmärtää, ettei ole maailman napa. Että kaikki ihmiset ovat arvokkaita, maailmassa ei olla yksin.
  4. Perhe. En tiedä, onko perhe varsinaisesti arvo, mutta perheen tärkeys, tiiveys ja voima ovat asia, jonka haluan F:n oppivan. Perhekäsitys on väkisinkin saanut pienen kolauksen tässä viimeisten vuosien myötä, mutta olen silti ja edelleen sitä mieltä, että perhe voi olla koko elämän perusta ja suurin voimavara. Perhe menee kaiken muun edelle. 

Millaisia arvoja sinä haluat siirtää lapsillesi? Ja onko olemassa jokin yleinen arvo / oman lapsuudenkotisi arvo, jota et missään nimessä halua siirtää enää sukupolvelta toiselle?

-Karoliina-

*kuvat: Janita Autio // asu: Ivana Helsinki // stailus: Ida Nyrhinen 

Pages