”Kyllä se siitä”

”Kyllä se siitä”, ”aika auttaa”, ”vielä se helpottaa” ja mitä näitä korulauseita nyt on.

Rehellisesti, nuo lauseet kuullessani olisin voinut tirvaista jokaista sanojaa keskelle naamaa. Tunsin ihan hirvittävää vihaa joka kerta nuo kuullessani. Ärsytti ja turhautti. Miten niin tämä tästä muka helpottaisi? Olisin halunnut huutaa, raivota ja heitellä kaikki käden ulottuvilla olevat tavarat seinään. Lopulta tyydyin vain hymähtämään hiljaa ja osoittamaan katseeni epävarmana kohti lattiaa. Ei ollut voimia kertoa aitoja ajatuksiani. Ei ollut taitoa ja rohkeutta sanoittaa sitä tunnetta jota sillä hetkellä koin. Ei ollut uskallusta romahtaa muiden kuin aivan lähimpien edessä. Kodin oven aukaistuani ja kynnyksen yli astuttuani kaikki päivän aikana tukahdutetut tunteet purkautuivat ulos hallitsemattomana hyökyaaltona. Tuttu juttu.

Kuva: Joonas Leppäviita

Sen syvimmän ja pimeimmän surun keskellä ei todellakaan näe valoa tunnelin päässä. Ei hentoa auringon sädettäkään. Siellä tarvotaan eteenpäin pilkkopimeässä niin ettei happikaan meinaa kulkea ja koitetaan jotenkin vain selviytyä. Siinä hetkessä ei näe toivoa tulevassa tai lohtua kenenkään sanoissa. Ei lohtua ylipäätään missään. Ei silloin halua kuulla ”kyllä se siitä”, kun mielessään miettii kuinka selviytyä seuraavasta hengenvedosta elossa. Siellä syvimmässä surussa kahlataan suossa päälakea myöten ja toivotaan että jossain vaiheessa tulisi matalampi kohta ja saisi nopeasti haukattua taas happea. Se suru on niin kokonaisvaltaista ja lamaannuttavaa, väsyttävää ja tukahduttavaa. Ensimmäiset viikot menee lähinnä shokissa ja asian ymmärtämisessä, seuraavat hallitsemattoman surun pyörteissä. Itselläni ensimmäisiä selviä muistikuvia tapahtuman jälkeen on vasta loppukeväästä kun Avan kuolemasta oli jo kuukausia.

Kuva: Joonas Leppäviita

Olisin halunnut kuulla konkreettisesti milloin tämä kivulias matka helpottaisi. Olisin halunnut tietää miten se helpottaisi. Ennenkaikkea olisin halunnut kuulla miksi se helpottaisi. Miten oman lapsen kuolema voisi koskaan tuntua helpommalta? Haluaisinko sen edes tuntuvan helpommalta? Haluaisinko näin surullisen asian muuttuvan minulle normaaliksi? Olisin halunnut että minulle sanottaisiin päivämäärä, johon minun täytyisi sinnitellä. Monesti huusin itkuni seasta milloin tämä helpottaa? Eihän kukaan pystynyt sitä minulle kertomaan. En osannut nähdä päivää, kun oman lapsen kuolema ei minuun enää sattuisi. En osannut nähdä niiden kauniiden lauseiden taakse.

Kuva: Joonas Leppäviita

Nyt vuosi ja kolme kuukautta tapahtuneen jälkeen osaan itse kertoa. Se suru ei helpota. Se kipu ei helpota. Se ikävä ei helpota. Mutta kyllä, ne muuttavat muotoaan. Lapsen menetyksestä ei koskaan selviä. Mutta kyllä, sen asian kanssa oppii elämään. On pakko oppia. Eihän tässä tilanteessa muita vaihtoehtoja edes annettu. Suru ja ikävä alkavat tuntua normaalilta arjelta, minulle luonnolliselta. Edelleen tunnen aalloittain haikeutta joka välillä yltyy kipeäksi suruksi ja lohduttomaksi itkuksi. Pahin vaihe surun työstämisessä on kuitenkin jo ohi. Mutta entäs ne kauniit ja lohduttavat korulauseet Oikeassahan te jokainen lopulta olitte. Kyllä se siitä. Aika todella auttaa ja vielä se helpottaa. Oikeasti

Kommentit (2)
  1. Hei. Täysin sattumoisin, eksyin blogiisi instatilin kautta. Blogiasi luettuani, voin todeta, että olet rohkea ja avoin nuori nainen. Aihe lapsen menettämisestä, kuolleen lapsen synnyttämisestä, on jotain sellaista, mistä ei kahvipöydissä noin vain jutustella.

    Tarinasi kiinnosti minua senkin takia, että menetimme kolmannen lapsemme kohta kaksi vuotta sitten erittäin huonolle geneettiselle tuurille, triploidialle. Koko raskauden ajan minulla oli ’tunne’ ettei kaikki ole hyvin, mutta koska vauva läpäisi kaikki alun tarkemmatkin seulat ja ultrat, tarrauduin kiinni ajatukseen, että ehkä kaikki on sittenkin hyvin. Kunnes rakenneultrassa ei sykettä enää löytynyt.

    Muistan saaneeni samantyylisiä lohduttavia sanoja, jotka eivät varsinaisesti lohduttaneet ’teillä on kuitenkin kaksi tervettä lasta’ tai ’kyllä se siitä’. Mielen pimeyttä kesti lähes vuoden ja siitä ylitse pääseminen vaati vain aikaa. Parempaa oloa ei saa hoputtamalla tai yrittämällä, se tulee kun on tullakseen. Ja pimeys, se jättää jälkensä ihmiseen vaikka olo olisikin jo helpottanut.

    Nyt raskausviikolla 38,kun odottelen syntyväksi meidän neljättä, ei suru enää ole jatkuvasti läsnä. Tapahtuneesta on jäänyt muisto, kipeä sellainen, mutta se ei enää ole päällimmäisenä. Jännitys uudesta alusta onneksi voittaa.

    1. Hei ja kiitos kauniista viestistäsi.

      Syvimmät osanottoni kolmannen lapsenne menetyksen johdosta. Kuvailit tunnetilojasi ja ajatuksiasi hyvin tutun kuuluisesti. Tuo ”Ja pimeys, se jättää jälkensä ihmiseen vaikka olo olisikin jo helpottanut” on niin totta. Syvimmän surun jälkeen ei ole enää koskaan entisensä, vaikka sieltä pohjalta olisikin noustu. Teillä taitaa olla jo pienimmäinen sylissä ja kaikki on toivottavasti mennyt hyvin loppuun saakka. Rakkautta ja lämpimiä ajatuksia vauva-arkeenne! <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *