mene terapiaan

eilen, kun ajoin vuoden  pimeimpänä iltana tallilta kotiin, havahduin miettimästä sitä, kuinka tärkeää on pitää itsestään huolta. se kun on yksinomaan jokaisen omalla vastuulla.

olen sivunnut ajatuksissani tätä kirjoitusta useaan kertaan, mutta en ole osannut vielä  tarttua aiheeseen. kirjoitusta mielen terveydestä ja sen hoitamisesta.

vasta nyt olen valmis.

istuin ensimmäisen kerran psykologin penkkiin, kun jäin 11-vuotiaana vanhemmilleni kiinni varastamisesta. muistan tämän kuin eilisen. oli kohtuuton paikka lapsena kertoa tuntemattomalle tädille, miten on toiminut, ja kertoa itkun sekaisin sanoin tienneensä toimivansa väärin. aika tuntui pysähtyneen lopullisesti ja jokainen ääneen lausuttu sana aiheutti kipeää häpeää.

ajanjakso, jolloin olisin kaivannut psykologia kiperästi koskettaa nuoruuden kilparatsastusaikoja. hurjat tavoitteet itselleen asettaneena juniori- ratsastajana olisin tarvinut työkaluja pettymysten ja epäonnistumisien käsittelemiseen. konkreettisia harjoitteita kilpailujännityksen ja menestyspaineiden hallitsemiseen, sekä saman taitotason säilyttämiseen niin kilpailu- kuin valmennusolosuhteissa.

seuraava terapiavaihe elämässäni on keskittynyt aikuisiällä pariterapiaan. väkivaltaan, ja sen aiheuttamien haavojen auki puimiseen. unelmien särkymisen  aiheuttamien pitkäaikaisten vaikutuksien  ymmärtämiseen, ja hoitamiseen aina anteeksiantoon asti.

yskilöterapiaan olen hakeutunut aina, kun henki ei ole kulkenut. kun kyynel on kirinyt silmäpieleen, enkä ole saanut itseäni järkeiltyä tyyneksi.

kun muutimme avopuolisoni kanssa yhteen torstaina, kävimme pariterapiassa edeltävänä tiistaina. etsimässä järkeä toisiimme kohdistamaamme järjettömyyteen. oppia ihmissuhteiden ammattilaiselta kommunikointiin ja toisen väärin tulkitsemisen välttämiseen.

yksi elämäni viisaiten käytetyistä yhdeksästäkymmenestä minuutista. tämäkin.

viimeisin kertani psykologilla oli ratsastusonnettomuuden jälkeen. perusturvallisuuden tunteen järkkyminen vakavan onnettomuuden tilanteessa kehotti käsittelemään asiaa, vaikka kaikki tuntuikin olevan päällisin puolin hyvin. ettei takaraivoon jäisi edes pienintä pelon sirkamaa – jotta  itse  kasvaisi eheämmäksi suuren järkytyksen jälkeen.

olen elänyt elämästäni toivottavasti vasta hyvän kolmanneksen, ja olen jo tähän periodiin tarvinut apua niin moneen mielen, tunteiden ja opitun käytöksen ongelmaan. apua riittämättömyyteen, oman itsensä priorisoimiseen ja tunteiden hallintaan. apua rakkauteen ja lempeyteen.

ymmärrystä siihen, miksi olen minä. miten olen kokemuksieni summa, mutta en missään tapauksessa menneisyyteni vanki.

olen niin monelta naiselta saanut kiitosta siitä, kuinka olen rohkea ja esimerkillinen nuori nainen. siksi koen velvollisuudekseni sanoa, että olisin vain varjo itsestäni, jos en olisi ymmärtänyt hakea apua aikoina, jolloin paino harteilla on käynyt liian painavaksi. aikoina, kun henki on salvannut pettymyksestä itseen ja elämään.

niin itsekäs ei sovi olla, että kuvittelisi kaiken paskan tässä maailmassa sattuvan  vain minulle. se sattuu väistämättä jokaiselle, eikä kenenkään ole tarkoitus selvitä vaikeista asioista yksin.

ethän siis anna tärkeimmän särkyä.

pidäthän huolta itsestäsi,

Tiiu Piret

Kommentit (5)
  1. Ihana ja ajatuksia herättävä kirjoitus. Koskettavan lempeä ajatus, että ihminen on kokemusten summa eikä menneisyyden vanki. Olen myös itse saanut terapiasta apua elämän haasteisiin.

  2. Sori, periaatteessa hyvä ja rohkea kirjoitus, mutta kun ei sinne terapiaan noin vaan mennä. Kun se on melko tyyristä hommaa. Olen yh-äiti, taustalla tuskallisia kokemuksia, joita en ole saanut mitenkään käsitellä. Minulla on sekä emotinaalinen että taloudellinen vastuu lapsista. Terveyskeskuslääkäri on ollut ihana ja tukenut, mutta kun hän laittaa lähetteen psykiatrian polille, se tulee aina bumerangina takaisin… minähän pystyn työskentelemään (koska on pakko, koska pitää elättää lapset) ja on niin paljon niitä jotka ovat oikeasti tosi loppu, minkä ihan todella ymmärrän. Jos haluaisin terapiaan, pitäisi käydä ensin yksityisellä psykiatrilla kolme kertaa, yksi käynti 190 €. Sitten pitäisi omin voimin etsiä terapeutti, jokainen tutustumiskäynti 95 €. Sen jälkeen voisin mahdollisesti hakea Kelan tukemaa terapiaa, josta kuitenkin maksaisin valtaosan itse. Ei vaan ole mahdollista tässä elämässä. Yksinhuoltajuus ei huom ole oma valintani.

    1. Eli ”Pidä huolta itsestäsi” – olisi kiva kuulla että miten ja millä keinoin, kun nykyään saa mistään apua, jos ei ole rahaa…

      1. Ajattelin lukiessani tekstiä tuota samaa. Tärkeä ja rohkea kirjoitus kyllä!
        Olen käynyt pariterapiassa yksityisellä entisen kumppanini kanssa, silloin kulut meni puoliksi. Nyt yksinhuoltajana ei ole rahallisesti mahdollista käydä terapiassa vaikka varmasti olisi tarve. Nuo terapiaan pääsemis kulut ovat jo suuret, ehkä on siis säästettävä itseä varten ☺️

        1. Ihan jo periaatteessa ärsyttää loputon ”hae apua ajoissa” -puhe, kun ei sitä apua nykyään ole tarjolla muille kuin joko maksukykyisille, tai sitten niille joilla menee tosi huonosti. Joillekin yh-kavereille on suositeltu, että kannattaa tehdä itsestään lastensuojeluilmoitus, sitten voi saada kunnallista apua. Hei haloo, kuka äiti tekee itsestään lastensuojeluilmoituksen…

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *