Isosiskon haudalla

Niin vain se päivä koitti kun astelimme koko perheen voimin hautausmaan porteista sisään sytyttämään kynttilän esikoisellemme, poikamme isosiskolle. Se oli lauantai, kuten tyttäremme kuolinpäiväkin. Aurinko paistoi kauniisti siniseltä taivaalta ja sora rapisi kenkiemme alla. Poika nukkui tyytyväisenä turvakaukalossaan ihan kuin olisi tiennyt mihin olimme menossa. Hetki tuntui merkitykselliseltä. Tärkeältä. Rakkaalta. Viime kerrasta oli jo aikaa. Emme olleet synnytyksen jälkeen uskaltaneet pienen vauvan kanssa lähteä heti liikenteeseen, joten hautausmaa oli ehtinyt jo moneen kertaan käydä mielessäni ja kaipuu sinne oli kasvanut suureksi.

Kuva: Jenni Sofia Visuals

Siinä se tuttu paikka oli. Paikka, jossa olin lähes tukehtunut itkuuni sytyttäessäni kynttilää. Paikka, jossa olen huutanut tuskaisia surun ja vihan huutoja. Paikka, jossa jalat ovat pettäneet ja olen epätoivoisesti keräillyt itseäni takaisin kasaan. Paikka, jossa elämän epäreiluus on konkretisoitunut ja tullut todeksi. Paikka, josta olen tiukan tilanteen tullen käynyt hakemassa voimaa. Paikka, jonne olen aina surultani palannut. Tyttäreni tuhkat ovat siroteltuna sinne.

Aikalailla tasan vuosi sitten istuin psykologin penkissä surun tukahduttamana. Teimme harjoitusta, jossa minun piti kuvitella itseni hautausmaalla sytyttämässä kynttilää Avalle käsi kädessä toisen lapseni kanssa. Suljin silmäni ja kuvittelin. Yritin ja yritin. Puristin silmäni tiukemmin kiinni ja koitin nähdä. Pyöritin päätäni, poskelleni valui kyyneliä. ”Mitä sinä näit?” kuului pöydän toiselta puolelta. Kuolemaa. Pelkkää kuolemaa. Näin itseni vain kuolleiden lapsien äitinä. En mitenkään osannut kuvitella tilannetta, jossa voisin olla siellä yhdessä elävän lapsen kanssa.

Kuva: Jenni Sofia Visuals

Tässä me neljä nyt olimme. Katson vierelleni. Toisella puolella mieheni ja toisella puolella muutaman viikon ikäinen poikani. Edessäni muistolehto. Sytytän kynttilän ja asetan sen Avan lyhtyyn. Sattuu. Sattuu enemmän kuin pitkään aikaan. Kuin joku iskisi taas puukkoa sisimpääni ja kääntäisi. Kyykistyn ja kosketan poikaani, nieleskelen samalla kyyneliä. Samalla hartioillani tuntuu tuttu mieheni kosketus suojelemassa ja pitämässä minua kasassa. En koskaan uskonut näkeväni tätä päivää. Että Avan kuoleman jälkeen elämäämme saapuisi vielä uusi elämä. Nyt kuitenkin saan ottaa toista lastani kädestä ja suukottaa.

Kuva: Jenni Sofia Visuals

Ava kasvatti minusta äidin. Lapsettoman äidin. Kaikki se viisaus, herkkyys, syvä rakkaus ja periksiantamattomuus joka kaiken tämän jälkeen minuun on istutettu – sen kaiken tulee rakas poikamme saamaan perintönä siskoltaan. Jollain tapaa ympyrä sulkeutui kauniisti tässä hetkessä nähdä molemmat lapseni rinta rinnan. Toinen tuhkana muistolehdossa ja toinen elämää puhkuvana turvakaukalossaan. Vaikka nyt olenkin myös elävän lapsen äiti, on lapsettoman äidin viitta näkymättömänä aina ympärilläni. Tyttäreni muisto ei koskaan jää unholaan vaikka elämä jatkaakin kulkuaan. Tytärtäni kannan ikuisesti sydämelläni ja poikaani lempeästi syleilyssäni.

Kuva: Jenni Sofia Visuals
Kommentit (18)
  1. Jälkiviisas
    12.4.2020, 08:27

    Kaunis kirjoitus. ❤️ Osittain kykenen samaistumaan noihin tummiin ajatuksiisi, meillä oli keskenmeno kun ei vielä lapsia ollut ja ei ne lapset sen jälkeenkään ole tulleet niin nopeasti kuin olisin toivonut. Mitenkään ei voi tilanteita verrata toisiinsa, mutta minulla tuntemuksiin ovat auttaneet aika ja lapset. Olin aika hajalla keskenmenon jäljiltä ja se vaikutti esikoisen vauva-aikana niin, että olin ylisuojelevainen ja liiankin periksiantamaton. Toisen lapsen tultua on osannut ns. ottaa takaisin sellaista rennompaa äitiyttä ettei itse ole jatkuvasti äärirajoilla. Varmaan se mitä yritän tällä sanoa, on se, että älä ruoski itseäsi liikaa, ei saa olla liian periksiantamaton vauva-arjessa itseään kohtaan, eli ole armollinen itsellesi.

    1. Kiitos viestistäsi! <3 Aika todella auttaa vaikka sen suuren surun hetkellä tuo korulause tuntuukin ihan huuhaalta. Armollisuutta itseään kohtaan on edelleen harjoiteltava, mutta eiköhän se pikkuhiljaa sieltä tule. Kauniisti olit pukenut sanoiksi kokemuksesi. Ihanaa kevättä teidän perheelle! <3

  2. Luin blogiasi viimeksi raskaana ollessani. Vähänpä tuolloin tiesin, että sisälläni ollut elämä oli sammunut jo heti alkutaipaleelle. Tiedän nyt täsmälleen, kuinka kokemus muuttaa ihmistä. Niin syvää surua, niin suurta ikävää, niin paljon pelkoa ja epätoivoa siitä ettei ehkä koskaan enää. Mutta samalla jostain nousee sellainen ihmeellinen rohkeus. Ihan kuin en enää pelkäisi koskaan mitään. Luottamus kumppaniin on suurempaa kuin ikinä. Me selvittiin tästä, me selvitään mistä vaan. Uskon että kaikella on joku tarkoitus. Ehkä minäkin joskus vielä.

    1. Voi ei. Olen niin pahoillani. <3 Näin suuri suru todella muuttaa ihmistä niin hyvässä kuin pahassa. Sellaista vahvuutta löytyykin yhtäkkiä sisältä, jota ei koskaan ajatellut edes löytyvän. Toivon kaikkea hyvää teille tulevaan! <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *