Kuolemanpelko

Ennen olisin sanonut elämää uhmaten etten pelkää mitään. Nyt kerron häpeilemättä pelkääväni kuollakseni kuolemaa. Sen epäreiluutta ja arvaamattomuutta. Sen jälkeensä jättämää tuskaa ja lopullisuutta.

Synnytyksen jälkeen kuolema tuli uniin. Joka kerta kun suljin silmäni, kävin kerta toisensa jälkeen läpi kaikki koetut tapahtumat. Kuinka saimme huonoja uutisia, hänen syntymänsä, kuinka sain hänet syliini hyvästeltäväksi ja kuinka arkku suljettiin. Unissa näin hänen kasvonsa ja aina hänet vietiin minulta. Heräsin huutooni, tuskanhiki ja kyyneleet valuen. Haukoin kauhuissani happea vain ymmärtääkseni painajaisen olevan totta. Minä olin kokenut tuon ja nyt en saisi edes unessa siltä rauhaa. Tuli seuraava yö ja sitä seuraava. Sama toistui ja nukkumaan mennessä puristi rintaa sekä ahdisti. Miksi minun täytyi elää se helvetti läpi aina uudelleen ja uudelleen. Miksi en vain saisi hetkeksi unohtaa?

Sitten mukaan astui pelko puolisoni kuolemasta ja painajaiset siirtyivät häneen. Heräsin lukuisia kertoja yössä ravistelemaan miestäni luultuani hänen kuolleen. Öisin valveilla ollessani saatoin huolestuneena tarkkailla hänen hengitystään ja tunnustella pulssia hänen nukkuessaan. Laskin hänen sykettä ja mietin voisiko kuolema osua samaan perheeseen vielä toiseen kertaan. Miksi ei? Ei kuolema ole armollinen. Se vie mennessään jokaisen kenet haluaa. Kuolema vei meidän tyttären, miksi ei ottaisi myös minua tai miestäni. Ahdistun entisestään ja pelkään menettäväni myös mieheni.

Ensimmäistä kertaa elämässäni olin kirjaimellisesti ymmärtänyt mitä kuolema tarkoittaa. Kuinka lopullista se on ja kuinka paljon se sattuu. Minusta tuli pelokkaampi ja varovaisempi. Minusta tuli herkempi ja entistä rakastavampi. Ymmärsin kuinka pieniä ja voimattomia olemme kuoleman edessä. Se ei katso aikaa eikä paikkaa. Ei ikää tai perhestatusta. Kuolema ottaa ja vie haluamansa. Minä pyydän. Kuolema, ethän vieraile enää täällä.

Kommentit (6)
  1. Itsekin kärsin toisinaan hirveästä kuolemanpelosta, tai lähinnä -tajusta. Muistelen ikävöiden aikaa, jolloin ei ymmärtänyt elämän rajallisuutta. Tuntuu, ettei sitä kuuluisi ymmärtää, jotta voi elää kepeästi. Kiitos kirjoituksestasi ja voimia suureen suruunne.<3

    1. Ymmärrän todella hyvin mitä tarkoitat! Kun ymmärtää elämän rajallisuuden, alkaa sitä toden teolla pelkäämään. Olen jopa hiukan kateellinen niille jotka pystyvät hölmön tietämättöminä elämään ilman pelkoa kuolemasta. Siihen elämään ei taida itsellä olla paluuta. Kiitos sinulle <3

  2. Paljon voimia maailman suurimpaan suruunne. Ja kiitos kauniista blogista ja siitä että kirjoitat. <3

    Itkin vuolaasti lukiessani kaikki tekstisi.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *