Ladataan...
Kolmistaan

Me ollaan luettu F:n kanssa ”Kuinka minusta tuli rohkea? -kirjaa”, jonka toi tuliaisikis hänelle viikonlopun Turun kirjamessuilta. Kirja on tempaissut meidät molemmat mukaansa niin, että kirja on koluttu jo melkein loppuun. Minun ja A:n lukemien iltasatupätkien jälkeen kun tyttö on lukenut kirjaa vielä itse niin myöhään, että silmät ovat olleet aamuisin ihan sirrillään.

Kerron varmasti tuosta kirjasta vielä myöhemmin lisää, mutta tämä postaus käsittelee turvallisuutta noin ylipäätään. Turvallisuus ja turva kun tulivat mieleen kirjaa luettaessa – myös näin aikuiselle – koska se on yksi kirjan kantavia teemoja ja tunteita.

Mä olen aika kauan näin aikuisena ajatellut, ettei aikuisen tarvitse erityisemmin kokea oloaan turvalliseksi. Tai ennemminkin niin, että koska aikuisen on tehtävä tiettyjä asioita kokipa olonsa minkälaiseksi hyvänsä, ei siinä ole ikään kuin tilaa pohdiskella, onko olo turvallinen vai ei.

Vuosien saatossa olen kuitenkin tajunnut, että aikuinen kaipaa turvaa siinä missä lapsikin. Että turvassa oleminen – mitä ikinä se sitten kenellekin tarkoittaakin – on ihmisen perustarve iästä riippumatta. Ja itse asiassa ilman turvallisuudentunnetta elämä lamauttaa. Ja joo: Kyllähän aikuisen ja varmasti lapsenkin täytyy tehdä myös niitä pelottavia asioista, mutta ei se silti poista sitä, etteikö turvallisuudella olisi sijaa.

Aloin pohtia, millaiset asiat tekevät minun olon turvalliseksi. Ja oli mielenkiintoista huomata, kuinka erilaiset – pienet ja isot asiat – saavat olon rauhalliseksi. Minun turvallisuuslistani oli seuraavanlainen:

  • Lähtökohtaisesti olo on turvallinen, kun koen, että elämä jota elän, on minun elämäni. En ole joutunut sulloutumaan epämukavaan muottiin, saan tehdä pääasiassa asioita, joita haluan tehdä. Saan rakastaa ja minusta tuntuu, että myös minua rakastetaan.
  • Vaikka yrittäjäksi ryhtyminen pelottikin, on oman itsensä herrana eri tavalla turvallinen olo kuin palkkatöissä. Sinänsä hassua, koska voisi luulla, että eläkevirka, jossa ennen elelin, olisi tietysti turvallisinta. Jotenkin kuitenkin koen, että yrittäjyys on kohottanut ammatillista itsetuntoa ja samalla turvallisuuden tunnetta. Nyt kun luotan omaan arviointikykyyni enemmän kuin ennen. Se, että teen töitä, jotka itse valitsen ja arvioin itse, menikö työkeikka putkeen vai ei, on aika mahtavaa. Ulkoisten mittareiden ja toisten antaman hyväksynnän merkitys on vähentynyt.
  • Mun turvapaikka konkreettisesti on vähän lälly ja joku voisi sanoa, että jopa sellainen, mitä nykynaisen suusta ei enää toivoisi kuulevan. Mutta ihan oikeasti mun olo tulee joka kerta paremmaksi kun saan painaa pään tuota oman aviomiehen rintaa vasten. Joko niin, että halataan seisten (mun päälle juuri sopiva spotti aivan hollilla, koska meillä on pituuseroa sellaiset vajaat 40 senttiä)  tai sitten kainalossa maaten sängyllä. En ole ennen oikein halunnut ajatella, että puoliso voisi tuoda turvaa, koska itselläni on ollut niin suuri tarve pärjätä aina yksin. Nyt pystyn kuitenkin ajattelemaan, että tuo mies tuo minulle turvallisuuden tunteen ja samanaikaisesti kuitenkin tiedän, että olen pärjännyt elämässäni myös yksin. Ja kyllä, toki toisen ihmisen fyysinen koko tekee olon, että itse voi olla välillä se heikompi ja pienempi myös henkisesti, kun on niin helppo sujahtaa kainaloon. Toisaalta en usko, että minkäänkokoinen jättiihminen auttaisi, jos olo henkisesti ei olisi turvallinen. Minulla on mennyt aikaa hyväksyä ja oppia se, että se että tukeudun puolisooni ei kerro siitä, että olisin jollain tavalla heikko tai huonompi. 
  • Mun äidin ja isän sohva lapsuudenkodissa on paikka, jossa tulee aina fiilis, että kyllä kaikesta selviää. Siihen liittyy tietysti koko se setti. Hiljainen ja tuttu Hankasalmi, äiti ja isä, hyvät lapsuusmuistot. Kun menee maalle ja lapsuudenkotiin, asiat saavat oikeat mittasuhteet ja se jo itsessään rauhoittaa ja tuo turvaa.
  • Täysi jääkaappi. En ole koskaan elämässäni kokenut lähimainkaan nälkää, mutta silti mulle tulee aina jostain syystä hykerryttävä olo, kun katson juuri täytettyä jääkaappia viikon kauppakassitilauksen jälkeen. Se kotoisa jauhelihapaketti, jogurtit, porkkanat ja tomaatit vaan saavat olon sellaiseksi, että tässä on homma nyt hallinnassa ja arki järjestyksessä ainakin seuraavat neljä päivää. On turvallista, että elämässä jotkut perusasiat eivät muutu. Kuten vaikka se, että kaapissa on safkaa ja iltaruoka pöydässä viiden haminoissa.
  • Lapsen silitys. Mä en tiedä mitään niin ihanaa kuin sen, että oma lapsi silittelee minua. Kun maataan yhdessä pienessä sängyssä iltasadun jälkeen ja pieni käsi silittelee hellästi kasvoja tai tukkaa. Enää se pieni käsi ei ole pullea taaperokäsi. Mutta edelleen se tuntuu yhtä rakkaalle ja liikuttavalle. Silloin tekee mieli tunkea nenä lapsen niskaan, suukotella poskia ja silitellä takaisin. Kaikki muu on aivan turhaa.

Mistä asioista – isosta tai pienistä – sulle tulee turvallinen olo? Haluaisin kauheasti lukea teidän tarinoita, vaikka nyt en viime aikoina olekaan ehtinyt vastailla tänne niin usein kun haluaisin!

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Ladataan...
Kolmistaan

// Kaupallinen yhteistyö: Reima// 

Mussa on aika vähän (enää?)sellaista lastenvaatehifistelijää, koska tuo lapsen oma maku syö aika hyvin tätä äidin intoa. Ainoa asia, mitä vahdin enää tarkalla seulalla, on ulkovaatteiden ominaisuudet. Ne kun ovat se, jonka ansiosta lapsi voi ulkoilla ja ylipäätään elää lapsekasta elämää. Hyvät ulkotamineet kun mahdollistavat ulkoilun missä säässä hyvänsä.

Tyttärellä itsellään on niin vuorenvarma maku, että moninkaan vaateasioihin en edes yritä tunkea näppejäni. Joten olemmekin päätyneet nykyisin tekemään yhteistyötä vaatevalinnoissa. Minä sanon, että joku tietty tuote on hankittava. Sitten annan vaihtoehdot ja  F itse tekee lopullisen valinnan annetuista kamppeista.

Nyt välikausikelien alettua kävi juuri näin. F oli – taas kerran – kasvanut yli kaikista välikausikamppeistaan ja meidän tuli hankkia uudet. Koska teen Reiman kanssa yhteistyötä, hoidettiin valinta Reiman mallistosta. Tosin. Eipä se mikään uusi juttu ollut. F:llähän on ollut Reimaa aivan vauvasta asti yhteistyötä tai ei.

F on jo toisella luokalla, joten kriteerit välikausivaatteissa on osin samoja, osin erilaisia kuin aikasisemmin. Toisaalta tarvitaan edelleen veden ja tuulen pitävyyttä, kestäviä matskuja ja vaatteiden muunneltavuutta, mutta mukaan on tullut myös jo koululaisen kriteerit. Vaatteen pitää miellyttää melkein kahdeksanvuotiaan silmää, mukailla jollain tasolla lapsen fanittamia sporttimerkkejä ja varsinkin housujen tulee olla mahdollisimman kapeat.

Ja tältä hän nyt välikausivaatetuksessaan näyttää! Älyttömän hyvä kokonaisuus meidän molempien mielestä. Pöksyiksi lapsi valitsi Reiman uutuushousumallin, Birgin, joihin ihastuin itsekin heti ensisilmäyksellä. Kolmikerroskankaiset, resorilahkeiset pöksyt menevät juuri nyt ulkona leggareiden päälle sujautettuna. Varsinaista vesipilariominaisuutta niissä ei ole, mutta eipä sitä joka päivä tarvitsekaan. Kunhan ohuita legginsejä suojaa vähän paksumpi kerros, se auttaa jo paljon välituntitouhuissa. (Ja kaiken lisäksi näitä samoja housuja voi pitää myös välikerrastona talvipakkasilla ulkohousujen alla.)

Takin väri oli F:lle selvä. Sininen veti voiton kaikista muista. Brisk-takissa erikoista on se, että samainen takki toimii peräti kolmella eri tavalla! Jos pukee takin kaupassa ostetussa kokonaisuudessa, on se todella lämmin (ainakin -10 pakkasasteeseen menevä) ulkotakki vuorella. Takissa olevan vuoritakin voi kuitenkin irrottaa niin, että yhdestä kokonaisuudesta muodostuukin vielä kaksi takkia lisää: Sinistä – vettä ja tuulta pitävää osaa – voi käyttää lämpimimmillä keleillä sellaisenaan kuoritakkina. Mutta toisaalta myös vuoritakki on ihan oikea ja kunnollinen takkinsa. Sen paksumpi vartalo-osa ja ohuempaa kangasta olevat hihat toimivat loistavasti ikään kuin paksumman verkkaritakin asemasta. Niillä välikausikeleillä, kun ei sada.

Näitä 2in1 ja 3in1 takkejahan on tosin ennenkin nähty. Se, mikä tässä takissa on kuitenkin erikoista, on se, että tällä kertaa homma todella toimii. Vetoketjukiinnitys on nopea ja myös sillä tavalla varma, että alustakki ei ala rullaamaan päällystakin alla. Odotukset veivattavan takin suhteen osalta ovat siis korkealla.

Kengät on – tietysti – ne vedenpitävät Wetterit, joita meillä on ollut putkeen jo ainakin viidet. Ekat kenkäkokemukset näistä on vuodelta 2014 ja siitä lähtien niitä on tullut ostettua tähän päivään asti (tuolla kevään 2016 tyylinäyte). Ei ole ollut tarvetta vaihtaa kenkämallia, koska olemme löytäneet niin hyvän kenkäparin F:n jalalle ja kaiken-maailman-keleille. Plussaa näissä popoissa on muuten kaikkien käyttöominaisuuksiensa lisäksi se, että ne voi pestä 30 asteessa pyykinpesukoneessa.

Pipoksi Kobuk-villasekoitehattu ekstrakorvasuojilla ja hanskoihin kosketusnäyttösormiosat. Voisi kuvitella, että näillä jos millä pärjää.

Lopuksi vielä pieni ihana info Reimalta. Reima on lanseerannut uuden tuotelinjan, Green Linen, josta löytyy näin aluksi college-paitoja ja -housuja 100% luomupuuvillasta. Materiaalina käytetyllä luomupuuvillalla on  GOTS-sertifikaatti. GOTS on luonnonmukaista tekstiilituotantoa edistävä järjestö, ja sertifikaatti todistaa, että tuotteessa käytetyn puuvillan materiaali on ekologisesti ja eettisesti tuotettua. Kuvissa F:llä päällä Lingon-paita ja Dawn-housut.

Mulla on iloa arpoa yksi pari Reiman Wetter-kenkiä (arvo 79,95) haluamassasi koossa ja sävyssä nyt myös täällä blogissa. Kommentoi postauksen alle oma puumerkkisi ja olet mukana arvonnassa. Arvonta-aikaa perjantaihin 28.9. klo 7.00 asti. Arvonnan säännöt löydät täältä. 

-Karoliina-

 

Ladataan...
Kolmistaan

Mua haastateltiin jo viime keväänä Meidän perhe -lehteen meikäläisten menosta Tampereella. Tänään, kun on ollut vähän maanantaimatalapainetta, eikä koko ajan niin Happy Family -fiiliksiä, tämä kuva ja sitaattia naurattavat. Mutta. Tällaistahan tämä elämä on, kuten tuolla pidemmässäkin printtilehtihaastattelussa totesin. Onnnea, kiitollisuutta ja iloa, mutta samalla myös sitä ihan tavallista elämää, jossa vanhemmat on välillä ihan tyhmiä, ruoka pahaa ja aamulla väsyttää. Joka tapauksessa: Lopulta - sitten kun tiskit pyörii koneessa, lapsi lukee kirjaa jo peiton alla ja ikkunalaudalla kynttilät - ihmettelee, miten uusperhettä kuvataan usein vain ongelmien ja vaikeuksien kautta. Koska omalla kokemuksellani uusperhe tai ydinperhe, niin aina löytyy ne omat ilot ja kipupisteet, hyvät ja huonot päivät. 

Tässä uusimman Meidän perhe -lehden haastiksen alkuosa. Lopun voi lukea syyskuun printtilehdestä. Mm. sen, mitä ero auttoi ymmärtämään lapsuudesta ja kuinka aikuisuus mitataan uusperheessä.

"Joskus minun on ollut vaikea muistaa, että perheessä on taas kaksi aikuista ja minun täytyy antaa tilaa myös toiselle. Olimme asuneet tyttäreni kanssa kahdestaan ennen kuin Atte muutti meille.

Jos Atte nukuttaa tytärtäni, eikä se onnistukaan helposti, mieleni tekisi mennä auttamaan. Atte pysyy onneksi tiukkana, että hän saa hoitaa osansa.

Tapasin Aten kaksi vuotta sitten. Olin eronnut edellisenä talvena lapseni isästä ja ajattelin olevani sinkkumarkkinoilla se viimeinen vaihtoehto, yyhoomutsi. Varmistelin, että tajuaahan Atte, että minulla on lapsi, joka ajaa kaiken edelle. Mutta Atte halusi pakettiratkaisun, meidät molemmat, ja avioiduimme keväällä.

Yleensä uusperheistä kerrotaan lähinnä negatiivisia asioita. Siksi onkin ollut yllätys, millainen onni se voi olla."

-Karoliina-

// Meidän perhe -lehden haastattelu syyskuu/2019, teksti: Leeni Hoimela, kuva: Riina Peuhu // 

 

Pages