Kolme kuukautta

En oikein tiedä mistä aloittaisin. Eilen tuli täyteen kolme kuukautta synnytyksestä. Tuo tammikuinen päivä on alkanut tuntumaan jo hiukan sumealta mielessäni enkä enää edes muista jokaista yksityiskohtaa. Kyyneleet nousevat silti edelleen silmiini miettiessäni sitä päivää ja sitä hetkeä. Se epätoivon ja lohduttoman surun tunne palaa jokainen kerta takaisin mieleeni. Se piinaava pakokauhu, ahdistava pelko ja älyttömän suuri tuska. Ja tuskalla tarkoitan henkistä tuskaa. Fyysisellä kivulla ei ollut siinä tilanteessa mitään merkitystä.

Kuva: Iris Ojalammi

On outoa kirjoittaa nyt kolme kuukautta myöhemmin, sillä pahimmalla hetkellä en pystynyt näkemään edes seuraavaan päivään. Enkä ollut oikeastaan edes varma selviäisinkö siitä surusta hengissä. Tässä sitä kuitenkin ollaan. Hengissä ja joinakin hetkinä jopa onnellisena. Joinakin hetkinä kuitenkin vain varjo entisestä. Itkin eilen todella paljon. Itkin sitä loputonta surua ja kaipausta ulos. Itkin kateutta ja elämän epäreiluutta. Itkin koska jouduin toivottamaan ”Hyvää pääsiäistä” lapselleni hautausmaalla. Haluaisin hänet luokseni. Haluaisin halata ja rutistaa. Sanoa rakastavani. Niin monta asiaa jäi sanomatta ja tekemättä. Niin monta asiaa jäi kokematta. Yöllä mietin että tietääköhän tyttömme kuinka paljon häntä rakastetaan ja kaivataan täällä. Tietääköhän hän, että olisimme tehneet mitä tahansa jotta olisimme saaneet hänet syliimme. Se ei kuitenkaan ollut meidän käsissämme. Olisin antanut oman henkeni, jotta tyttömme olisi saanut elää.

Aamulehti lauantai 20.04.2019.

Kunnianosoituksena tyttärellemme, tänään julkaistiin monissa eri lehdissä meidän tarinamme. Tarina, josta suurin osa vaikenee eikä halua tuoda sitä julki. Minä päätin toisin. Halusin jakaa tarinamme ja ajatukseni kanssanne, jotta joku saman asian kanssa kamppaileva voisi saada sanoistani lohtua. Jotta edes yksi ihminen voisi saada vertaistukea ja ymmärtää ettei ole yksin. Halusin kertoa, että kaikille lapsen saaminen ei ole itsestäänselvyys vaan jotkut joutuvat kulkemaan meidän kaltaisen polun. Ja se polku voidaan antaa kenelle tahansa. Ehkä joku osaisi tarinamme kautta olla kiitollisempi ja onnellisempi omista elävistä ja terveistä lapsistaan tai ehkä joku oppii ymmärtämään läheistään paremmin. Ehkä joku lapsensa menettänyt saisi edes yhden kannattelevan käden olkapäälleen lisää tai jonkun sellaisen joka pyyhkii kyyneleet sillä pahimmalla hetkellä.

Kuva: Iris Ojalammi

Meillä kaikilla on niitä. Niitä pimeitä ja synkkiä hetkiä, jolloin koko elämä tuntuu tyhjältä ja vailla tarkoitusta. Itsellänikin oli. Eilen viimeksi. Raivosin vihasta ja katkeruudesta. Itkin surusta ja huusin tyhjyyteen. Voisiko joku kuulla minut? Voisiko joku auttaa? Voisiko joku ottaa tämän surun minusta pois? En jaksanut sitä enää kantaa, sillä voimani olivat loppuneet. Lopulta, kaaduin avuttomana syliin. Sanoin etten enää jaksaisi. Myönsin olevani heikko enkä enää kestäisi tätä. Minut otettiin kiinni, juuri kun olin kaatumaisillani. Kyyneleeni pyyhittiin ja minua kuunneltiin. Minun annettiin olla juuri sellainen kuin olen ja annettiin tuntea juuri niin kuin tunnen. Annoin luvan itselleni kaatua, ja luotin että joku ottaisi minut kiinni. Tänään olen voinut huokaista ja olla ylpeä itsestäni. Minä selvisin eilen – minä selviän myös tänään ja huomenna. Jokainen päivä. Minä aion taistella lapseni ja mieheni vuoksi. En luovuta. Pitäkää läheisistänne huolta. He tarvitsevat teitä. 

Kommentit (8)
  1. Löysin blogisi sen jälkeen kun olin lukenut aamulehdestä jutun perheestänne.
    Itselläni on kaksi tervettä lasta ja kolmas enkelitytär, keskeytimme raskauden 21.2.2019, viikkojen ollessa 22.
    Tyttärellämme löydettiin rakenneultrassa kasvain kaulalta, meillä oli kaksi vaihtoehtoa.
    Pitäisimme lapsen laskettuun aikaan asti ja tytär otettaisiin erikoissektiolla mahastani, jotta pystyttäisiin turvaamaan hänen hengitystiensä ja siitä alkaisi monen vuoden sairaala kierteet ja jotta hän olisi pystynyt hengittämään niin hänelle laitettaisiin henkitorvi avanne.
    Sitten oli se toinen vaihtoehto, se kauhein jota ei ikinä kellekkään toivoisi.
    Niinpä allekirjoitin paperin ja rehellisesti sanottuna alusta asti olisin allekirjoittanut.
    Olen salannut asian monelta lähipiiriini kuuluvalta henkilöltä jotta kukaan ei ikinä tulisi kysymään miksi päädyin ratkaisuun keskeyttää raskaus kun olihan minulla toinenkin vaihtoehto, kyse oli kuitenkin niinkin rakkaasta ihmisestä kuin meidän pienen pieni tytär.
    Minun mielestäni maailma on tarpeaksi paha paikka terveellekkin ihmiselle, olisin synnyttänyt sairaan lapsen joka olisi samalla hetkellä syntyessään vienyt minut terveiltä lapsiltani sairaalavuoteen viereen pahimmassa tapauksessa vuosiksi tai sitten olisin menettänyt lapseni hänen syntyessään, koska ei ollut varmuutta kuinka paljon kasvain vielä kasvaisi ja painaisiko se sittenkin niin pahasti henkitorvea etteivät lääkärit pystyisi häntä pelastamaan syntyessään. Vieläkin poden syyllisyyttä ja surua ja olen miettinyt tunteideni vallassa että olisi pitänyt koittaa kuitenkin pitää tyttö mutta silti järki sanoo toisin.
    Ymmärrän sinua ja sitä miltä sinusta tuntuu ja mitä käyt läpi.
    Olen käynyt hautausmaalla vain muutaman kerran ja jo ensimmäisellä kerralla huomasin Avan lyhdyn siellä, katsoin päivämäärää ja ajattelin silloin etten ole yksin.
    Toivon sinulle kaikkea hyvää, tiedän ettei ole sanoja joita voi tulevaisuudesta sanoa mutta jonain päivänä huomaamme että osaamme elää sen kanssa mitä tapahtui, ainakin näin minä uskon ja haluan uskoa.

    1. Hei ja ihan älyttömän paljon kiitoksia koskettavasta tarinastasi. Luin sitä kyyneleet silmissä. Teillä on myös vielä todella vähän aikaa menetyksestä ja varmasti tunteet aaltoilee edes takaisin vielä pitkään. Itsekin olen joskus sortunut tuohon ”jossitteluun” ja miettinyt teimmekö varmasti oikean ratkaisun. Joka kerta kuitenkin päädyn siihen samaan päätökseen, jonka teimme silloin tyttäremme parasta ajatellen. <3 Joskus on kuunneltava järkeä ja sulkea tunteet pois.. Niin hirveältä kuin se tuntuukin. Hautausmaalla käydessä minua aina lohduttaa, että joka kerta jollekkin lapselle palaa kynttilä. Koen, että se palaa meidän kaikkien lapsille eikä hautausmaalla ole koskaan pimeää. <3 Toivotan myös teidän perheelle kaikkea hyvää ja paljon voimia! Pakko uskoa ja toivoa tuohon helpompaan tulevaan. <3

  2. Osanottoni suruusi <3

    Oma tyttäreni kuoli 18,5 vuotta sitten. Käsittelen sitä blogissani paljonkin.

    Voimia sinulle!

    1. Osanotot myös sinulle. <3 Asia varmasti kulkee mukanasi edelleen päivittäin ja tytär on edelleen yhtä rakas kuin silloin 18,5 vuotta sitten. Äidinrakkaus ei koskaan katoa <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *