Lapsi.

raskaus.1.jpg

 

Laskeudun alas portaikkoa ja tunnen kuinka sydämeni sykkii kiihtyvää tahtia rinnassani. Korviini kantautuu tutun kuuloista puhetta ja hymyilen. Eteeni avautuu näkymä ilmapalloista, lahjakasseista ja ystävistäni.

On syntymäpäiväni.

 

En voi sanoin kuvailla, kuinka vaikeaa on kaiken tämän jälkeen olla suuren ihmismassan keskellä. Vilkuilen ympärilleni ja mietin, miten minusta, ennen niin valtavan sosiaalisesta ihmisestä, oli tullut niin järkyttävän sulkeutunut. Miten, en enää halunnut käydä ravintoloissa, julkisilla paikoilla ja miten jopa välttelin ystäviäni.

 

Ajatukseni katkeaa, kun ystäväni tulee vierelleni seisomaan. Hän ottaa minua olkapäästä kiinni ja katsoo syvälle silmiini. ”Mulla on sulle suuria uutisia. Joudun tänään lähteä hieman aikaisemmin…sillä, olen raskaana.”

En tiedä olenko koskaan tuntenut näin suurta iloa kenenkään muun puolesta -tai edes itseni.

 

raskaus3.jpg

 

Minun on kuitenkin koko illan vaikea pitää ajatuksiani koossa. Olen onnellinen, että pöytäni on täynnä ystäviäni. Olen onnellinen, että he edelleen ovat läsnä elämässäni, vaikka välillä saatan sukeltaa kuukausiksi omaan maailmaani ja sulkea kaikki pois läheltäni.

Aivan käsittämätöntä, että he ymmärtävät tämän kaiken ja ovat vieläkin läsnä elämässäni.

 

Mielessäni pyörii, kuinka tänään minun piti tanssia. Tänään, minun piti humaltua. Tänään, minun piti pitkästä aikaa elää elämääni, mutta nyt tunnen, kuinka haluisin vain kadota vessaan ja itkeä.

Soitan kyydin kotiin ja hyvästelen ystäväni. Pahoitellen jälleen kerran heille illan ennenaikaista loppumista. Minun on vain pakko päästä kotiin, sillä pelkään, että he huomaavat synkkyyteni. Se on juuri nyt suurin salaisuuteni, enkä halua kenenkään sitä näkevän.

Minun kuuluu olla iloinen juuri nyt. Minun kuuluu hymyillä.

 

Koko kotimatkan tuijotan ikkunasta ulos ja mietin: Minulla olisi nyt lapsi jos tätä kaikkea ei olisi käynyt. Minulla olisi pieni ihme rinnallani ja tällä hetkellä kävisin varmasti kiivasta keskustelua raskaana olemisesta sekä äitiydestä ystäväni kanssa, jolle se kaikki on vielä uutta ja ensimmäistä. Tällä hetkellä, odottaisin enemmän kuin mitään, että saisin nähdä nukkuvan pienokaiseni kotiin palattuani ja suudella hänen unista minäänsä otsalle, sekä nostaa peittoa ylemmäs.

 

Nyt palaan kotiin itku silmässä ja mietin, miksi kehoni ei kestänyt. Miksi olen niin heikko, että vieläkin, näin pitkän ajan jälkeen, minulla ei ole edes kuukautisia ollut yli vuoteen, koska elimistöni on niin sekaisin. Miksi kehoni ei parane. Miksi mieli hallitsee näin vahvasti jotakin niinkin fyysistä kuin elimistö. En voi kuin painaa pääni tyynyyn ja toivoa, että vielä jonakin päivänä olen tarpeeksi vahva. Vielä jonakin päivänä, voin sanoa: Kiusaamisesta ei jäänyt minulle kuin voimaa. Vielä jonakin päivänä – voin katsoa itseäni silmiin ja ajatella: Se kaikki on vihdoin ohitse.

 

xx

-Tiia

 

Voit seurata elämääni Instagramissa nimimerkillä: tiia.henriksson

 

 

 

 

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *