Identiteettikriisi

Minulla on kaksi elämää. Elämä ennen ja jälkeen Avan kuoleman. Tuo tammikuinen lauantai on jakanut elämäni kahteen osaan kuin veitsellä leikaten. Istahdin sairaalasta kotiuduttuamme sohvalle ja olo oli tyhjä. Kohdun ja sylin lisäksi myös mieleni oli tyhjä. Päivät menivät eteenpäin, mutta minä istuin edelleen tuolla samaisella sohvalla ja mielessä kolkutti ainoastaan: ”kuka minä olen?”. Esikoisen raskausaikana sitä virittäydytään äitiyden tunnelmaan ja valmistaudutaan ottamaan suuri elämänmullistus vastaan. Kuinka sitten käy kun on jo henkisesti muovautunut äidiksi, eikä lasta tulekaan? Tai tulee, mutta kuolleena. Kaikki ne haaveet tulevasta äitiydestä ja perhe-elämästä murskattiin pienessä hetkessä. Minä kärsin tuolloin ja kärsin edelleen identiteettikriisistä.

Kuva: Iris Ojalammi

Nautin tietyistä asioista ja elämäntyylistä ennen raskausaikaa. Koitin synnytyksen jälkeen palata tuohon samaan ja elää elämää kuten ennenkin. Huomasin etten enää pysty. En pidä niistä samoista asioista, enkä koe niitä enää omaksi jutukseni. Helppo neuvo ”jatka elämääsi kuten ennen raskautta” osoittautuikin erittäin haasteelliseksi. Se elämä ei enää tuntunutkaan lainkaan omalta. Raskaus oli muuttanut minua ja lapsen menetys varmasti vielä enemmän. Täytyi alkaa rakentamaan uudestaan omaa itseäni ja yrittää löytää se Noora, joka tällä hetkellä olen.

Yhtäkkiä oma aika ja harrastukset alkoivat tuntua epämiellyttäviltä. Mielummin olisin tuonkin ajan halunnut viettää vauvan kanssa. Töihin meno ei ollutkaan enää niin kivaa, pitihän minun pian jäädä äitiyslomalle ja ottaa vastaan ainakin vauvavuosi kotona. Yhteinen aika mieheni kanssa ei tuntunutkaan enää niin ainutlaatuiselta, sen ajan kun olisi mielummin halunnut viettää kolmihenkisenä perheenä uutta elämää ihmetellen. Koiriemme kanssa lenkkeilykään ei enää tuntunut mieleiseltä, kohtahan sitä piti harjoittaa rattaiden kanssa. Matkustelukin tuntui oudolta, meidänhän piti nähdä maailmaa yhdessä meidän tytön kanssa. Oikeastaan kaikki elämän osa-alueet muistuttivat minua menetyksestä.

Kuva: Iris Ojalammi

Pikkuhiljaa kuitenkin on alkanut löytymään se lapseton äiti.En tunne enää huonoa omaatuntoa, jos nauran elämälle ja iloitsen jostakin vähemmän tärkeästä. En koe huonommuutta jos nautin treffeistä mieheni kanssa ja ajattelen meillä olevan todella ihanaa myös näin kahdestaan. Koen intohimoa taas työtäni kohtaan enkä paheksu itseäni vaikka en juuri nyt enää kaipaakaan äitiyslomaa. Annan itselleni luvan rakastaa itseäni ja perhettämme, vaikka siitä uupuukin yksi tärkeimmistä jäsenistä. Avoimesti annoin itselleni luvan olla tykkäämättä jostakin vanhasta harrastuksesta ja kokeilla jotain uutta. Enää ei tunnu ihan niin pahalta viettää omaa aikaa ja tulla kotiin tyytyväisenä onnistuneen joogatunnin jäljiltä.

Kuva: Iris Ojalammi

Identiteettikriisi pitää minua edelleen otteessaan ja mietin päivittäin missä haluan nähdä itseni viiden vuoden päästä. Mietin mistä pidän, mihin haluan käyttää aikani ja mitä haluan elämältä. Päivittäin yritän kuitenkin ottaa pienen askeleen onnellisuutta kohti. Matkalla tuohon määränpäähän annan itselleni aikaa ja ymmärrystä etsiä itseäni ja välillä olla vähän hukassa. Jonain päivänä pyrin olemaan kokonainen, vaikka osa minusta vietiinkin tyttäreni mukana.

Kommentit (1)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *