Ladataan...
Kolmistaan

 

// Kaupallinen yhteistyö: New Balance ja Intersport Koskikeskus //

Jos mä olen joskus nähnyt ihmisen juoksevan lenkkiä ennen auringonnousua, olen pitänyt henkilöä täysin hulluna liikunta-addiktina. Nyt olen kuitenkin itse harjoittanut tätä hikoilua ennen kuin muu perhe tai edes kaupunki herää jo useammankin viikon. Ja tajunnut, että tämä on juuri se mun juttu!

Kun joskus ajattelin, että aikaisen aamun liikuntaharrastajat ovat suura liikunnan rakastajia, olen itse huomannut, että tuo ajankohta on myös meidän liikuntaan viha-rakkaussuhteessa olevien juttu. Nimittäin kun illan tarmokkaassa olossa laittaa kaikki lenkkarit ja trikoot pukeutumisvalmiiksi eteiseen, ei aamulla kroppa tai mieli edes ehdi vastustella, kun on jo pukenut vaatteet päälle ja painellut pihalle. Toisin sanoen aamuliikunta vahvassa unenpöpperössä sopii myös liikunnan vastustajille, koska aamuoloissa ei muista vastustaa liikuntaa. On ollut aika mahtava fiilis rymistellä kotiin silloin, kun perhe alkaa vasta nousta ylös.

Kun olen – taas miljoonannen kerran – löytänyt lenkkiriemun, on pitänyt myös päivittää juoksukamoja tälle ajalle. Vaikka itse lenkkeily ion yksi halvimpia harrastuksia, on kengät ne, jotka täytyy pitää ajan tasalla.

Olinkin kummastellut jo tovin, miksi minulle tulee jalkapohja kipeäksi tietysti kohdasta juostessa, kunnes ratkaisu löytyi Koskarin Intersportissa. Olin vuosia pitänyt TÄYSIN vääränlaisia lenkkareita omaa askeltani ja jalkaani ajatellen.

Homma selvisi, kun aloimme tutkailla myyjän kanssa jalkaani ennen varsinaisten lenkkareiden etsintää laitteella, joka skannaa jalan ja askelluksen. Sama laite, joka muodostaa lopuksi kaikkia tietoja hyödyntäen FootBalance-pohjalliset. Siis ne, jotka ovat muotoiltu tismalleen asiakkaan omaan jalkaan sopivaksi.

Laite mm. kohdallani kertoi sen, että juuri se kohta, johon olen saanut kipua lenkeillä, oli se, joka olisi tarvinnut rutkasti enemmän tukea kuin mitä vanha lenkkarini antoi. Myyjä taivutteli kevyttä lenkkaria ja kertoi, että minun jalkaani ei sopisi kevyt malli, jota voi kiertää ”tällä tavalla helposti sivusuunnassa”. Oli pakko kertoa, että juuri tuollaiset lenkkarit sieltä minun kaapistani löytyvät.

Vaikka nettikaupat ovatkin tätä aikaa, tajusin Koskarissa asioidessani, että on monia asioita – kuten vaikka juoksulenkkarit – joita ei voi ilman ihmiskontaktia, asiantuntemusta ja aitoja mittauksia hoitaa. Miten edes olen kuvitellut, että ne lenkkarit, jotka näyttävät netin ruudulla kivalle, voivat olla käytännössä ne, jotka tukevat oikein? Siinä mielessä urheilu onkin välineurheilua, että välineet täytyy olla kunnossa. Ja kukapa muu niistä välineistä tietää kuin ihmiset, jotka ovat erikoistuneet kulloiseenkin lajiin ja sen tuotevalikoimaan. Niin ja joilla on kaiken lisäksi käytössä tällaiset laitteistot, jolloin jalan laatua ei tarvitse miettiä mututuntumalla.

FootBalance-mittauksen ja -pohjallisten jälkeen testasin paria New Balance -lenkkarin mallia, jotka sopivat minun aavistuksen lättänään jalkaani. Kotiin viemisiksi valitsin ne, jotka tuntuivat rullaavan jalassani luonnollisesti. Valinta oli ilmeisen oikea, koska minulla ei ole enää kipeytynyt penikat, eikä myöskään jalkapohjat näiden lenkkareiden ja pohjallisten jälkeen. Ja täytyy sanoa, että se tietysti motivoi liikkumaan, kun toinen päivä putkeen ei tunnu tuskalle.

Tällä motivaatiolla ja juoksujalalla kohti syksyä! Kuka muu on löytänyt aamuliikunnasta ratkaisun liikunta-ahdistukseen?

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä 

 

Ladataan...
Kolmistaan

Muistatte ehkä, kuinka aina silloin tällöin olen kirjoitellut tänne blogiin siitä, kuinka sairastelu on kaatanut petiin. Syksyllä 2016 kärsin neljä kuukautta kestäneestä korvatulehduksesta. Ja kun se saatiin korvan putkituksella hoidettua, on poskiontelotulehdukset ja astma-ahdistukset seuranneet toisiaan.

Viime kevättalvi oli mulle astman suhteen pahaa aikaa. Erään talvisen juoksulenkin jälkimainingeissa minuun iski rinnan paine ja kuristuksen tunne, jotka veivät minut lopulta lukuisten astma- ja keuhkotutkimusten jälkeen siihen tilaan, että kävin miltei kuukauden kolmesti päivässä sairaalassa ottamassa spiralla astmalääkettä (kun normaalisti otettava astmalääke ei vaan tuntunut menevän läpi). Samalla söin kortisoneja suun kautta niin, että päässä vaan kilisi.

Kevään mittaan lääkitystä kuitenkin pystyttiin vähentämään ja mulle tuli parempi olo. Kunnes taas toissaperjantaina, juurikin sellaisen aamun ulkolenkin jälkeen, mulle iski jo tuttuakin tutumpi tunne. Rintaa painoi, ääni laski painuksiin ja alkoi taas hengenahdistus. Nyt nuo oireet ovat jo miltei takana (kiitos taas spiran ja kortisonin), mutta torstainen TAYSissä käynti toikin sitten jotain uutta tietoa. Sellaista, joka selittää ehkä –lopulta – kaiken sen, mitä minulle ja kropassani on tässä vuosien saatossa käynyt.

Muistan jo keväisissä puheissa lääkärin (eri lääkäri silloin) kanssa jutelleeni siitä, että immuunijärjestelmäni ei toimi aivan kuten pitäisi. Silloin ainakin minä kuvittelin, että kyseessä oli vain näistä sairasteluista johtuva hetkellinen alentuma, mutta niin se ei ollutkaan. Torstaina selvisi nimittäin se, että minulle on synnynäinen immunipuutos. Sellainen immuniteetin alenema (onkohan edes oikea termi?), joka on ollut minulla vauvasta asti, jolle en itse voi tehdä juuri mitään suuntaan tai toiseen. Kaiken lisäksi tämä verikoelöydös selittää luultavammin AIVAN kaikki nämä rankat hengitystieinfektiot, pöpöherkkyyteni, poskiontelotulehdukset ja sun muut. Siis käytännössä kaiken sen, miksi olen sairastellut niin tiheään ja miksi minulla monikaan flunssa ei mene tuosta vaan sairastamalla normaalisti ohi, vaan niistä kehkeytyy usein joku vähän isompi ja rankempi tauti.

Istuin hetken lääkärillä ihan hiljaa ja räpsyttelin varmasti tyhmännäköisesti silmiäni. Tässä oli tutkittu mun kroppaa nyt usean vuoden ajan ja välillä olin pelännyt todellakin jo pahinta, kun tuntui, että minä oikein imuroin tauteja, mutta mistään ei kuitenkaan löytynyt varsinaista syytä sairasteluherkkyydelleni. Olin milloin syyttänyt itseäni (pitäisi elää VIELÄKIN terveellisemmin) ja välillä olin kironnut kroppaani, joka tuntui pettävän jatkuvasti. Nyt – aika monen vuoden epätietoisuuden ja epätoivoisuudenkin jälkeen – vastaus löytyi niistä yksistä ainoista verikokeista. Siinä se. Mustaa valkoisella!

Diagnoosi oli yhtä aikaa helpotus ja kirous. Toisaalta sain jonkinlaisen rauhan sen ylle, etten ollut tehnyt itse mitään sellaista, jolla olisin sabotoinut kehoani. Aina nimittäin, kun alan sairastella, alan pohtia, olisikin sittenkin pitänyt liikkua enemmän, syödä terveellisemmin, muistaa ne vitamiinit huolellisemmin. Parjannut siis itseäni! Lääkärin mukaan toki terveelliset elämäntavat ovat hyvä asia, mutta mikään sinkkikuuri tai vastaava ei toisi nyt merkittävää apua itse tähän isoon kuvaan. Tuntui toisaalta helpottavalle, että oma terveyteni ei kaikelta osin ollutkaan enää omien tekojeni summa, vaan jotain ylempää tullutta.

Toisaalta tuli myös avuton olo. Minulla olisi tämä vaiva nyt ja aina. Edessä ei häämöttäisi siis sitä radikaalia parannuskeinoa, jota olin ikään kuin kuitenkin aina odotellut. Lääkäri kertoi, että ainoa, mitä voisin nyt jatkossa tehdä, olisi pestä käsiä hyvin ja – ankeaa kyllä – hyväksyä se, että sairastun tiheämmin kuin muut. Tuntuu aika turhauttavalle ajatella, että tämän kanssa tulee vaan oppia elämään. Hyväksyttävä se, että flunssa iskee ja kestää. Vaikkei kyseessä ollutkaan mikään kuolemansairaus, tuntuu diagnoosi silti hieman masentavalle. 

Jotta immuunipuutos ei olisi itsessään jo iso isku, löytyi mun sydämestä jo toistamiseen sivuääniä. Lääkäri ei kuulemma ollut niistä kovin huolissaan, mutta koska mulla on niitä ollut aikaisemminkin, sain nyt lähetteen sydäntutkimuksiin tähän jatkoksi. Toki mitkään epänormaalit jutut eivät mieltä ylennä, mutta en toisaalta jaksa tästä ainakaan tässä vaiheessa vielä draamaa vedellä. Luotan nyt siihen, että asiat tutkitaan ja hommat menee parhain päin.

Näitä ajatuksia on tässä nyt tullut viikko pohdittua ja pureskeltua. Meille on vaihdettu kotona entisen yhden käsipyyhkeen sijaan jokaiselle perheenjäsenelle omat pyyhkeet pöpökierron välttämiseksi. Käsidesipulloja on ripoteltu vähän joka nurkkaan ja lääkärin sanoista huolimatta olen ladannut mummodosetin täyteen vitaamiineja ja superkapseleita. 

Jos siellä ruudun takana on muita, joilla on immuunijärjestelmässä todettu alentumaa (virallinen nimi juuri tälle osaselle taitaa olla lektiinitien puutos), antakaa kaikki mahdolliset poppaskonstit ja vinkit, jolla saatte pysyttyä paremmin terveinä. Tuntuu, että vertaistukea tästä löytyy todella vähän ja sitä juuri nyt kaivattaisiin. Mietin jo sitäkin, että tuleeko musta jatkossa sellainen hengityssuojissa lentokoneessa matkustaja vai miten niitä tauteja voi itse torjua parhaiten?

Lopuksi on vielä sanottava, että musta tuntuu, että tuo diagnoosi oli mulle henkisesti tosi tärkeä. Olen kokenut itseni niin monta kertaa jotenkin huonommaksi ja heikommaksi kuin muut, koska olen saanut jonkun taudin ekana, reagoinut homeseiniin voimakkaimmin tai oksentanut ruokamyrkytyksessä päivätolkulla, kun toisia on vaan vääntänyt vähän vatsassa. Perkule nyt on syy! Enkä enää koskaan halua kuulla, että joku tulee vähän ilkikurisuutta katseessa sanomaan: ”Sä sitten sairastelet aika usein!”. 

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä 

 

 

Ladataan...
Kolmistaan

 

Jännä juttu, miten nämä aiheet välillä täällä blogissa menevät. Kirjoitin viime kuussa pitkän harkinnan jälkeen burn outistani…ja siitä muutaman päivän päästä ilmestyi syyskuun Trendi, jonka teemana oli työuupumus ja työssä jaksaminen. Sattui aika hyvin teemaan ja kuukauden aiheeseen.

Olen lukenut tässä kuussa monen monta tärkeää ja koskettavaa tekstiä #onkopakkojaksaa tägin alta. Ja tajunnut, kuinka jaksamisongelmat ovat yksi aikamme vitsaus.

Mä en voi sanoa, että olisin vielä kokonaan valaistunut ja hirmuisen armollinen itselleni, mutta kyllä tuo puolentoista vuoden takaisin romahtaminen on opettanut pohtimaan sitä, mihin mä haluan rajat vetää. Ja kuinka ylipäätään haluan elää ja olla.

Ensin on sanottava, että lähtökohtaisesti mä ajattelen niin, ettei ihmisen tarvitsekaan aina jaksaa. Romahtaminen on ok ja se on itse asiassa kovan paineen alla vain inhimillistä. Enemmän outoa olisi, jos painaa vaan menemään, eikä mikään hetkauta. Silloin ihminen ei olisi ihminen, vaan ennemminkin robotti.

Toisaalta jatkuva veitsenkärjellä oleminen ja omien voimavarojensa kanssa kamppailu ei ole viisasta. Ja jos viikosta, kuusta ja päivästä toiseen on sellainen olo, ”onko pakko jaksaa”, on aika mennä peilin eteen ja kysyä, missä mättää.  Enkä nyt tarkoita sitä, että ihmisessä itsessään olisi jotain vialla. Enkä tarkoita sitäkään, että ihminen voisi itse vaikuttaa kaikkiin elämänsä kuoppiin. Mutta aika usein silti on tilanne, että hieman armollisemmalla asenteella, rajojen asettamisella ja hölläämisellä on suuri merkitys jaksamisen kannalta.

Kokosin tähän listaksi asioita, joissa olen yrittänyt toimia niin, etten palaisi enää loppuun. Ja voisin kuvitella, että ainakin osa näistä sopii ohjeeksi myös joillekin muille. Tosin tavallaan olen myös sitä mieltä, ettei nämä ole mitään yleispäteviä ohjeita, koska niin erilaisia täällä maanpäällä ollaan. Mutta. Ehkä näistä jotkut voivat toimia myös muille. Tai antaa inspiraatioita omaan oivaltamiseen.

PÄÄTÄ TYÖPÄIVÄN PITUUS. Näin työajattomana ihmisenä sudenkuoppa on siinä, että työt saattavat venähtää liiaksi myös vapaa-ajan puolelle. Minusta tuntuu joka päivä 15 vaille 4, että duunia olisi vielä vaikka kuinka paljon, enkä voisi lopettaa duunin tekoa. Mutta. Ne vaan pitää lopettaa. Kun ymmärtää, ettei työ lopu tekemällä, on se helpompi lopettaa, kun F tulee iltapäiväkerhosta kotiin. Olen päättänyt, että teen töitä sen verran, kun yhden 8 tunnin työpäivän sisällä ehdin. Muut lykkään raa`asti.

AIKATAULUTA TYÖVIIKKO. Mun elämän pelastus on se, että teen tarkat suunnitelmat siitä, mitä duunia teen mikäkin työpäivä. Mun kalenteri on tiedossa monta viikkoa eteenpäin ja pääasiallisesti jaan sen blogin, Joutsenen ja H23:n asiakkaiden (tällä hetkellä lähinnä Sidosteen) kanssa. Kun mulla on selkeästi se, että kirjoitan blogia tiistaina ja hoidan omaa projektinhallintaani perjantaisin, tuntuu sille, että homma on hallinnassa. Ja kun homma on hallinnassa, pysyy mun mieli hyvänä.

ÄLÄ AIKATAULUTA VAPAAPÄIVIÄ. Mä tarvitsen strukturoidun arjen vastapainoksi lötköpäiviä. Viikonloppuja, jolloin ei ole mitään tekemistä. Tai ainakaan mitään ennalta sovittua. Sellaiset leijuvat hetket antavat aivoille aikaa palautua.

NUKU. No tämä osa-alue ei minulla mene parhaalla mahdollisella tavalla. Mutta faktahan on se, että uni palauttaa ja auttaa jaksamaan. Ihan oikeasti pitäisi nukkua – ainakin minun – 8-9 tuntia yössä. Oikeasti nukun sellaiset vajaat 7 tuntia.

KERÄÄ ENERGIAA. Nukkumisen lisäksi on tehtävä asioita, jotka auttavat jaksamaan. Toisille energiaa tuo lukeminen, jollekin toiselle hikilenkki tai ystävien näkeminen. Tässä suosittelisin katsomaan omaa elämää rehellisesti. Mitkä onkaan ne jutut, josta energiaa saa aidosti? Eikä vain ne, joita kuuluu tehdä.

NEUVOTTELE JA USKALLA. Mun suurin oivallus on ollut se, että pomotkin ovat ihmisiä, jotka harvoin haluavat, että työntekijä väsyy. Mä olen (puntit vapisten) opetellut neuvottelemaan mun asiakkaiden ja työnantajien kanssa siitä, että saisin tarpeeksi vapaata tai kevyemmän työtaakan. Esimerkiksi tällä viikolla sovin Lilyn ja Trendin päätoimittaja Marin kanssa palaverin siitä, että pyysin mun sopimuksen yksityiskohtien uusimista.  Samoin olen muokannut mun asiakkaiden kanssa tämän syksyn aikana sitä, tarvitseeko mun matkustaa niin paljon töiden vuoksi, kuinka voin jakaa työpäiväni ja miten lomailla. Ja kaikki tämä on onnistunut, kun vastassa on ollut järkevä ja inhimillinen esimies ja olen toisaalta osannut perustella pyyntöni.

SOVI ITSELLESI LOMAT. Katso edellinen. Mulla on vuoden aikana ollut 2 lomapäivää pääsiäisenä ja yksi viikon loma häämatkalla. Se on liian vähän ja tämä on asia, johon halusin muutoksen. Yritän jatkossa lomailla enemmän.

DELEGOI, JAA VASTUUTA. Mun vika on ollut se, että olen yrittänyt tehdä kaiken itse. Nyt olen ymmärtänyt, että asioita voi delegoida, ihmisiä palkata ja tehdä yhteistyötä. Esimerkiksi Sidosteen hommissa – kiitos toimitusjohtajan – meillä on nyt assari. Noora on mun oikea käsi kuvaushommissa, Laura tekee kuvitusta ja yhteen tulevaan projektiin olen ottamassa assaria itselleni. Tuntuu ihanalle, että oma duuni työllistää – ainakin välillä – myös muita.

HELPOTA MYÖS MUUTA ARKEASI. Sen lisäksi, että ihmiset haluavat suorittaa töissä, suorittaa moni usein myös kotioloissa. Tähän pätee mulla sama kuin töissä: Kaikkea ei tarvitse jaksaa, eikä osata itse. Voi ostaa ulkopuolisen siivoajan, tilata kauppakassin, jakaa perheen aikuisten vastuualueita ja sitä rataa.

ÄLÄ PATSASTELE GLOORIASSA. Oma vikani on ollut se, että olen halunnut kiitosta, titteleitä ja palkintoja. Tai ainakin nyt hyvän työntekijän maineen. Edelleenkin mulle on tärkeää, että teen duunini hyvin. Mutta nyt tajuan myös sen, että hyvä työntekijä laittaa myös omat rajansa. En tarvitse martyyripalkitoa siitä, että asun töissä. Haluan olla toki hyvä duunissani, mutta myös jaksava puoliso, äiti ja ystävä. Ja sellainen ei voi olla, jos uhraa kaiken itsestään työlle. En tee leppakovuoroa, enkä duuneja liian pienellä aikataululla.

MIETI, MIKÄ ON TÄRKEINTÄ. RAHA, AIKA VAI JOKU MUU? Mulle tärkeintä on perhe. Vaikka raha mahdollistaa monta asiaa ja työstä on saatava palkka, mutta en halua uhrata perheaikaa työlle.

LOPETA JOSSAIN VAIHEESSA. Jos joku duuni (tai harrastus tai parisuhde tai ystävyyssuhde) kuormittaa liikaa, vaikka olisit tehnyt kaikki kevennykset ja helpotukset, mieti, olisiko aika lopettaa koko homma siihen. Joskus fiksuutta on iskeä luukku kiinni ja etsiä ihan uusi suunta.

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: neule, Lindex // pipo, Samsoe&Samsoe (INCH Store) // farkut, H&M // kengät, Converse 

Pages