Muistatko kun kerroin sulle mun urheiluun liittyvistä haaveista? Ja urheilun saralla saavutetuista asioista?
Mä saavutin niitä haaveita, mä elän tällä hetkellä niiden mukanaan tuomaa arkea.

Viime vuonna voitin ne kilpailut, muilla mailla olleet elämäni vaikuttavimmat.
Istuin niiden jälkeen hotellissa, matkalaukku pakattuna, odottaen kotiin palaamista. Miettien miten kovasti haluaisin sulle kertoa mun kultaisen värisestä mitallista. Mestaruudesta, omasta uudesta ennätyksestä ja kaikesta kisoihin liittyneestä jännityksestä.

Viikko kotiin palaamisen jälkeen kilpailin taas. Paransin omaa ennätystäni uudestaan. Aloin ajatella, että ehkä mä voisinkin panostaa tähän vielä vähän enemmän. Alkaa tavoitella tähtiä.

Mun teki mieli soittaa sulle. Kertoa kaikesta ja kuulla sun ajatuksia. Soittaa mun suurimmalle tukijalle, parhaimmalle kannustajalle.

Lopulta mä päätin lähteä tavoittelemaan unelmia, uskoa omiin kykyihin ja itseeni. Niin kuin säkin aina teit.
Mietin usein mitähän sanoisit, mitkä kannustavat sanat mihinkin hetkeen valitsisit. Ja sitten sanoin ne itselleni, takaraivossa kuitenkin sun äänen kuullen.

Mä saavutin ne!
Mua jännitti aivan valtavasti, kun tekojen aika oli. Olin aivan lukossa ja kankea. Sä olisit sanonut, että jos vielä pikkasenkaan jatkan niin napsahdan.
Mutta samalla se kaikki alkoi tuntua juuri mulle kuuluvalta. Musta alkoi tuntua, että tämähän oli mulle tarkoitettu kokoajan. Että näin kuuluikin olla ja käydä.

Nyt mä elän tätä unelmaa. Tää on uutta, samalla kuitenkin tuttua, kutkuttavaa, innostavaa ja juuri mulle tarkoitetun tuntuista. Mulla on yhä valtavasti opittavaa, totuttavaa ja tutkittavaa.
Mun ympärillä on roppakaupalla uusia ihmisiä, uusia vaateita ja mahdollisuuksia.

Mutta huomaan tässä samalla, että miten paljon haluaisin tästä sulle kertoa.

Tiedätkö mitä tajusin, tiedän sun haluavan kuulla tän. Koska tän kuultua voit hetken hurrailla, kuinka sanoit tästä mulle aikanaan, kuinka totaallisesti tunnet mut ja näät musta asioita.

Mä tajusin etten osaa riidellä.

En oo koskaan saanut oppia miten riidellä oikein. Miten riidellä satuttamatta toista, hyökkäämättä toista vastaan. Miten riidellä jostain asiasta yhdessä, ei riidellä jostain asiasta voittaakseen toisen.
Miten riidellä sillain turvallisesti, ettei riidan jälkeen tarvitse fyysisesti etsiä toista, huomata jääneensä yksin ja tai miettiä miten selvitä toisen mua rikkovista ja haukkuvista sanoista.

Me ei koskaan riidelty niin. Niin, että riidan aikana veri maistuu suussa, sanat sivaltaen, äänet käheänä huutamisesta tai toisiltamme kadoten.

Meidän riiteleminen oli voimakasta, mutta turvallista.

Sä kerroit usein kuinka epäreilu olin, kun valitsin välillä ”imitoida” sua ja sun sanomisia suutuspäissäni. Se oli epäreilua multa, se oli melkoisen väärin käyttäydytty. Ja oon pahoillani niistä kerroista, kun tähän sorruin. Onneksi sain pyydettyä anteeksi myös niissä tilanteissa.

Mut tosiaan oon tajunnut etten osaa vielä riidellä. Toivottavasti jossain vaiheessa saan sen oppia.
Koska miten paljosta onkaan jäänyt paitsi, miten paljon helpommalla olisi voinut päästä? Kun jokainen riita ei olisi ollut taistelu elämästä ja kuolemasta. Taistelua riidan kautta toisen voittamisesta.
Kunpa olisi voinut vaan riidellä riideltävästä asiasta. Olla toisen kanssa yhdessä sitä asiaa vastaan, vaikka oltaisi oltu eri puolilla. Yrittäen ratkaista ja korjata se asia. Satuttamatta toisia.

Oon nykyään kuitenkin riitelemisessä jo pikkaisen parempi. En enää lähde taistellen. Pyrin ratkaisemaan sen riitaa aiheuttavan asian. Otan vastuuta omasta puolesta, ehdotan omalta osalta ratkaisua ja vastaan tulemista. Pidän omasta ratkaisuehdotuksista kiinni ja sen myötä en löydä itseäni enää tekemästä samoja virheitä riidellessä ja pystyn ennaltaehkäisemään riitojen syntyjä. Pyydän riidan aikana hengähdysaikaa ja ohjaan toiselle sitä myös.
Pystyn riidan korvilla ja riidan aikana tuoda omat tunteet ja ajatukset esiin toista sivaltamatta.
Ja yritän todella vahvasti ymmärtää ja nähdä toisen näkökulman, asenteet ja ajatukset riidan aiheeseen ja siihen riitatilanteeseen.

Mutta helposti myös humpsahdan vanhaan. Herkästi korotan ääntä tai hiljenen, imitoin ikävästi toista tai käytän termiä ”sä teet AINA…”.
Näistä piirteistä en itsessäni tykkää, näistä haluan eroon. Näistä mä myös pyrin aktiivisesti eroon, aina kun saan mahdollisuuden harjoitella.

Mä en osaa vielä oikeaoppisesti riidellä, mut oon siinä jo parempi.
Uskon, että olisit ylpeä musta. Mä ainakin oon.