Ladataan...
lainahöyhenissä

 

inspiroiduin Suomen ratsastajainliiton tämän vuoden teemasta, yhdessä, siinä määrin, että tahdon asiasta sanoa sanasen. 

kiteytän ajatukseni ratsastuksen teemoihin, mutta voisin väittää, että teksti pätee mihin tahansa urheilulajiin tai yhteisöön ihan siltään. 

olen varttunut hevostalleilla pikkutytöstä nuoreksi aikuiseksi, ja nyt jatkan varttumista itselleni mieluisimmassa ympäristössä aikuisiällä, 14- vuoden tauon jälkeen. 

on kurjaa huomata, että juuri mikään ei ole tuon poissaoloni aikana muuttunut. 

siellä missä on ihmisiä, on myös eriäviä mielipiteitä, ja kovin kärkästä arvostelua. arvostelua, joka valitettavan usein tavalla tai toisella kärjistyy kiusaamiseksi. 

ja sitten me aikuiset, samaan hengenvetoon kuin kauhistelemme lasten tapaa kiusata toisiaan, toteutamme itse aivan samaa käytösmallia arvostelemalla ja poissulkemalla. 

minkä lapsena oppii, sen vanhana taitaa. 

tarkoitukseni ei ole keskittyä nyt kuitenkaan yksinomaan kiusaamiseen, vaan pikemminkin siihen yhdessä tekemisen vaikeuteen, mikä ohjaa kohti tätä kurjaa lieveilmiötä.  kannustava yhteishenki paitsi koko kansan kesken, myös pienempien yhteisöjen keskuudessa, tuntuu olevan ennemminkin harvinainen poikkeus kuin sääntö. vihamielinen ja kyräilevä ilmapiiri on omansa tappamaan suurimmankin innostuksen mitä tahansa mielekästä tekemistä kohtaan - olkoonkin se harrastamiseen, työelämään tai ihmissuhteisiin liittyvää tekemistä. yhtä kaikki, näin ei saisi koskaan olla. 

kansaperintönä kokemamme alemmuudentunne ja osaamistamme väheksyvä asenne tuo vielä oman mausteensa tähän soppaan, joka maistuu jo tarpeeksi katkeralta ilman kansallishäpeääkin. 

niin että mitä jos tehtäisiin sittenkin enemmän yhdessä? 

kanustettaisiin ja rohkaistaisiin toinen toista. uskottaisiin siihen, että yhdessä tekemällä saamme enemmän hyvää aikaiseksi - enemmän onnistumisia. sivutuotteena onnistuisi luoda iloinen ympäristö harrastaa ja avun pyytämisen kynnys madaltuisi tasoon katsomatta. 

erilaiset toimintatavat on rikkaus, ei välttämätön paha, jota kohtaan on suotavaa hyökätä jos itsellä ei ymmärrys riitä. on hieno tunne oppia uuttaa, ja yhtä hienoa kokea onnistumista siitä, että on voinut ojentaa auttavan käden toiselle. 

ajatella, että sitä voisi vaalia omia vahvuuksiaan innolla, ja kehittää heikkouksiaan neuvoa kysyen ja alati parempaan lopputulokseen pyrkien ilman, että se olisi keneltäkään toiselta pois. 

ja vielä jos joku päivä osattaisiin olla vilpittömästi iloisia toisen onnistumisesta, sitten olisimme jo melkoisen pitkällä - kansana ja yksilöinä. 

yritettäisiinkö siis olla pikkaisen parempia yhdessä.  kukaan kun meistä ei yksin pärjää kuitenkaan. 

 

yhteishenkeä viikonloppuunne puhaltaen,

Tiiu Piret xx

 

Ladataan...
lainahöyhenissä

 

kulunut vuosi on ollut niin hyvä, että sen meneminen tuntuu suruna rinnassa. 

siinä missä 2017, oli hirvittävän uuvuttava, surullinen ja kaikin puolin raadollinen, on tämä vuosi ollut kuin vastakappale ahdistavalle edeltäjälleen. 

vuonna 2018 olen oivaltanut elämästä enemmän kuin aiempina vuosinani yhteensä. kliseistä kyllä, muta ne hyvät asiat mitä ihmiseloon ylipäätään povataan yhdistää, ovat lähes kaikki osuneet kohdalleni juuri näiden 365 päivän aikana. 

vuosi alkoi uudessa kodissa. kodissa, jossa on niin hyvä elää ja olla, että mieli hymyilee tauotta. kodissa, jossa herätään lintujen lauluun ja peitellään yöhön tähtikannen vienossa valossa. 

pian tämän jälkeen tuli rakkaus. aivan liian aikaisin siihen nähden, mitä olin valmis kokemaan - valmis itselleni sallimaan. rakkaus siinä mitassaan, mitä elämä yhtäkkiä tarjosi, oli ennen muuta pelottavaa. kapinoin ja kyseenalaistin maailmankaikkeuden ratkaisun tuoda rakkaus juuri nyt elämääni kun en ole edes valmis.  

aivan kuin sitä joskus olisi. 

vuonna 2018 opin itsestäni monta erityistä asiaa. on yllättävän vapauttava tunne huomata, miten keskinkertaisesti sitä oikeasti onkaan perillä itsestään. siitä mitä on, mitä haluaa ja mitä kohti elämässä pyrkii - tai mitä vastaan pyristelee. miten itse itselleen määrittää sen mikä elämässä on tärkeää ja mikä ei. 

suurin intohimoni ja unelmani elämässä on ollut palata takaisin hevosiin - palata takaisin siihen tekemiseen, mikä saa minusta parhaimman esiin. yksilön onnellisuus on aina itsensä harteilla, eikä sen tuominen jonkun toisen toimesta ole konseptina edes mahdollista - kun tälle suot hetken ajatuksistasi, huomaat miten paljon tähän toteamukseen kiteytyy elämän solmukohtia. 

siksipä nyt, keskityn tekemään itseni onnelliseksi, tavalla jonka parhaiten tiedän - ensimmäistä kertaa 14 vuoteen. siksi tiedän, että tuleva vuosi 2019, tulee olemaan haasteistaan huolimatta hyvä. 

olenhan onnellinen omissa nahoissani, ja valmis jakamaan sen. varauksetta. 

 

onnea ja oivalluksia vuoteenne 2019 toivoen, 

Tiiu Piret xx

Ladataan...
lainahöyhenissä

 

 

eilen tapahtuneen varusteläpimurron johdosta tämä kirjoitus on hyvin erilainen, kuin se olisi ollut kaksi päivää sitten kirjoitettuna. 

ensimmäisten kolmen päivän treenien jälkeen tamman ratsastettavuus huononi merkittävästi, ja viimeiset puolitoistaviikkoa ovat olleet enemmän ja vähemmän harmillisia. ongelmia on ollut aika lailla, ja Clarissa on alkanut protestoida voimakkaasti välittömästi selkään nousun jälkeen, laukkaamalla paikoillaan, pukittelemalla (sangen maltillisesti ihme kyllä) ja muutoinkin riskaamalla aivan mahdottomasti.  

pitkään epäilin, että tamma vain kokeilee rajojaan, ja mielsin omat ratsastustaitoni riittämättömiksi ratsastamaan tätä kuumaa hevosta tarpeeksi jalalla eteenpäin tilanteessa, missä hevonen kävi kierroksilla kuin hellankoukku - entinen ratsastajansa kun oli kuitenkin minua kaksi päätä pidempi mies. 

koska ratsastettavuus huononi niin valtavasti, aloin kiinnittää entistä enemmän huomiota varusteiden istuvuuteen. herkkähipiä kun oli saanut hankauman naamaansa mm. kuolaimen kumitutista, joten ymmärsin että varsin herkkänahkainen tapaus on kysymyksessä ja varusteiden kanssa on oltava erityisen tarkkana. ei sillä, etteikö aina täytyisi olla. 

vihdoin eilen sain testattavaksi lyhyemmän, ja rungoltaan kapeamman satulan, joka istui Clarissalle selvästi paremmin. eron huomasi heti selkään noustessa kun tamma malttoi pysyä paikallaan ja oli välittömästi normaali oma itsensä, eli se hevonen mihin ihastuin Liettuassa kuukausi takaperin. 

en pysty sanoilla kuvailemaan sitä eroa, mikä hevosessa tapahtui. liike laajeni ja suuntasi jälleen eteenpäin, aiemman ylöspäin hyppimisen sijasta.  hevonen rentoutui heti tuntumalle ja oli täysin avuilla tunnin alusta loppuun. kaikki ryysiminen, ja suun aukominen ja riskaaminen loppui kuin seinään. aiempi satula oli ollut lyhyeen selkäänsä paitsi liian pitkä, myös rungoltaan aivan liian leveä. 

hevosenomistajan huolikirjo väheni melkoisesti näinkin pieneltä tuntuvan, mutta valtaisan merkityksellisen, asian ratkeamisella. nyt ilolla odotan tulevaa viikonloppua ja ensimmäistä yhteistä estevalmennusta Clarissan kanssa. 

ei-hevosihmisille tämä kirjoitus ei varmasti aukene ollenkaan. mutta summa summarum: on ollut hiivatin hankalaa, mutta juuri nyt ei ole ollenkaan hankalaa. kunnes taas kohta on. 

siinä hevoselämä pähkinänkuoressa. 

iloista joulun odotusta toivoen, 

Tiiu & Clarissa 

 

 

Pages