Katkeruus

Olin pakahtua onnesta. Tunsin ihan mielettömän suurta lämpöä ja onnellisuuden tunnetta sisälläni. Hymyilin leveästi ja tuijotin herkeämättä raskaustestiä. Positiivinen. Tätä on odotettu ja kaivattu niin paljon Avan kuoleman jälkeen. Tyhjä syli saisikin täytteen. Saisimme toisen lapsemme. Kiiruhdin kertomaan miehelleni tuloksesta ja olimme onnemme kukkuloilla. Tuntui, kuin leijuisin ilmassa. Tuntui, kuin kaikki murheet olisi pyyhitty tuona hetkenä pois. Viime kuukausien murhe ja tuska vaihtui sillä sekunilla onneen ja toiveikkaaseen tulevaan. Kaiken kokemamme jälkeen, meille annettiin uusi mahdollisuus. Enää en itkenytkään surusta ja ikävästä vaan puhtaasta onnesta. Kuinka hyvältä se tuntuikaan. Yhtäkkiä havahdun ja ymmärrän tuon kaiken olleen vain unta. 

Sitten iski todellisuus. Meillä ei ole vauvaa. Meillä ei ole raskautta. Kaikki perhehaaveet murenivat yhdessä ainoassa hetkessä. Sen yhden lauseen aikana, jonka kätilö meille sanoi. Siinä yhdessä hetkessä kun istahdin ultrattavaksi ja kuulin elämäni kamalimmat sanat. Avaan instagramin ja feedissä vastaan tulee suloinen raskausmaha. Seuraavassa kuvassa söpö vastasyntynyt vauva. Seuraavassa ihana perhekuva. Vanhemmat näyttävät onnellisilta. Kuinka epäreilua. Kuinka kateellinen heille olenkaan. Meillä oli tuo sama tilanne hetki sitten. Olimme maailman onnellisimpia. Sitten hautasimmekin tyttäremme. Seisoimme kappelissa ja tuijotimme pienen pientä arkkua. Meidän perhekuvamme on hiukan erilainen. Siinä on kuollut vauva. Ja vanhempien katse epätoivoa ja surua täynnä. Sitä kuvaa ei kiinnitetä makuuhuoneeseen sängyn päälle tai julkaista instagramiin.

Moni on lohduttanut minua sanomalla, että saamme varmasti toisen lapsen. Enpä tiedä. En usko. Meille tuo aihe ei ole niin yksinkertainen. Meille se ei ole niin helppoa. Se on ainut aihe, joka saa mieleni kerta toisensa jälkeen aivan äärettömän ahdistuneeksi. Samalla kun Ava vietiin, vietiin myös luotto ja toivo tulevaan. En tule enää koskaan saamaan hölmön huoletonta raskausaikaa. En ehkä pystyisi luomaan vauvaan sidettä, sillä pelkäisin senkin kuolevan. Traumatisoiduin kokemuksestamme niin pahasti, etten koskaan voisi uskoa meille syntyvän elävää lasta. Minut on luotu synnyttämään kuolleita lapsia, jotta muut voisivat iloita elävistä lapsistaan.

Olenko katkera? Olen. Olenko kateellinen? Olen. Olenko vihainen? Olen. Olenko epätoivoinen? Olen. Koen moniakin ikäviä tunteita ajoittain. Sellaisia kamalia tunteita, joita en edes kovallakaan yrityksellä saa mielestäni pois. Olen luovuttanut ja opetellut elämään niiden tunteiden kanssa. Haluaisin olla taas se sama Noora, joka olin ennen raskautta. Ilman katkeruutta ja surua. Tällä hetkellä tuntuu, että se nainen on kadoksissa ja uusi tyyppi ottanut ohjat. Tämän uuden tyypin kanssa matka on melko kivikkoinen.

Kommentit (5)
  1. Kuinka rohkea oletkaan kun kerrot ääneen negatiiviset tunteet, et kiellä niitä itseltäsi tai muilta. Kun tunnet tunteet niin miten ne on, peittelemättä ja piilottelematta niitä niin joskus vielä haluan sun huomaavan ja tuntevan että vointisi paranisi. Se on pitkä tie varmasti, lapsesi kuolemasta et toivu täysin ikinä mutta haluaisin että saisit joskus tuntea tuota onnea mitä alussa kuvailit. Muista että oon linjoilla jos tarvit kuuntelijaa💗

    1. Ihana Dalla. Kiitos. <3 Olet ollut mielessä! Olen myös kiitollinen siitä tunteesta, kun tiedän sinun olevan siellä minua varten mikäli tarvitsen. <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *