Ladataan...
Kolmistaan

Hassu juttu. Vaikka omassa elämässä etäsuhde on jo taaksejäänyttä elämää, olen kahden viime viikon aikana saanut monta viestiä siitä, kuinka ihmiset ovat kaivanneet vähän vertaistukea tai jopa vinkkejä siihen, kuinka etäilystä selviää. Ehkä syksy, uudet opiskelu- ja työpaikat ovat vieneet pareja kauaksi toisistaan tai sitten jostain syystä nuo minun vanhat etäsuhdepostaukseni ovat kirvoittaneet nyt samassa tilanteessa olevia laittelemaan viestiä.

Joten. Tässä nyt tällä tavalla matkan päästä katsottuna omat vinkkini siihen, kuinka selvitä (ja joskus jopa nauttia) etäsuhteesta. Minun kokemushan aiheesta on aika minimaalinen (8 kuukautta),ja joillakin etäsuhde voi kestää vuosia. Mutta tällä kokemuksella on sentään jotain tullut opittua. 

  1. Tajua, ettei tämä ole ikuista. Jos kyseessä on määräaikainen etäsuhde, ja sen loppumishetken tietää, on tilanne usein helpompi. Koko etäilyn kestämisen pääpointti onkin minusta siinä, ettei vajoa – ainakaan kovin usein – sellaiseen ”tää on tätä loppuelämän -fiilikseen”. Kun tietää, milloin etäsuhde muuttuu lähisuhteeksi, on helpompi jaksaa etäaika. Sen voi ottaa ikään kuin projektiksi.
  2. Taputtele itseäsi ja kumppaniasi jopa vähän leuhkasti olkapäälle. Se hetki, kun kaikki ympärillä tuntuvat pussailevan ja kävelevän käsikädessä, mutta itse laitat viestejä satojen tai tuhansien kilometrien päähän, on joskus aika rankkaa. Siksi onkin tärkeää repiä parisuhdeilo siitä, mitä on käsillä. Joskus voi jopa vähän tökerösti patsastella omassa ja rakkaansa valokeilassa: ”Hei kuule. Kaikista pareista ei todellakaan olisi tähän. Kylläpä ME ollaan erinomainen pariskunta, kun kestetään tämmöisetkin ajat.” Ehkä vähän lapsellista ja typerää, mutta toimii yllättävän hyvin heikoilla hetkillä tällainen yhteisen parisuhdeitsetunnon nostatus.
  3. Iske välietappeja. Se, että rakas muuttaa samaan maahan esimerkiksi vuoden päästä, voi tuntua aivan ikuisuusajalle. Mutta kun jakaa etäilyn etappeihin, on se helpompi käsitellä. Parhaat välietapit ovat tietysti ne, kun voidaan nähdä. Niiden avulla jaksaa aina seuraavaan tapaamisen ja lopulta koko aika kulkee eteenpäin paremmin. Mutta jos ei ole mahdollista nähdä kovin usein, täytyy etäilijöiden keksiä omassa elämässään etappeja. Kaverin synttäreitä, lomia, mökkiviikonloppuja.
  4. Tehkää niin paljon yhdessä asioita Skypen välityksellä, kuin mahdollista. Vaikka välimatka onkin monen maan päässä, voi silti tehdä ”yhdessä” ruokaa, katsoa netistä yhteistä lempiohjelmaa tai kävellä kaupungilla.
  5. Fiilistele ikävää. Joskus ikävähän on ihan paska ja ahdistava tunne. Mutta onpa siinä paljon hyvääkin. Miten ihanaa, että on ihminen, jota ylipäätään ikävöidä? Harvoin ainakaan monen monta vuotta yhdessä elänyt pari fiilistelee rakkautta niin kuin etäilijät. Ryve välillä ikävässä ja leiju rakkaudessa. Kirjoittele toisen nimeä vihkon reunaan ja kuuntele itkubiisejä. Nauti siitä, että rakkaus tuntuu.
  6. Ota kaikki ilo irti näkemishetkistä. Etäilijöiden näkemishetket ovat vähän sama kuin joulu: Vaikka itse pääjuhla on paras, tuntuu h-hetken odottelu lähinnä yhtä ihanalle. Ala suunnitella yhteisiä tapaamishetkiä, matkalaukkuun pakattavaa tavaraa ja kaikkea sellaista hyvissä ajoin. Minusta yksi parhaista hetkistä etäilyssä oli se, kun istuin lentokoneeseen, laitoin kuulokkeista siirappimusiikkia korviin ja matkasin kohti rakasta.  
  7. Tee rakkaudentekoja, jotka ilahduttavat toista kaukana. Itse postittelin A:lle Saksaan kirjeitä ja paketteja. Pistin matkaan lempisuklaata ja jätin kämppään yllätyksiä, kun poistuin sieltä takaisin Suomeen. Minä puolestaan sain myös kirjeitä, mutta myös elämäni ensimmäiset kukkalähetykset kotiovelle. Ehkä kliseistä, mutta täytyy sanoa, että ovelle tuotu yllärikimppu sykähdyttävällä tekstillä pelasti parikin ihan kakkamaista päivää.

Jos etäsuhdeasiat kiinnostaa ja ovat ajankohtaisia, lue myös nämä:

Rakastunut. 

Etäsuhde - voiko siinä oikeasti tutustua? 

Etäsuhde - paras alku parisuhteelle? 

Etäsuhde loppui nyt. 

Kuinka tehdä etäsuhteesta lähisuhde? 

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Asu: Pipo, Samsoe&Samsoe (INCH Store) // neule, Lindex // farkut, H&M

Ladataan...

Viime viikonloppuna meillä oli A:n kanssa pitkästä aikaa viikonloppu niin, että olimme kaksin. Tai no toki myös ystävien kanssa, mutta sillä tavalla kaksin, että pystyimme tekemään käytössä mitä tahansa. Antamaan toisillemme huomiota ja pitämään toisiamme ykkösenä ennen kuin se todellinen ykkönen tuli taas sunnuntai-iltana kotiin.

Jos miettii meidän elämää kolmestaan, on se sellaista tavallista elämää, mitä varmasti 90% kaikissa muissakin lapsiperheissä. Tottakai välillä jokin juttu vanhemmuudessa tai lapsen kanssa käytävässä kommunikaatioissa on raskasta, mutta pääosin elämä on aika hirveän helppoa. Yksi lapsi kun on eri asia kuin vaikkapa kolme. Ja tokaluokkalainen on sitä paitsi jo kauhean omatoiminen ja arki ei enää ole kiinni imetyksissä, vaipanvaihdossa tai missään sellaisessa, joka vaatisi vanhemmalta erityistä arjensietokykyä. Tuntuu, että vaikka meillä on tässä kodissa kaksi aikuista ja yksi lapsi, ja siinä mielessä vaikkapa auktoriteettisemmat ovat hyvin selviä, on meillä myös kolme yksilöä. Kolme erilaista elämää, jotka ovat onnekkaasti hirveän usein myös yhdessä.

Anteeksi tämä hairahdus perheasiaan, kun otsikon mukaan piti puhua rakkaudesta. Joten. Nyt siitä sitten enemmän.

Kun mä edellisen (ja toivottavasti aivan vihonviimeisen) kerran erosin, olin aluksi hirvittävän väsynyt. Moni eronnut – ehkä erityisesti juuri eronnut vanhempi – kokee syyllisyyttä siitä, että on eronnut. Ja vaikka omassakin historiassani oli ennen tätä eroa useampiakin eroja, huomasin, etttä mitä vanhemmaksi tulen, sitä suuremmat morkkikset epäonnistuneesta parisuhteesta sain. Jotenkin nuorempana sellainen oman itsensä etsintä ja suunnanmuutokset eronkin kautta olivat olleet ns. asiaankuuluvia etappeja itsensä etsinnässä. Mutta kolmekymppisenä äitinä ero tuntui lähinnä vain vitunmoisena elämänsä romuttamisena. Vaikka tiesin tekeväni oikein erotessani, tunsin silti samalla itseni ihan typeräksi siinä mielessä, että en pystynyt pitämään lapseni ydinperhettä kasassa. Että vaikka en halunnut vähätellä tunteita ja toisaalta arjen konkreettiaa, mietin monta kertaa, mikä oikeus minulla oli omien tunteideni vuoksi päättää niin isoista asioista.

Kun sitten erosin, päätin, että tästä eteenpäin olisin vaan se todella järkevä aikuinen, joka ei hurahtaisi jumankekka mihinkään tai kenenkään noin vain. (Tässä nyt siis se aasinsilta, joka liittää lapsiperhe-eroasiat rakkausasioihin, tadaa). Siksi tein listan siitä, millaiset ominaisuudet miehen, jonka kanssa alkaisin seurustella, tulisi täyttää (lista-asiasta luettavissa lisää täältä). Päätin sivuttaa tunteet ja aloin miettiä asioita hyvin pragmaattisesti. Vaikka olenkin ollut perusluonteeltani aina toivoton romantikko, karisi romantiikka päästäni heti kun minusta tuli sinkku. Ehkä vähän nurinkurista, mutta juuri siinä tilanteessa, kun extempore romantiikalle ja ihastumisille oli ensi kerran tilaa miltei vuosikymmeneen, muutuin puupökkelöksi. En tarkoita sitä, etten olisi deittaillut tai käynyt treffeillä. Olenhan kertonut vaikka siitä, että olin Tinderissä. Kyse ei ollut siitä. Tarkoitan sitä, että ennemminkin vain päätin, ettei varsinaiselle rakastumisella olisi enää tilaa elämässäni. Jos joskus alkaisin seurustella, täytyisi miehen olla se listan täyttävä järkiratkaisu. Ilotulitukset olisi paras säästää nuoremmille.

Mutta sitten tapahtui jotain erikoista. Kun A ja minä tapasimme, unohdin listat. Unohdin kaiken sen päänsisäiseni kamppailun ja annoin yksinkertaisesti vain mennä. Tajusin, että myös aikuisena ja äitinä minä voisin olla tuntea asioita, olla onnellinen. Välillä ihan höpsösti ihastunut ja rakastunut. Tai no. Tajuaminen on ehkä väärä sana tässä yhteydessä. Sanotaanko näin, että yhtäkkiä huomasin, ettei ihan kaikkea tarvitse ottaa niin vakavasti, eikä tunteet olleetkaan mikään mörkö, jota piti vältellä. Tunteet olivatkin myös voimavara, ilon lähde ja ennen kaikkea se, mitä minä oikeasti olen. Tunneihminen.

Ja mikä parasta, kaikki tuo rakastuminen oli monella tasolla parempaa kuin nuorempana. Se, että kaksi aikuista ihmistä, jotka tunsivat itsensä ja sen, mitä elämältä haluaisivat, kohtaa, on se ihan eri asia kuin nuorempana. En yhtään vähättele koko elämän kestäviä teinirakkauksia tai nuorena löydettyjä kumppaneita, mutta jotkut – kun näemmä myös minä – olin sellainen hitaasti kypsyvä yksilö, joka vaati vähän enemmän aikaa hiffatakseen sen, kuka olen, mikä tekee minut onnelliseksi ja minkälaisen elämän haluan itselleni ja perheelleni. Millaisen mallin haluan antaa parisuhteesta tyttärelleni ja miten ylipäätään rakentaa tämän elämäksi kutsutun asian.

Aikuisena löydetyssä suhteessa parasta onkin juuri se, että suhteen aloittaa kaksi ihmistä, jotka (yleensä jo) tuntevat itsensä. Ja kun itsensä tuntee, on paljon helpompi rakentaa jotain yhteistä myös toisen kanssa. Aika usein kun aika tekee ihmisen terveelle itsetunnolle hyvää ja toisaalta elämänkokemus kirkastaa omia arvoja.

Aikuisrakkaudessa on sekin hyvä puoli, että sen suhteen ei ole liian ruusuisia oletuksia. Tällä iällä tietää jo, että arki on olemassa. Ja että arki ja arkinen oleminen eivät ole ristiriidassa parisuhteen kanssa. Ja sehän siitä juuri hienoa tekeekin: Yhdessä aikuistiiminä vedetty kriisitilanne lapsen ongelmien keskellä, lastenohjelman turvin varastettu pussailuhetki tai erityisen aikaisin iltapuulle nukahtanut lapsi ovatkin sellaista romantiikkaekstraa, jonka keskellä ymmärtää, että aika moni onnellinen hetki tulee arjen oivalluksista. 

Tosin valehtelisin, jos väittäisin, etteikö rakkaussuhteen aloittaminen myöhemmällä iällä (kuulostaa noin eläkeiälle) olisi välillä myös haastavaa. On esimerkiksi olemassa tapoja, joihin toinen on juurtunut, ja joiden muuttaminen molemmille sopiviksi ei ole niin helppoa kuin nuorempana. Kun on vuosikymmenet siivutettu kurkku, tehty viikkosiivous tai vietetty joulu tietyllä tavalla, voi olla vaikea löytää se yhteinen tapa. 

Eletyt vuodet ilman toista ovat toki kasvattaneet kumppania ja muokanneet tästä sellaisen, kun hän tänä päivänä on. Sen, johon rakastui ja jota rakastaa. Mutta joskus vuodet menneisyydessä kasvattavat myös miljoonia kysymyksiä. Epävarmuuttakin. Joskus havahdun siihen, etten yhtäkkiä tiedäkään sitä, missä maanosissa puoliso on matkustanut, missä hän on tavannut ensikerran parhaan ystävänsä tai mistä naarmu hänen naamassaan on peräisin. Vaikka kaikki nuo ovatkin vain pieniä yksityiskohtia, joskus ne tuntuvat olevan valtamerten kokoiset. Alkaa pohtia, kuinka monta asiaa onkaan pimennossa ihmisestä, jonka kanssa sänkynsä jakaa. Iskee kalvava tunne siitä, onko missannut jotain tärkeää. 

Niin ja onhan kuvioissa aina myös ne exät. Ei useinkaan konkreettisesti, mutta jollain metatasolla silti. Koska aika harvalla +30-vuotiaalla on tilanne, ettei eksäelämää olisi historiassa lainkaan. Täytyy tavallaan olla – edes henkisesti ja omissa mielikuvissaan – tietoinen niistä tyypeistä, jotka ovat osaltaan vaikuttaneet minuun, puolisoon ja samalla myös koko yhteiseen parisuhteeseen. Hyvässä ja pahassa. On kuunneltava pokkanaamalla kaveriporukan juhannusmuistelot vuodelta peruna, vaikka tietää, että silloin juhannusheila oli joku aivan muu. Tai kun ottaa tytärpuolelleen valokopioita koulutehtävää varten ristiäiskuvista, jossa oma vaimo seisoo jonkun toisen vierellä.

Kun joskus tuskailin ystävälle sitä, kuinka välillä ahdistaa asua asunnossa, jonka oma rakas on ostanut yhteiseksi hänelle ja eksälleen, tokaisi ystäväni viisauden, jota en unohda koskaan: ”Mitä väliä sillä, kuka ja kenelle ne seinät ja lattian on ostanut. Siellä neliöissä asuu kuitenkin nyt se lapsi, jonka SÄ olet tehnyt SUN eksän kanssa”. Helvetin hyvä pointti! Ja kiteyttää kaiken sen, mitä se aikuisrakkaus käytännöntekoina on. Kotiin – konkreettisesti tai sen kaikista rakkaimman sielunmaisemaan – on hyväksyttävä myös se kaikki mennyt, jossa itse ei ole ollut mukana. Otettava se voimavaraksi tähän hetkeen ja tulevaan – niihin, jotka eletään yhdessä.

-Karoliina-

Kuva: Pixabay

 

 

 

Ladataan...
Kolmistaan

Kuten kirjoitin heinäkuussa, kuuntelin Book Beatista matkalla Helsingistä Portugaliin kirjan, joka sai minut huudahtelemaan mielessäni tuon tuosta: ”Just niin!”, ”Ihan totta!”, ”Aika hurja väite.” ja ”Onko tosiaan noi?”. Kirjahan oli Helena Liikanen-Rengerin teos: ”Mon amour – Ranskalaisen parisuhteen jäljillä.” Ja se sai minut tuntemaan itseni ainakin hetken enemmän pariisittareksi kuin miksikään muuksi. 

Selailin viime viikolla kännykkäni muistioita, jossa oli kauppalistojen seassa otteita ja ajatuksia tuosta kirjasta. Olin nimittäin näpytellyt niitä muistiin samalla, kun kirjaa kuuntelin. Oli tuntunut sille, että kirjassa oli paljon sellaista, jota haluaisin miettiä ja pureskella vielä jälkikäteenkin.

Yksi lause, jota jäin muistioissani erityisesti tuijottamaan, meni näin: ”Jos haluaa parisuhteen, on elettävä parisuhdeta”. Aika yksinkertainen lause, mutta pitää sisällään niin monta asiaa. Sellaista, jotka on todella helppo arjessa möhliä.

Mä tulin torstaina kotiin pitkän päivän jälkeen. Olin lähtenyt aamulla niin, että A ja F olivat jääneet nukkumaan. Ja kun palasin, olivat he jo iltasadulla. Lapsi oli ollut kuumeessa päivän A:n kanssa kotona. Olivat käyneet lääkärissä, pyykit oli pesty ja minua odotti kaapissa valmiiksi tehty ruoka. Aika ihanaa arjessa huomioimista siis. Vaikka olinkin kiitollinen, että olin saanut vetää oman työpäiväni Helsingissä läpi F:n sairastumisesta huolimatta, taisin heittää vaan jonkin ”hei kiitti kulta -tyyppisen” lausahduksen ja rojahdin sen jälkeen sohvalle (tai siis patjalle, koska meillä ei juuri nyt ole sohvaa) räpeltämään puhelinta. Piti laittaa vielä pari sähköpostia, päivittää illan postaus someen ja sitä rataa.

Alkuilta kääntyi iltaan, lapsi nukahti huoneessaan ja ikkunan takana alkoi hämärtää. Olin aikaa päivää sitten lopettanut jo varsinaiset työt puhelimella. Kunhan vaan selasin jumittaen puhelimeni ruutua. ”Hei rakas, mä olen täällä”, kuulin sitten sohvapatjan toisesta päästä. Nostin naamani kännykän ruudulta. Tosiaankin! Siellä se aviomies nyt oli ja minä olin vetäytynyt sinne samaan omaan maailmaani, jossa koko päivän olin muutenkin ollut. Olinko edes itse asiassa katsonut hänen kasvojaan kertaakaan illan aikana kunnolla niin, että olisin osoittanut olevani jollain tavalla läsnä?

Ote torstailtahan on aika tyyppillinen –ainakin minulle – silloin, kun elämässä tapahtuu paljon ja on vähän kiire. Silloin alkaa priorisoida usein ihan väärästä päästä elämää. Vaikka tiedän esimerkiksi liikunnan ja parisuhde- sekä perheajan olevan omat voimavarani, alan niistä myös karsia usein ensimmäisenä. Se on aivan pöhköä. Ennen kaikkea hirveän lyhytnäköistä, koska faktahan on se, ettei työt koskaan lopu. Mutta perhe- ja parisuhde ihan varmasti katoaa, jos sille ei anna sille kuuluvaa arvoa.

Liikanen-Rengerin ranskalainen tapa ajatella parisuhteessa elämisestä, on jotenkin todella tärkeä. Koska niinhän se on, ettei parisuhde nyt ole vaan siinä mukana kulkeva vakioasia, jos sen jättää vain oman onnensa nojaan perässä raahautumaan. Suomessa sanotaan, että parisuhteen eteen on tehtävä töitä. Se on ihan totta, vaikkakin sana kalskahtaakin korvaani jollakin tapaa vähän negatiivissävytteisenä. Tuo parisuhteessa eläminen taas on minusta hirvittävän positiivinen ilmaus: Voisi kuvitella, että ainakin osan suurista parisuhdekriiseistä välttää, jos muista elää parisuhdetta joka päivä. Jos ei anna parisuhteen ja parisuhdekumppanin valua päivissä, viikoissa ja kuukausissa jonnekin liian kauas. Sinne kännykän valon taakse tai niihin keskusteluihin, joita ei koskaan aloita. Uskon, että asiat ovat paljon paremmin, jos muistaa huomioida toista, antaa toiselle omaa aikaansa ja jos muistaa elämän pienissä teoissa sen, mikä on hyväksi meille pariskuntana. Ei ainoastaan vain hyväksi itselle tai mahdollisille lapsille.

Mä itse koen, että parisuhteessa parasta on se, jos voi jakaa toisen kanssa monenlaisia tunteita, tilanteita ja tapahtumia. Se, että välillä nysvätään ihan vaan kahdestaan romanttisesti. Se, että luodaan väsynyt hymy keskellä sekaista tiistaikotia lapsen karjuessa vieressä. Se, että voidaan juhlia kaveriporukalla yhdessä tanssikengät jalassa. Tai se, että voi kömpiä oman menon jälkeen yöllä kotiin toisen viereen.

Olen monta kertaa kuullut viisaan lausahduksen, joka menee jotenkin näin: ”Sun kiireinen arkesi on sun lapsesi lapsuus.” Samoin voisi sanoa: ”Sun kiireinen arkesi on samalla se, millainen parisuhde sulla on.” 

-Karoliina-

 

Pages