Ladataan...

Kuuntelin viime viikolla Julian Melkein kaikki rahasta -podcastia. Joka on muuten ihan huikean hyvää kuunneltavaa! Siinä Julia viittasi sivulauseessa suomalaisten pariskuntien riidanaiheista. Ja aloin heti miettiä, mistä aiheista me riidellään aviomiehen kanssa. Päädyin top kolmoseen, jonka hänkin vahvisti.

 

3 asiaa, joista me riitelemme

Lapsenkasvatus

Aihe, mikä tutkitustikin on siellä kärkipäässä, kun puhutaan pariskuntien välisistä riidoista. Kun päivästä on selvitty ja lapsi nukkuu, aletaan me usein käymään läpi – itsekin väsyneinä – päivää. Jos ilmapiiri on huono, on aiheena usein se, miten olisi voitu toimia toisin. (Lue: Miten puoliso olisi voinut toimia toisin!) Tästä tuleekin sitten helposti oivallisen kireä tunnelma. Klasikkoväite on se, että mä olen A:n mielestä liian lepsu (vaikka en todella ole. Olen vain tilanteita lukeva!), ja minusta A taas liian tiukka (eli omasta mielestään johdonmukainen. Tässä vaiheessa vedetään usein esille ”rajat on rakkautta -kortti”.). Sitten käydään tämä ”mä tunnen sen paremmin, olenhan ollut sen äiti 8 vuotta” ja siihen perään ”miten mä tähän voin nyt osallistua, jos mulle ei anneta siihen edes mahdollisuutta.”. Jos luulitte, että kasvatussäännöiltä säästyy uusperheessä, olitte väärässä. Ei säästy.

 

Aika

Meillä on omat työmme ja menomme, joista harvoin tulee vääntöä. Molemmilla on hyvässä mielessä joustavat työt ja perheystävälliset työajat, mutta toki myös ilta- ja viikonloppuhommia. Ne on mulle fine siihen asti, kun F on kotona, mutta auta armias, jos miehen pitää olla jossakin asiakasiltamenossa silloin, kun meillä olisi parisuhdeviikonlopulle aikaa. Joka helkkarin kerta se ketuttaa mua. Isosti. Vaikka tiedän, että työ on työtä. Tästä mä tosin yritän olla riitelemättä ja suhtautua asioihin asioina. Joskus onnistun, joskus en. Isoin riita aiheesta tuli reilu vuosi sitten, kun olin ollut siinä riuduttavassa astma-ahdistussyövereissä ja meidän piti mennä Helsinkiin hotelliin mun synttäripäiväksi. Se jouduttiin kuitenkin perumaan, koska miehelle tuli siihen työilta. (Vei tosin minut myöhemmin illalla Berthaan syömään, mutta kannoin tästä katkeruutta silti piiiiiitkän aikaa.) Ajoitus oli huono, koska tuntui, että sairastelun jälkeen olisin kaivannut extrapanostusta. Molempien töihin liittyy kaiken lisäksi kaiken maailman hauskaa (ja "hauskaa"), jota asioita tuntematon ei välttämättä pidä edes työnä (koska myös se kokkareilla oleminen ja ”glamouriset” tapahtumat ja kuvaukset on oikeasti aika rankkoja settejä). Mun on myönnettävä, että mies ei koskaan valita mun ajankäytöstä tai töistä, mutta mä kyllä välillä hänen. Onko se sitten riita vai yksipuolinen niskojen nakkelu? Anyway. Ei mieltä ylentävä setti kuitenkaan.

 

Eritahtisuus

Jos nuo kaksi asiaa ovat meillä enemminkin sellaisia kireyttä lisääviä, mutta ei useinkaan ihan riitaa aiheuttavia, asioita, on tämä se, josta me saadaan todellinen riita aikaiseksi. Me ollaan luonteeltamme todella eritahtisia. Minä olen ripeä (A:n mielestä varmasti oikea termi on hätähousu) ja hän taas harkitseva (kotikielessä hidas). Se näkyy meillä ihan siinä, miten asioihin tartutaan, millä vauhdilla päätöksiä tehdään ja miten juttuja puhutaan. Mua ahdistaa aidosti liika odottelu ja A:ta taas se, jos kokee, että minä hoputan häntä. Peruseritahtitilanne on se, että me ollaan lähdössä jonnekin ja A alkaa juuri siinä suurimman kiireen hetkellä tehdä jotain minun mielestäni aivan epäolennaista, kuten tyhjentää tiskikonetta. Tai sitten minä vaadin häneltä päätöksiä ja ”lausuntoja” viisi minuuttia sen jälkeen, kun olen esittänyt uuden suunnitelmani vaikkapa matkasta, kodin sisustuksesta tai jostain suuremmasta. Hassua, miten sama aihe, miksi ihailee toista, on se, joka saa välillä pinnan aivan helkkarin kireälle. Eritahtisuus kiristää ehkä siksi niin paljon, että siinä kokee, että toisen hoputtaessa/hidastellessa joutuu taipumaan liian kauaksi siitä, kuka itse ihmisenä on. Tulee tunne, että oma tapa toimia on jotenkin väärä. Reviiriä on sörkitty. Toisekseen eritahtisuus hankaloittaa myös kommunikaatioita: Siinä vaiheessa, kun mies vasta virittelee alkusanojaan, on meikäläinen jo aivan aiheen syövereissä. Väärinymmärrykset puolin ja toisin on tässä kohtaa yleisiä. 

 

3 asiaa, josta parisuhteissa kuulemma riidellään, mutta meillä taas ei

Kotityöt

Me ei olla varmasti koskaan riidelty kotitöistä. Niistä ei oikeastaan edes puhuta. Kun molemmat tekevät niitä tasaisesti, ei ole syytä, miksi niistä puhuisi.

 

Raha

Sama tasa-arvon periaate kuin kotitöissä. Molemmat tuo rahaa ja kuluttaa sitä. Ei ole keskusteltavaa, kun ollaan samalla sivulla siitä, mikä taloudellinen tilanne on ja miten se puolestaan vaikuttaa meidän kulutuskäyttäytymiseen. Jos päätetään säästää, pitää nuukailuviikko tai ostaa jotain isompaa, tehdään päätös yhdessä. Meillä on omat tilit, mutta yhteiset rahat (ja yhteistä lainaa). Ei meillä katsota koskaan, kuka maksaa kauppakassit, ravintolat, matkaliput tai mitään muutakaan. Se maksaa, joka sillä hetkellä voi. Mä arvostan sitä, että A pitää meitä F:n kanssa kokonaisuutena, eikä meillä ole mitään ”osta sinä nämä lenkkarit, kun tulee sinun lapsellesi -ajatuksia”, mutta toisaalta häntä ei todellakaan haittaa, jos minä naisena tarjoan tai maksan asioita- Minusta se on asia, joka kertoo aika paljon miehen itsetunnosta. On nimittäin todella yllättävän(!!) yleistä edelleen se, että miehiä hävettää, jos vaikka nainen tarjoaa ravintolassa. 

 

Keskustelu

Mä olen lukenut, että keskustelun puute rassaa useita pariskuntia. Ja eikä mikään ihme, jos on vaikka vuorotyöt ja monta pientä lasta. Me ollaan kuitenkin siinä mielessä helpossa tilanteessa, että meillä jää aikaa myös toistemme kanssa olemiseen ja jutteluun. Sohvaan on varmaan kulunut koloset niille kohdille, joissa iltaisin puhutaan niin kurjat kuin kivatkin jutut. Enkä tarkoita, että aina aiheena olisi jokin kiva juttu, jossa tuijoteltaisiin hymyssä suin toisiamme silmiin (vaikka tietysti sitäkin tehdään). Pääasia, että asiat kuin asiat puhutaan halki. Vain sillä tavalla voi ymmärtää toista paremmin. 

 

Mistä teillä riidellään ja ei riidellä?

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Asu: mekko, Aarre(kid)* // takki, H&M

*saatu

Ladataan...

Ladataan...

Me käytiin katsomassa lauantaina joka paikassa hehkutettu A star is born. Oli pakko päästä hetkeksi kodin sairastuvasta pois. Vaikkakin sitten vaan istumaan leffateatterin penkkiin.

Vaikka öitä on leffan jälkeen nukuttu jo useita, musta tuntuu, että palaan elokuvan tapahtumiin – tai paremminkin – sen tunnelmaan, koko ajan. Kuuntelen sound trackiä ja etsin haastatteluja leffan takaa.

A star is born kertoo Jackistä (Bradley Cooper), pitkän uran luoneesta laulaja-lauluntekijästä, jota piina korvan tinnitys ja päihteet. Erään kostean keikkasetin jälkeen Jack päätyy baariin, jossa Ally (Lady Gaga) aloittaa juuri sopivasti oman lauluosuutensa lavalla. Katseet kohtaavat ja sen jälkeen – kuten arvata saattaa – tapahtumat etenevät kuin parhaimmassa prinesessasadussa: Ally jättää paskatyönsä, matkustaa yksityiskoneella Jackin keikalle ja lopulta he päätyvät yhdessä tuhatpäisen yleisön eteen duetoimaan rakkauslauluja. Kuulostaa kornille, vai mitä? Ja sitähän se onkin. Mutta kaiken lisäksi paljon muuta.

Minulle Lady Gaga oli ennen tätä elokuvaa ainoastaan joku Hollywoodin epäaito karikatyyrihahmo. Ei todellinen ihminen, vaan ennemminkin robotti, joka pukeutui outoihin avaruusasuihin ja pekoniin. Bradley Cooper taas se Sinkkuelämän limanuljaska, Kauhean kankkusen mitäänsanomaton kaunispoika.

Elokuvan ensikohtauksesta lähtien kaikki nuo ennakko-oletukseni kuitenkin unohtuivat ja eteen piirtyi kaksi ihmistä. Niin samaistuttavaa, vähän rikki olevaa, bad hair daylla varustettua yksilöä, joiden tarinaa ei voinut olla uskomatta. Tuntui aivan sille, kuin mitään elokuvassa ei olisi näytelty. Kaikki oli oikeaa. Jopa kaikista suoraviivaisimmat juonenkäänteet ja höpsöimmät etenemiset näyttäytyivät sille, kuin olisi itsestään selvää, että juuri niin tulee tapahtumaan. Koska – näin romantikkona – tiedän myös sen, että kaikkein ihanimmat ja satumaisimmat tapahtumat ovat sitä oikeaa elämää. Harva osaa edes käsikirjoittaa niin sydäntä riipiviä ja pakahduttavia hetkiä, mitä tosi elämässä tapahtuu koko ajan. Aina jollekin meistä tai ainakin kaverin kaverille. Ihmiset oikeasti kompastuvat toistensa eteen, löytävät suuren rakkauden leskien tukiryhmästä  tai istuutuvat junassa vierekkäin. Vähän kuin elokuvan Jack ja Ally. Oli sattumaa, että Jackin auto pysähtyi juuri Allyn baarin eteen.

Näinä aikoina, kun moni elokuva tai muu taiteen lajia haluaa (toki ihan syystä!) ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, on todella virkistävää nähdä elokuva ihan vain rakkaudesta. A star is born olisi voinut hyvin keskittyä taitelijaparin julkisuuspaineeseen tai johonkin muuhun trendikkääseen seikkaan. Se kuitenkin näytti ihmiset lavalta ja sen takaa. Kuvasi suurta rakkautta ja sitä, kuinka – edelleen – moni meistä on valmis luopumaan kaikesta rakkauden vuoksi.

Allyn hahmoa esittävä Lady Gaga oli kaiken lisäksi niin täydellinen tähän elokuvaan. Täydellinen juuri siksi, että on niin epätäydellinen.  Bradley Cooperin, joka näytti käsikirjamaiselle rentturakastajalle jopa kuset kirjaimellisesti housussa, pariksi kun olisi voitu valita joku mitäänsanomaton tusinakaunotar, jota ei olisi edes tunnistanut toisesta samanlaisen näköiseksi muokatusta Hollywood-naisesta. Mutta hänen vierellään loistikin persoonallinen Gaga isoine (onko muka edes iso?) nenineen ja hikisine naamoineen. Vielä kun näkee unelmavävynnäköisen näyttelijän laulavan perusperttiasusssaan rokki-Gagan vierellä elokuvan promoissa, tekee mieli kirkua innosta: Juuri noin! Ei naisen tarvitse olla mikään miehen korrekti jatke vaan oikea ”duetto” voi syntyä myös hyvin epäsopivannäköisen parin kesken. Ja tässä myös nainen saa olla se, jolla on himppu verran enemmän nenää, lateksia ja asennetta.

Jollakin tapaa A star is bornin päänäyttelijöiden, kuvauksen ja musiikin suhde sai aikaan ihan omanlaisensa maailmansa, josta oli vaikea päästää irti. Kolmen kombo toi esiin sellaisia tunteita ja aatoksia, mihin harva elokuva pystyy. Niin kuin myös siihenkään, että elokuvateatterin sali oli tismalleen puolillaan niin miehiä kuin naisiakin. Mikä muu elokuva pystyy samaan? En keksi toista.

-Karoliina-

Kuva ja traileri: Elokuvan promomateriaalia 

 

 

 

 

Ladataan...

Me lähdimme miehen kanssa kaksi viikkoa sitten (itse asiassa juuri tällä kellonlyömällä) Budapestiin kolmeksi yöksi. F meni reissun ajaksi mummolaan Keski-Suomeen. Kirjoittelin reissusta blogiin ja sen jälkeen seurasin kommenttiboxista, miten eri tavalla perheissä suhtaudutaan tämäntyyppisiin aikuisten omiin reissuihin. Keskustelusta nimittäin selvisi, että toiset pitivät aikuisten lomia tarpeellisina, toiset taas eivät. Joidenkin mielestä lapsia ei saanut jättää reissuista pois ja joillekin erilaisilla kokoonpanoilla matkustaminen oli ihan perussettiä.

Kommenttiboxikeskustelu oli siinä mielessä virkistävä, että taas tuli – ainakin siis itselleni – muistutus siitä, miten eri tavalla asioista voi ajatella. Mun täytyy nimittäin myöntää, että mulle ei ole edes tullut mieleen nyt, eikä aikaisemminkaan, etteikö aikuiset voisi mennä reissuun myös kahden kesken. Ei ainakaan silloin, jos myös lapselle tarjoutuu välissä mahdollisuus reissuilla vanhempien kanssa. (Itsekin koen, että pelkät aikuislomat olisivat omasta mielestänikin epäreilu ratkaisu, mutta en tietenkään olisi oikea ihminen tuomitsemaan, jos niin jossakin perheessä nähdään hyväksi. Voisihan vaikka olla, että noissa tapauksissa lapsi olisi luonteeltaan sellainen, ettei pitäisi vaikkapa lentämisestä, vieraista paikoista tai tutun elämänrytmin muutoksista. Silloin en näkisi itsekään mitään järkeä roudata lasta pitkin maailmaa.)

Postauksen kommentit saivat minut pohtimaan sitä, miten olen tämän reilun kahdeksan vuoden äitiyteni aikana toiminut. Ja tulin siihen tulokseen, että multa varmasti puuttuu jokin sellainen aika tyypillinen äitigeeni (?), kun en ole koskaan pitänyt meidän kohdalla tarpeellisena sitä, ettenkö voisi välillä jättää lasta hoitoon. Olen ollut vaikkapa kolme päivää festareilla F:n ollessa seitsemän kuukautta ja illan pois kotoa hänen olleessaan vain reilun kuukauden. Jälkikäteen – ehkä tutustuessani tämmöisiä aiheita käsitteleviin keskusteluihin – olen alkanut pohtia, olenko mä ollut silloin aivan pöhkö. Että teinkö oikein vai väärin?

Mä olen miettinyt myös sitä, miksi en F:n ollessa pieni syyllistynyt lainkaan noista silloin tällöin tapahtuvista omista menoistani. Enkä edes siitä, kun menin takaisin töihin neitokaisen ollessa vasta vajaat 9 kuukautta vanha. Olen tullut siihen tulokseen, että koska en seurannut (enkä tuottanut) somea vielä samalla tavalla äitiyteni alkuvuosina, ja olin kaiken lisäksi vielä kaveriporukkamme ensimmäinen äiti, en saanut mistään mallia siihen, kuinka äiti tulisi olla. Ei tullut ulkopuolista painetta siitä, mikä oli soveliasta ja mikä ei. Tein vain, mikä tuntui siinä hetkessä meille sopivalle. 

Mä ajattelen niin, että jokainen perhe on ihan oma saarensa, jonka säännöistä toiset voivat ottaa vinkkejä, mutta harvoin sama tapa toimii sellaisenaan toisaalla. Mun täytyy sanoa, että omia menojani (olivatpa ne sitten yönylireissu tai tunnin kaupunkikierros) on tietysti aina rohkaissut se, että lähipiirissä – silloin ja nyt – on ollut niin tärkeitä, luotettavia ja hoitoapuaan tarjoavia aikuisia, että aina on voinut lähteä matkaan luottavaisin mielin siitä, että lapsonen on hyvissä käsissä. Tietysti myös lapsen luonne on vaikuttanut tilanteeseen: Koska hän on luottanut ja tukeutunut myös muihin perheenjäseniin kuin äitiin, on ollut helppo mennä. Toisenlaisen lapsen kanssa tilanne olisi voinut – ja voisi olla edelleenkin – erilainen. Ehkä  meidän ja lapsen lähipiiristä kertoo se, että tytär on tosiaan yökyläillyt vauvasta asti mun sisaruksilla ja mun vanhemmilla, mutta ei ole vielä kertaakaan halunnut mennä esimerkiksi omille kavereilleen yökylään.

Olisi mielenkiintoista tietää, olisinko toiminut toisin, jos olisin saanut F:n esikoisekseni tähän elämäntilanteeseen ja ympäristöön, jossa nyt elän.

Mitä tällä haluan sanoa? No ehkäpä vain sen, että uskaltakaa tehdä niitä ratkaisuja, jotka ovat teille hyviä, sanoipa ympäristö mitä tahansa. Koska jokainen vanhempi on oman perheensä ja lapsensa parhaita asiantuntijoita. Jos ympäristö painostaa ottamaan lomaa vauvasta, mutta itse et halua, älä missään nimessä ota. Nuuski silloin sitä pientä niskaa ja pidä sylissä, jos siitä tulee paras olo. Jos taas kaipaat omaa aikaa, tai parisuhdeaikaa, järjestä sitä! Järjestä, vaikka joku katsoisi sinua pahalla silmällä ja ihmettelisi, miten voit olla yön erossa lapsistasi. Uskon, että karmeammat traumat tulevat loppuun palaneista ja toisistaan erkaantuneista aikuisista kuin siitä, että lapset ovat kummilassa tai mummilassa yhden viikonlopun.

Kivaa sunnuntaita!

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Mekko: Ivana Helsinki (saatu) 

Pages