En kaipaa sääliä

Kohtaan puolitutun tyttäremme kuoleman jälkeen. Olen tavannut hänet kerran aiemmin ja tuolloin on vain kohteliaasti tervehditty sekä kätelty. Nyt hän yllättäen ryntää halaamaan, kysymään kuulumisia sekä pahoittelemaan tapahtumaa. Viimeksi hän ei ollut kiinnostunut minusta lainkaan, nyt hänen silmistään paistaa läpi sääli, myötätunto ja kiusaantuneisuus. Olen hiljaa ja hetkeksi unohtunut suru alkaa taas painaa hartioitani. Vastaan meille kuuluvan hyvää ja arki pyörii mukavasti eteenpäin. Se ei riitä. Halutaan olla uteliaita ja halutaan kuulla kuolemasta. Udellaan. Kysytään. Töksäytellään. Voivotellaan. 

Kuva: Iris Ojalammi

Toisen suru on kiinnostavaa ja kiehtovaa. Se puhuttaa ja se on helpompi ottaa puheeksi kuin jonkun hehkuttama onni. On palkitsevaa kuulla toisella menevän huonommin. ”Voi poloista. Onneksi en ole hänen saappaissaan” – ajatellaan. Hän näkee katseestani ettei tämä ole mieluisa aihe. Hän koittaa pelastaa tilanteen sanomalla naurahtaen jotakin kevyttä ja hauskaa keskustelun päätteeksi. Sen jälkeen hän jatkaa matkaansa iloisena eteenpäin, mutta minä poljen paikoillaan ja näen silmieni edessä tyttäreni kasvot. Näen sen tilanteen kun jouduimme viimeisen kerran päästämään tytöstä irti. Muistan sen tunteen huulillani kun suukotin viimeisen kerran hänen viilentynyttä otsaansa. Suru on taas täällä ja ahdistus painaa hartioita kasaan. Ryhti huononee ja katse painautuu maahan. Usein ehdin vain pienen pieneksi hetkeksi unohtamaan surun, kunnes joku taas muistuttaa minua siitä. 

Muistathan, että samalla kun pahoittelet ja voivottelet tilannettani, olet pahoillasi minulle siitä elämästä jota me elämme mieheni kanssa. En haluaisi koskaan ottaa kokemaamme pois, sillä silloin minulla ei olisi tytärtäni. Silloin en olisi saanut kokea sitä maagista raskausaikaa ja rakkautta tytärtämme kohtaan. En synnytystä tai sitä pientä hetkeä kun saimme pitää häntä sylissämme. Silittää poskea ja ihastella. Toki toivoisin että meille olisi ollut tarkoitus syntyä elävä esikoinen. Esikoinen, jonka me olisimme saaneet kasvattaa, eikä hän meitä.

Kuva: Iris Ojalammi

Olen antanut puheenaiheen, jolla halutessaan minua voisi satuttaa. Kuolleen tyttäremme. Meille arvokkaimman ja tärkeimmän asian, joka kulkee mukanani joka hetki. Meille maailman kauneimman ja rakkaimman tytön, jota emme koskaan unohda vaikka elämä jatkuukin eteenpäin. Tunnen itseni aseettomaksi ja alastomaksi tämän asian edessä. Tunnen epävarmuutta. Tunnen olevani vähempiarvoinen. Minä olen synnyttänyt kuolleen lapsen samalla kun sinä olet saanut toinen toistaan terveempiä lapsia. En koe kuuluvani samaan joukkoon näiden superäitien kanssa. Minun kanssani ei voi keskustella äitiydestä muusta näkökulmasta kuin kaipauksesta ja surusta omaa lastaan kohtaan. Minua hävettää, sillä koen jollain tavalla epäonnistuneeni. 

Kuva: Iris Ojalammi

En kaipaa sääliä. En myötätuntoisia tai surullisia katseita. En kiusaantuneita keskusteluja tai uteliaita vihjailuja tyttärestani. En voivotteluja tai selkään taputteluja. En ”myötäeläjiä” tai niitä jotka luulevat tietävänsä miltä minusta tuntuu. Kaipaan sitä, että joku joskus vain kuuntelisi. Olisi hiljaa eikä yrittäisi edes samaistua tunteisiini. Kohtaisi minut aitona itsenäni surua vähättelemättä ja haluaisi nähdä  suruni sellaisena kuin se on. Jonkun, joka ei sanoisi ohimennen ”kyllä se siitä” tai ”aika auttaa”. Sillä ei se siitä ja tulevaan on juuri nyt vaikea nähdä. Joskus pelkkä hiljaisuus antaa surun kokeneelle enemmän. Tähän kun ei edes itselläni löydy sanoja.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *